ahdistunut

Haluaisin kirjoittaa sinulle sähköpostissa. Itse muutama viikko sitten menetin lapsenlapseni samalla tavalla kun nyt sinä ja itsekin olen menettänyt lapsen. Tuntuu niin raskaalta ja synkältä. Voisitko sinä antaa osoittesi?
Myötäeläen myös sinun surussa.

Olen myös kokenut kaksi keskenmenoa, Se ON raskasta. Itkin ja surin, vaikka minullakin oli jo ennestään lapsi. Mutta se kuuluu asiaan. Yritä heti uudestaan, kyllä se sitten aikanaan "tärppää". Tiedän kokemuksesta, minulla on jo viisi lasta. Siis niiden keskenmenojen jälkeen, en voi muuta kuin antaa uskoa sinulle, yrittäkään uudelleen. Voimia.

Olen itse synnyttänyt kaksopojat rv 24 0, molemmat elivät vain kaksi vuorokautta. Siitä on nyt kaksi vuotta kun aloin poikia odottamaan, eli syntymästä ja kuolemasta tulee 1 1/2 vuotta. Ohjeena en voi muuta antaa, kun että tuo tuska ulos, keinolla millä hyvänsä. Älä jätä sitä sisälle, se syö pikkuhiljaa. Itse olen huutanut, itkenyt, sanonut rumasti ystäville ja ollut tosi raivostuttava ja itsekäs, mutta onneksi mulla on vahvat suhteet mieheen ja ystäviin jotka suurin osa on ihme kyllä jaksaa ymmärtää. Voin sanoa että ilman miestäni ja parhaan ystäväni päivittäistä tukea en olisi tässä. Anna toisten kommenttien siitä että "näin oli tarkoitettu" ym. mennä toisesta sisään ja toisesta ulos.

Mulla itsellä oli, että ensimmäisen puoli vuotta "hyväksyin" poikien menetyksen, mutta tämän jälkeen olen kokenut suunnatonta vihaa ja katkeruutta, josta yritän päästä pikkuhiljaa lapsettomuushoitojen rinnalla eroon. Tärkeintä on, ettet anna surun muuttaa sinua mustaksi. suru tulee olemaan osa elämääsi aina ja ikuisesti, ja kyyneleet saattavat valua lapsesi kaipuusta vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Sen kanssa on vain opittava elämään, ja hyväksyttävä ettei sinusta koskaan enää tule samaa ihmistä kuin ennen lapsesi kuolemaa.

Itse ajattelen, että vaikka en muuten jaksaisikaan, niin elän täällä poikien puolesta, jotta voin heille sitten Taivaassa kertoa kuinka kaunista maan päällä voi olla...

Jos haluat purkaa oloasi, [email protected]

Halauksin,

Terhuri

Hei, katjusha
Jos olemassa vaan on minkäänlaisia telepaattisia asioita, toivottavasti osanottoni ja lohdutuksen ajatukseni tulevat perille. Otan osaa suruusi, jonka tiedän kokemuksesta olevan pohjaton, hallitsematon ja määrätön ja vievän kaikki voimat.

Meidän lapsemme todettiin menehtyneeksi rv 21. Usean viikon ajan elin jonkinlaisessa horroksessa ja kävin läpi koko ihmistunteiden kirjon. Koin helpon ihmiselämän verran vihaa, katkeruutta, itseinhoa, epätoivoa, epäonnistumista, luopumisen ja menetyksen tuskaa, ylitsevuotavaa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta, voimattomuutta, arvottomuutta, luovuttamisen tunnetta ja kaikkea näiden kaikkien väliltä muutaman kuukauden aikana.

Purin tapahtunutta itkemällä, puhumalla, kirjoittamalla, puhumalla, itkemällä ja taas puhumalla. Tärkeintä oli mieheni tuki, mutta olen kiitollinen myös joillekin ystäville, joista oli todellista hyötyä. Mutta useimmille ihmisille tilanne on outo ja välillä kuuli niin suuria ajattelemattomuuksia, että vaati todellista itsehillintää yrittää ajatella ystävänkin ajattelevan pohjimmiltaan vain minun parastani.

Anna siis mennä toisesta korvasta ulos "tehän olette vielä nuoria", "seuraavalla kerralla sitten", "ehkä näin oli tarkoitettu", "ehkä näin oli parempi" ja "kuulin, että jokun on viiden keskenmenon jälkeen saanut terveen lapsen". Etenkin tuo jälkimmäinen loukkasi verisesti. Keskellä sitä suunnatonta tuskaa joku tuntuu olettavan, että sellaisen jaksaisi hengissä käydä läpi toistamiseen, tai peräti viidesti.

Sanotaan, että vain aika parantaa haavat. Se tuntuisi olevan ainakin osittain totta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän tapahtuneeseen tulee etäisyyttä ja muut asiat vähitellen syrjäyttävät asian mielestä. Mutta edelleen, pari vuotta tapahtuneesta, jotkin asiat saattavat saada minut tolaltani ja kyyneleet, suru ja tuska tulevat hallitsemattomana aaltona - yleensä silloin, kun asiaan vähiten osaa varautua. Tyypillisiin tilanteisiin osaa jo varautua - kaverien raskausuutiset, tv-sarjojen ja elokuvien raskaus- ja ultratilanteet, keskenmenoihin ja menettämiseen liittyvät keskustelut. Mutta pohjan voi viedä jokin täysin yllättävä seikka, kuten tuttu tuoksu tai muusta tilanteesta tullut tunnelma, jonka yhdistää keskeytyneeseen raskauteen tai synnytystilanteeseen.

Mutta se, mitä itse emme jaksaneet ja osanneet tehdä on avun hakeminen. Pappia kyllä tarjosivat sairaalassakin juttuseuraksi, mutta vaikka puuskahdin psykologille olevan ennemminkin tarvetta, emme loppujen lopuksikaan päässeet missään vaiheessa keskustelemaan ammattiauttajan kanssa. Minusta jokaisen PITÄISI tällaisen kriisin jälkeen käydä psykologin tai vastaavan juttusilla, eikä se saisi olla omasta aktiivisuudesta kiinni. Kriisin hetkellä on täysin avuton ja voimaton, eikä näitä terapia-asioita jaksa miettiä puhumattakaan siitä, että pitäisi pitää omia puoliaan ja vaatia hoitoa.

Ystävä hyvä, älä epäröi ottaa yhteyttä terveydenhuollon ammattilaisiin, siitä ei missään tapauksessa voi olla haittaakaan, uskoisin. Ja missään tapauksessa et ota yhteyttä turhaan. Terveyskeskuksen tai sairaalan keskus osannee ohjata oikeaan numeroon, pääkaupunkiseudulla lisätietoa saa varmaan myös siitä 10023-terveysneuvontanumerosta.

Jaksamista ja voinnin paranemista. Yritä keskittyä elämän hyviin asioihin, vaikka niitä ei tuntuisikaan juuri löytyvän. Ja anna itsellesi aikaa surra. Älä anna kenenkään tulla kertomaan tai vaatimaan, milloin tuskan pitäisi olla ohi tai milloin pitäisi voida paremmin.