Miten uskovaisen tulisi suhtautua kysymykseen järjestä?
Meillä uskovaisina on voimakas vastenmielisyys järjen ja ymmärryksen korostusta vastaan. Järki pitää ottaa vangiksi, kuullaan usein sanottavan. Sitä lausetta toistellaan kevytmielisesti niin sopivassa kuin sopimattomassakin tilanteessa. Eräs raskaimmista syytöksistä, mitä saatetaan sanoa toisesta uskovaisesta on se, että tämä luottaa liiaksi järkeensä ja arvioi kaikkea järkensä mukaan. Uskovaiset tunnetaankin ennemmin uskomisen varmuudesta ja uskon tunnustamisesta arkielämän valinnoissa kuin järkensä terävästä käytöstä. Aika usein se painottuu täällä keskustelupalstallakin. Meistä ei kukaan halua eksyä järkeisuskoon, joka on sama asia kuin hengetön, kuollut usko.
Tässä järjen ”pelossa” saattaa ilmetä myös uskovaisten aito halu vastustaa nykyajan teknologista asennoitumista, jonka alle jäävät kestävät elämänarvot ja ihmiselämän tärkein päämäärä. Tästä on käyty paljon siionissa keskustelua. Lattea naturalismi ja materialismi tuntuvat hallitsevan ihmisten elämää. Ei tunnusteta muuta kuin tämänpuoleinen arkitodellisuus, ja ihmisiä arvioidaan ulkonaisen menestyksen mukaan. Hengellisyys ja ihmisten välinen keskinäinen vastuu ja kunnioitus sivuutetaan rahan perässä juoksemisessa ja viihteellistymisessä. Meille on tästä syystä saattanut syntyä vaikutelma, että nykyinen Jumalan sanan vastainen arvomaailma itsessään perustuu inhimilliseen järkeen ja siitä kumpuavaan tieteeseen ja teknologiaan, ja siitä syystä järki sinänsä olisi pahasta.
Onko siis järki kaikkineen torjuttava? Asia on monisyinen ja sitä on syytä tarkastella Raamatun valossa.
Jumalan sana arvostelee terävästi järjen käyttöä silloin, kun on kysymys Jumalan pelastusteoista ja evankeliumista. Usko ei perustu ihmisten viisauteen (1 Kor 2:5). Mikään viisaus ei saa mitätöidä Kristuksen ristiä (1 Kor 1:17). Ihmisten ymmärrys on mitättömyyttä Jumalan pelastusteoissa (1:20, 3:19). Jumalan viisaus on silloinkin suurempi, kun se maailman viisauden mielestä on silkkaa hulluutta (1:21, 25). "Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan - -. " (2 Kor.10:5.) On tärkeää tässä ymmärtää, mikä on kristitylle uskomisen kohde: ei inhimillisen elämän asiat vaan evankeliumi omalle kohdalle. Siihen uskomisen kohteeseen, Jumalan tuntemiseen ei inhimillinen järki riitä.
Mutta samaan aikaan Raamattu korostaa järjellisyyden, kriittisen älyn ja viisauden merkitystä, sillä järki on Jumalan lahja kristitylle, kuten tietenkin kaikille ihmisille. Jumalan lahjana sitä on arvostettava, kehitettävä ja käytettävä. Kyse on kriittisestä arvostelukyvystä, jolla on tärkeä tehtävänsä. "Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta" (Jaak 1:5).
Jo vanhan liiton aikana nähtiin järjellisyys ja kriittinen viisaus arvokkaaksi. Raamattu kertoo kuinka poliittisen neuvonantajan tehtävään koulutettavat Daniel ja hänen toverinsa olivat nimenomaisesti kyvykkäitä käsittämään kaikkea viisautta. He olivat älykkäitä ja hyväoppisia (Dan 1:4). Muistamme myös, että Jeesus sanoi: "Minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle, olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset" (Matt 10:16).
Alkuseurakunnassa diakonin tehtäviin piti valita nimenomaan sellaisia uskovaisia, jotka olivat ”viisautta täynnä” (Apt 6:3). Paavali vetoaa uskovaisten itsenäiseen arvostelukykyyn: "Minä puhun niinkuin ymmärtäväisille, arvostelkaa itse, mitä minä sanon" (1 Kor 10:15).
Sen sijaan Paavali ei nähnyt uskovaisten kritiikittömyydessä ja pinnallisessa tyhmyydessä mitään ihailtavaa. Paavali nuhteli siionia: "Oi te älyttömät galatalaiset, kuka on lumonnut teidät" (Gal 3:1). "Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte, ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat .” (Ef 5:15). Raamattu varoittaa meitä myös tiukasti fanaattisuudesta: "... ettette anna minkään hengen ettekä sanan... heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin... Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavoin" (2 Tess 2:1-3). Mielen maltin menettäminen eli yksisilmäinen fanaattisuus on aina syntiä.
Kyky eritellä asioita analyyttisesti ja arvioida niitä on kristityn arvokas hyve Raamatun mukaan. Tätä lahjaa tarvitsemme kaikki yhä enemmän tässä ajassa. Uskovaisen on tarpeen oppia arvioimaan itseään ja erittelemään asioita (1 Kor 11:31). Tässä yhteydessä kreikankielisessä Raamatussa esiintyy kreikan sana diakrinoo, jonka merkitys on ”koetella, arvioida, tehdä erotus, panna erilleen, eritellä”. Uskovan on koeteltava kaikkea ja pidettävä vain se, mikä on hyvää (1 Tess 5:21). Arvioinnissa ei saa typerästi sotkea yhteen sellaisia asioita, jotka eivät kuulu yhteen, ne on osattava erottaa toistaan (1 Kor 11:29). On kriittisesti arvosteltava varsinkin niitä jotka esiintyvät profeettoina (1 Kor 14:29). "Älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget" (1 Joh 4:1).
Arvostelukyvyn lahjan oikea käyttö varjelee kristityitä liioittelemasta puoleen tai toiseen. Se auttaa uskovaista taistelemaan lihan heikkoutta, fanaattisuutta vastaan. Arvostelukyky rohkaisee ns. terveen talonpoikaisjärjen käyttöön. Arvostelukykyinen säilyttää terveen varovaisuuden jokaiseen ihmiseen ja ilmiöön nähden (vert. Jer 9:4, Miik 7:5). Se myös varjelee uskovaa liialliselta herkkäuskoisuudelta. Tässä on voimamme ääriliikkeiden ja pinnallisten korostusten syntyä vastaan. Tosin on totta, että arvostelukykyinen kristitty voi jäädä joukossa toisinaan hyvinkin yksinäiseksi. Kuten tunnettua, ihmisellä on taipumus mennä joukon mukana, silloinkin kun joukolla olaan menossa vahingolliseen suuntaan. Naiivi auktoriteettiusko on arvostelukyvyn vastakohta.
Arvostelukykyisinä tiedämme, että täydellisiä ja valmiita vastauksia käytännön elämän monimutkaisiin ja muuttuviin tilanteisiin ja erilaisiin olosuhteisiin ei ole yhdelläkään kristityllä. Juuri tätähän varten ihmiselle on annettu järki, arvostelukyky ja omatunto. Arvostelukykyinen ymmärtää tämän eikä voi siksi sokeasti innostua sellaisista ehdotuksista ja toimintamalleista, jotka muka antaisivat vastauksen kaikkiin ongelmiin. Yhdelläkään ihmisellä ei ole hallussaan kaikkea valoa, ei myöskään yhdelläkään yksittäisellä uskovaisella. "Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti" (Fil 3:12).
Meille tulee uskovaisina elämässä usein vastaan monia tilanteita, joissa emme voi yksioikoisesti ja ehdottomasti sanoa: Näin on oikein, noin on väärin. Elämässä meidän on kuunneltava herkällä mielellä omantunnon ääntä, eriteltävä asioita arvostelukykyisesti ja kriittisesti, ja yritettävä suunnata koti parasta kulloisissakin ratkaisuissa. Emme saisi unohtaa, että olivatpa valintamme mitä tahansa, niitä leimaa inhimillinen erehdys ja synti, silloinkin kun yritämme parastamme. Täydellisyyttä ei ole tässä ajassa.
Sielunvihollinen pyrkii hämärtämään sen, mistä uskomisessa on pohjimmiltaan kysymys, syntien anteeksi saamisesta yksin armosta. Emme saa ikään kuin ”laajentaa” uskomme kohdetta. Uskominen kohdistuu Raamatun mukaisesti Jumalan sanassa todistettuun Jeesukseen Kristuksen armotyöhön (Gal 3:1). Usko kohdistuu vain siihen. Toisin kuin jotkut väittävät, kristillisyydessä usko ei kohdistu rauhanyhdistyksen toimintaan eikä SRK:n ”päätöksiin”, vaan luovuttamattomaan ja muuttumattomaan Kristuksen lunastustyöhön, jonka kautta saamme uskoa kukin omat syntimme ja heikkoutemme anteeksi.
Elämme kuitenkin aikaa, jossa toisinaan siioninkin sisällä esiintyy toisenlainen Raamatun tulkinta uskomisesta. Siinä uskovien joukosta kasvaa jonkinlainen ajallisen herruuden ja vallan väline, ikään kuin valtikka ihmisen käteen. Tästä on täällä toisessa ketjussa käyty keskustelua, kun on puhuttu joidenkin kieltojen ja perinnäissääntöjen logiikasta. Aina kun uskominen kohdistetaan muuhun kuin Kristuksen armotyöhön, ihminen alkaa korottaa itsensä valtaistuimelle yhdessä Jeesuksen kanssa, Jumalan kaltaiseksi, "korkeammalle kaikkea hallitusta, valtaa ja voimaa" (Ef 1:21) ja Jumala on jo nyt "yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin" (Ef 2:6). Tässä on suuri eksytyksen vaara, josta on syytä selvin sanoin keskustella.
Siionissa on vapaus ottaa näitä kysymyksiä avoimeen tarkasteluun, sillä seurakunnassa on kaikki opin ja taidon tavarat ja monet lahjat kätkettynä. Niin myös arvostelukyvyn lahja.
Meillä uskovaisina on voimakas vastenmielisyys järjen ja ymmärryksen korostusta vastaan. Järki pitää ottaa vangiksi, kuullaan usein sanottavan. Sitä lausetta toistellaan kevytmielisesti niin sopivassa kuin sopimattomassakin tilanteessa. Eräs raskaimmista syytöksistä, mitä saatetaan sanoa toisesta uskovaisesta on se, että tämä luottaa liiaksi järkeensä ja arvioi kaikkea järkensä mukaan. Uskovaiset tunnetaankin ennemmin uskomisen varmuudesta ja uskon tunnustamisesta arkielämän valinnoissa kuin järkensä terävästä käytöstä. Aika usein se painottuu täällä keskustelupalstallakin. Meistä ei kukaan halua eksyä järkeisuskoon, joka on sama asia kuin hengetön, kuollut usko.
Tässä järjen ”pelossa” saattaa ilmetä myös uskovaisten aito halu vastustaa nykyajan teknologista asennoitumista, jonka alle jäävät kestävät elämänarvot ja ihmiselämän tärkein päämäärä. Tästä on käyty paljon siionissa keskustelua. Lattea naturalismi ja materialismi tuntuvat hallitsevan ihmisten elämää. Ei tunnusteta muuta kuin tämänpuoleinen arkitodellisuus, ja ihmisiä arvioidaan ulkonaisen menestyksen mukaan. Hengellisyys ja ihmisten välinen keskinäinen vastuu ja kunnioitus sivuutetaan rahan perässä juoksemisessa ja viihteellistymisessä. Meille on tästä syystä saattanut syntyä vaikutelma, että nykyinen Jumalan sanan vastainen arvomaailma itsessään perustuu inhimilliseen järkeen ja siitä kumpuavaan tieteeseen ja teknologiaan, ja siitä syystä järki sinänsä olisi pahasta.
Onko siis järki kaikkineen torjuttava? Asia on monisyinen ja sitä on syytä tarkastella Raamatun valossa.
Jumalan sana arvostelee terävästi järjen käyttöä silloin, kun on kysymys Jumalan pelastusteoista ja evankeliumista. Usko ei perustu ihmisten viisauteen (1 Kor 2:5). Mikään viisaus ei saa mitätöidä Kristuksen ristiä (1 Kor 1:17). Ihmisten ymmärrys on mitättömyyttä Jumalan pelastusteoissa (1:20, 3:19). Jumalan viisaus on silloinkin suurempi, kun se maailman viisauden mielestä on silkkaa hulluutta (1:21, 25). "Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan - -. " (2 Kor.10:5.) On tärkeää tässä ymmärtää, mikä on kristitylle uskomisen kohde: ei inhimillisen elämän asiat vaan evankeliumi omalle kohdalle. Siihen uskomisen kohteeseen, Jumalan tuntemiseen ei inhimillinen järki riitä.
Mutta samaan aikaan Raamattu korostaa järjellisyyden, kriittisen älyn ja viisauden merkitystä, sillä järki on Jumalan lahja kristitylle, kuten tietenkin kaikille ihmisille. Jumalan lahjana sitä on arvostettava, kehitettävä ja käytettävä. Kyse on kriittisestä arvostelukyvystä, jolla on tärkeä tehtävänsä. "Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta" (Jaak 1:5).
Jo vanhan liiton aikana nähtiin järjellisyys ja kriittinen viisaus arvokkaaksi. Raamattu kertoo kuinka poliittisen neuvonantajan tehtävään koulutettavat Daniel ja hänen toverinsa olivat nimenomaisesti kyvykkäitä käsittämään kaikkea viisautta. He olivat älykkäitä ja hyväoppisia (Dan 1:4). Muistamme myös, että Jeesus sanoi: "Minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle, olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset" (Matt 10:16).
Alkuseurakunnassa diakonin tehtäviin piti valita nimenomaan sellaisia uskovaisia, jotka olivat ”viisautta täynnä” (Apt 6:3). Paavali vetoaa uskovaisten itsenäiseen arvostelukykyyn: "Minä puhun niinkuin ymmärtäväisille, arvostelkaa itse, mitä minä sanon" (1 Kor 10:15).
Sen sijaan Paavali ei nähnyt uskovaisten kritiikittömyydessä ja pinnallisessa tyhmyydessä mitään ihailtavaa. Paavali nuhteli siionia: "Oi te älyttömät galatalaiset, kuka on lumonnut teidät" (Gal 3:1). "Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte, ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat .” (Ef 5:15). Raamattu varoittaa meitä myös tiukasti fanaattisuudesta: "... ettette anna minkään hengen ettekä sanan... heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin... Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavoin" (2 Tess 2:1-3). Mielen maltin menettäminen eli yksisilmäinen fanaattisuus on aina syntiä.
Kyky eritellä asioita analyyttisesti ja arvioida niitä on kristityn arvokas hyve Raamatun mukaan. Tätä lahjaa tarvitsemme kaikki yhä enemmän tässä ajassa. Uskovaisen on tarpeen oppia arvioimaan itseään ja erittelemään asioita (1 Kor 11:31). Tässä yhteydessä kreikankielisessä Raamatussa esiintyy kreikan sana diakrinoo, jonka merkitys on ”koetella, arvioida, tehdä erotus, panna erilleen, eritellä”. Uskovan on koeteltava kaikkea ja pidettävä vain se, mikä on hyvää (1 Tess 5:21). Arvioinnissa ei saa typerästi sotkea yhteen sellaisia asioita, jotka eivät kuulu yhteen, ne on osattava erottaa toistaan (1 Kor 11:29). On kriittisesti arvosteltava varsinkin niitä jotka esiintyvät profeettoina (1 Kor 14:29). "Älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget" (1 Joh 4:1).
Arvostelukyvyn lahjan oikea käyttö varjelee kristityitä liioittelemasta puoleen tai toiseen. Se auttaa uskovaista taistelemaan lihan heikkoutta, fanaattisuutta vastaan. Arvostelukyky rohkaisee ns. terveen talonpoikaisjärjen käyttöön. Arvostelukykyinen säilyttää terveen varovaisuuden jokaiseen ihmiseen ja ilmiöön nähden (vert. Jer 9:4, Miik 7:5). Se myös varjelee uskovaa liialliselta herkkäuskoisuudelta. Tässä on voimamme ääriliikkeiden ja pinnallisten korostusten syntyä vastaan. Tosin on totta, että arvostelukykyinen kristitty voi jäädä joukossa toisinaan hyvinkin yksinäiseksi. Kuten tunnettua, ihmisellä on taipumus mennä joukon mukana, silloinkin kun joukolla olaan menossa vahingolliseen suuntaan. Naiivi auktoriteettiusko on arvostelukyvyn vastakohta.
Arvostelukykyisinä tiedämme, että täydellisiä ja valmiita vastauksia käytännön elämän monimutkaisiin ja muuttuviin tilanteisiin ja erilaisiin olosuhteisiin ei ole yhdelläkään kristityllä. Juuri tätähän varten ihmiselle on annettu järki, arvostelukyky ja omatunto. Arvostelukykyinen ymmärtää tämän eikä voi siksi sokeasti innostua sellaisista ehdotuksista ja toimintamalleista, jotka muka antaisivat vastauksen kaikkiin ongelmiin. Yhdelläkään ihmisellä ei ole hallussaan kaikkea valoa, ei myöskään yhdelläkään yksittäisellä uskovaisella. "Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti" (Fil 3:12).
Meille tulee uskovaisina elämässä usein vastaan monia tilanteita, joissa emme voi yksioikoisesti ja ehdottomasti sanoa: Näin on oikein, noin on väärin. Elämässä meidän on kuunneltava herkällä mielellä omantunnon ääntä, eriteltävä asioita arvostelukykyisesti ja kriittisesti, ja yritettävä suunnata koti parasta kulloisissakin ratkaisuissa. Emme saisi unohtaa, että olivatpa valintamme mitä tahansa, niitä leimaa inhimillinen erehdys ja synti, silloinkin kun yritämme parastamme. Täydellisyyttä ei ole tässä ajassa.
Sielunvihollinen pyrkii hämärtämään sen, mistä uskomisessa on pohjimmiltaan kysymys, syntien anteeksi saamisesta yksin armosta. Emme saa ikään kuin ”laajentaa” uskomme kohdetta. Uskominen kohdistuu Raamatun mukaisesti Jumalan sanassa todistettuun Jeesukseen Kristuksen armotyöhön (Gal 3:1). Usko kohdistuu vain siihen. Toisin kuin jotkut väittävät, kristillisyydessä usko ei kohdistu rauhanyhdistyksen toimintaan eikä SRK:n ”päätöksiin”, vaan luovuttamattomaan ja muuttumattomaan Kristuksen lunastustyöhön, jonka kautta saamme uskoa kukin omat syntimme ja heikkoutemme anteeksi.
Elämme kuitenkin aikaa, jossa toisinaan siioninkin sisällä esiintyy toisenlainen Raamatun tulkinta uskomisesta. Siinä uskovien joukosta kasvaa jonkinlainen ajallisen herruuden ja vallan väline, ikään kuin valtikka ihmisen käteen. Tästä on täällä toisessa ketjussa käyty keskustelua, kun on puhuttu joidenkin kieltojen ja perinnäissääntöjen logiikasta. Aina kun uskominen kohdistetaan muuhun kuin Kristuksen armotyöhön, ihminen alkaa korottaa itsensä valtaistuimelle yhdessä Jeesuksen kanssa, Jumalan kaltaiseksi, "korkeammalle kaikkea hallitusta, valtaa ja voimaa" (Ef 1:21) ja Jumala on jo nyt "yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin" (Ef 2:6). Tässä on suuri eksytyksen vaara, josta on syytä selvin sanoin keskustella.
Siionissa on vapaus ottaa näitä kysymyksiä avoimeen tarkasteluun, sillä seurakunnassa on kaikki opin ja taidon tavarat ja monet lahjat kätkettynä. Niin myös arvostelukyvyn lahja.
Vastaukset 50
Vanhimmat
Käytännössä ei kyllä julkisilla vl-foorumeilla - (siis reaalitodellisuudessa, ei netissä) pystytä oikein keskustelemaan yhtään mistään avoimesti, esim puhujainkokouksessa ei ensinnäkään eded osata kuunnella toisia, miten siis voisi keskustella?
"Siionissa on vapaus ottaa näitä kysymyksiä avoimeen tarkasteluun, sillä seurakunnassa on kaikki opin ja taidon tavarat ja monet lahjat kätkettynä. Niin myös arvostelukyvyn lahja. "
Muuten kursorisesti luettuna ajatuksesi vaikuttivat sellaisilta, että niihin mielelläni otan osaa. Kiitos tekstistä.
että vapautenne keskustella täällä saattaa olla näennäistä ja saatatte joutua "Siionissanne" vastuuseen siitä, että olette "sairaita kysymyksissä"?
Moppi tietää, kuka on kirjoittaja. Sama tieto on myös ylläpidolla, jossa merkeistä päätellen on työssä joku vl.
Jos olisin itse vielä rauhanyhdistysläinen, en uskaltaisi kirjoittaa tälle palstalle mitään sellaista, jonka vuoksi seurakunnalle tulisi tarve "hoitaa rakkaudella" minun sieluani.
> esim puhujainkokouksessa ei ensinnäkään eded osata kuunnella toisia, miten siis voisi keskustella?
Olisi hyvä kuulla mihin tuo kantasi perustuu, kokemukseenko. En ole itse koskaan osallistunut puhujainkokouksiin. Seuroissa ja vuosikokouksessa vain kuulen niistä, ja päätämme kuka osallistuu. Oletko sinä ollut paikalla?
Jututapa useampaa osallistujaa henkilökohtaisesti esim. viime kokouksen osalta, miten eri tavoin oli tullut Pm:n raportoima "vaate" määritellyksi. Ja mitenkä rakenta/vaksi/mattomaksi ns. keskustelu lopulta päätyikään...
Keskustelun yksi edellytys on kysyä, jos ei ymmärrä toisen tarkoitusta. Eli siis sinä sait aikaan keskustelua puheenvuorollasi!
Huomaat ehkä, että julkisuuteen pääsee tosi kapea siivu todellisuudesta. Mielenkiintoinen kysymys olisikin, kuka sen siivun viime kädessä rajaa!
Arvostan Vulgatan avausta asiakysymyksestä tällä palstalla. Täällä ei ole oikeassa olemisen pakkoa.
Tervetuloa mukaan, nyt ollaan pihvin äärellä!
Olet sinä aika isona "tikkuna" täällä pistelemässä ja "nokkimassa" Mistä lähteestä tuollainen elämä kumpuaa?
olla vainoharhainen?
avaa pikkusen tuota "vaate"-juttua, että pääsen kärryille, mistä puhutaan
Siis kuulemma ainakin nuo kaksi määritelmää kuulosti olleen esillä "vanhurskauden vaate" -metaforalle.
Eikä nämä kaksi päätä kohdanneet. Kummallako sitä pelastutaan? Kummassa on tahroja? Kaivapa vuoden ensimmäinen lehti ja ihmettele, mistä tässä uskossa on kyse!
Yksi ongelma palstalla on se, että aika paljon käytetään eri käsitteitä ja ymmärretään ne eri tavalla. Kun puhutaan samasta asiasta eri käsitteillä ja eri asioista samoilla käsitteillä, syntyy helposti väärinkäsityksiä.
Mutta hyvin kiteytit monia ajatuksia, joita itsekin olen täällä usein ajanut takaa.
Lapsenmielisyys ei Raamatun mukaan ole samaa kuin tyhmyys tai inhimillinen "lapsellisuus". Nämä usein sekoitetaan. Mutta missään kohti Raamatussa ei ihannoida tyhmyyttä sinänsä, päinvastoin, viisautta pidetään suurena Jumalan lahjana ja sitä kehotetaan rukoilemaan.
Myös Luther sanoo, että usko ei ole järjen asia, mutta toisaalta se ei myöskään voi olla terveen järjen vastaista. Aiheellinen huomautus sikälikin, kun ajattelee, mitä kaikkea uskon nimissä on tehty halki maailman sivu.
Tällainen viisaus ja sen käyttö uskomisen asioissa ei myöskään ole sama asia kuin järki-oppi, uskon järkeistäminen. Raamatussa nimenomaan kehotetaan tutkimaan uskonasioita kriittisesti ja annetaan paljon elävän uskon tunnusmerkkejä ja vastaavasti varoitellaan toisenlaisista tunnusmerkeistä ja kehotetaan uskoa näiden valossa tarkoin tarkastelemaan. Sellaiseen "lapsenmielisyyteen" ei kehoteta, että mentäisiin sokeasti minkä tahansa perässä, uskon nimissä. Käsketään koetella asioita, kuten avaajakin mainitsee.
Itse uskon ydin, Jeesuksen ristinkuolema, lunastustyö meidän syntiemme tähden ja siitä seurautuva käsittämätön, täysin ansioton ja täydellinen armo ei ole järkeenkäypä asia, eikä tarvitsekaan. Lapsen luottamus rakastavaan isään riittää.
Uskon konkretisoiminen ulkoapäin helposti arvioitavaksi, välttämättä täytettäväksi tunnusmerkistöksi, on minusta yritys saada asia jotenkin paremmin mahtumaan järkeen. Minusta se juuri on järkioppia ja Kristuksen lunastustyön aliarvioimista.
Voisitko Vulgata tarkentaa, mitä täsmälleen tarkoitat "siionin sisällä esiintyvällä, toisenlaisella Raamatuntulkinnalla uskomisesta"?
Tulkitsisin, että Vulgata viittasi uudenaikaisella opilla tähän farisealaiseen nykytrendiin tehdä luetteloa asioista, joita välttämällä pidetään puku puhtaana. Selittäisikö tämä ote hänen tekstistään, mitä tarkoitan:
"Emme saisi unohtaa, että olivatpa valintamme mitä tahansa, niitä leimaa inhimillinen erehdys ja synti, silloinkin kun yritämme parastamme. Täydellisyyttä ei ole tässä ajassa."
Täydellisyyteen pitää koko ajan pyrkiä, mutta jokaisella ihmisellä on aivan yksilöllinen taipumuskokoelma, joka vie häntä kauemmas Jumalasta eli syntiin, joka tekee uskon vaikeksi. Siksi, kun tehdään tahralistoja, kiinnitetään ihmisten huomio johonkin yleiseksi luultuun, joka saattaakin johtaa kunkin yksilön henkilökohtaisen valvomisen herpaantumiseen. Katsettamme yritetään eri tavoin kääntää pois Kristuksesta (ks. Vulgata)
Avointa ja rehellistä keskustelua siis tarvitaan, ja nimenomaan mainitsemasi käsitteellisen sekametelisopan ajoittaiseen järjestämiseen. Kiitos puheenvuorostasi, Ma-ria!
En ole ennen tuollaista termiä kuullutkaan ("uusfarisealaisuus").
Minusta se ei edes ole mikään "nykytrendi" vaan pikemminkin tiukimmasta lakihengestä ollaan viime aikoina tultu kaikessa hiljaisuudessa vapaammille vesille. Tiukimmin elämäntavan yksityiskohtia kait painotettiin 70-luvulla.
Käsittääkseni vanhoillislestadiolaisuuden alkuvaiheissa, aina 60-70-luvulle asti tuollaisia painotuksia ei juuri ollut (?).
Nykyisin kyllä olen ollut aistivinani näkemysten hienoista kärjistymistä molempien suuntien, sekä "liberaalien" että "konseravtiivien" taholta. Voi kuitenkin olla, ettei se ole yleistettävissä.
Vaara noissa on minustakin se, mitä kuvaat kolmannessa kappaleessasi. Elämäntapojen tulisi olla siinä asemassa, mihin ne kuuluvat.
Se, että täällä maan päällä ihmiset toimii vaikkapa jumalanvaltakunnankin asialla tarkoittaa väistämättä sosiialisia suhteita ja niissä valtaa ja erilaisia valta-asemia, halutaanpa tai ei.
Itse olen erityisen huolestunut, jos SRK:n palveluksessa näkyvällä paikalla olevissa henkilöissä on sellaisia, jotka väittävät toimivansa kaiken vallankäytön ulkopuolella, pelkästään Pyhän Hengen asialla.
Tällainen puhe on todella vaarallista vallankäyttöä, ehkä peräti uskonnolista väkivaltaa silloin kun sillä sivuutetaan asiallinen kritiikki?
Seurakunnassa ei saa puhua tällaisista. Ei saa puhua siitä, että meidän tulisi käyttää myös inhimillistä arvostelukykyämme ja kykyämme kriittiseen ja kyseenalaistavaan ajatteluun. Mitä me saadaan? Uskoa ainoastaan :)
Olen miettinyt, että luulo siitä, että seurakunta on aina oikeassa, on vakavasti Uuden Testamentin vastainen harhaluulo... En minä tiedä, mutta, siltä se vaikuttaa Raamatun valossa.
Kaikki Paavalin kirjeet on osoitettu Pyhässä Hengessä oleville seurakunnille. Kun lukee niitä, niin kaikissa niissä Pyhässä Hengessä olevissa seurakunnissa oli menty monin tavoin harhaan: ei yhdessäkään seurakunnassa, vaikka ne olikin oikeasti uskomassa, seurakunta koskaan ollut ollut oikeassa. Paavali nuhtelee jokaista seurakuntaa jostakin tai useista asioista, joissa he olivat harhassa.
Siten Raamattu näyttää, että oikeassa Jumalan seurakunnassa mennään harhaan (joka ainoassa seurakunnassa mentiin harhaan Raaamatun mukaan), eikä seurakunta koskaan ole asioista yksituumin oikeassa.
Siksi vaikuttaa harhaiselta se, kun pitäisi vaan uskoa, että se mitä seurakunta päättää, olisi aina oikein ja oikeanlaista uskomista. Raamattu kertoo toisesta: Siion meni jatkuvasti harhaan, eikä Siion koskaan ollut kaikessa oikeassa, vaan niin paljon harhaan menivät jo tuolloin, että Paavalinkin piti jatkuvasti heitä muistuttaa.
Paavali käski ajatella kuin aikuinen, eikä kuin lapsi. Uskoa täytyy kuin lapsi, mutta ajatella kuin aikuinen.
Vanha Testamentti alusta loppuun kuvaa sitä, miten Israel meni jatkuvasti harhaan ja väärille teille ja aina välillä, kymmenien vuosien tai satojen vuosien jälkeen, tuli sellainen johtomies tai profeetta, joka osasi johdattaa heidät takaisin Jumalan yhteyteen, pois harhasta.
Uusi Testamentti kertoo, miten Siion meni koko ajan ja jatkuvasti harhaan. Roomassa, Efesossa, Kolossassa jne. Siionin vanhimmat ja johtomiehet saarnasivat, että seurakunnan tulee uskoa vaan ja toimia siten kuten he opettavat. He opettivat kuitenkin väärin ja siitä Paavali nuhtelee heitä jokaisessa kirjeessään ja yrittää saada heidät oikealle tielle.
Miten muka sitten Siion nykyään olisi sellainen, että vanhimmilla ja johdolla olisi aina oikea tieto? Miten siitä nyt yhtäkkiä olisi tullut sellainen, että se olisi aina oikeassa, kun se ei sitä koskaan aiemminkaan ollut Raamatun mukaan?
Uskoa kuin lapsi, mutta ajatella kuin aikuinen.
Aikuisen ajattelu on harkitsevaa, kyseenalaistavaa, kriittistä, arvostelukykyistä, analyyttistä, pohtivaa, vastuullista...
Minusta pitäisi saada myös seurakunnassa ajatella kuin aikuinen ja kyseenalaistaa ja kritisioida Siionin oppeja ja sitä mihin kaikkeen meidän käsketään uskoa... Minä en taida enää osata uskoa siihen, että Siion olisi aina oikeassa, kun kerran Raamattukin osoittaa, että Siion menee harhaan uskossaan jatkuvasti...
> Paavali käski ajatella kuin aikuinen, eikä kuin lapsi. Uskoa täytyy kuin lapsi, mutta ajatella kuin aikuinen. >
Onnistuitpa kiteyttämään asian osuvasti - ja paljon lyhyemmin kuin keskustelun avaaja.
Olen samaa mieltä. On hyväksyttävä erehtyväinen yhteisö, siioni, jossa julistetaan armoa ja evankeliumia Kristuksessa.
Tämän hyväksyminen vaatii meiltä kaikilta nöyrtymistä, ennenkuulumatonta avointa nöyrtymistä varsinkin johtomiehiltä. En tarkoita henkilökohtaista nöyrtymistä vaan sitä että yhteisönä yhdessä hyväksymme oman yhteisömme jatkuvan mahdollisuuden ajautua harhaan, sen erehtyväisyyden.
Minkä rikkaan mahdollisuuden vapaaseen dialogiin siionissa tämän myöntäminen avaisikaan!
Hieno avaus. Olenkin kaivannut keskustelua tällaisista aiheista. Lähipiirissäni olen yrittänyt kysellä ystävien ajatuksia, kun seurapuheesta on jäänyt kaikumaan riitasointuja mieleeni. Keskustelut ovat kuitenkin jääneet vähäisiksi- uskonystävillä on enimmäkseen tarve jäädä "yhteiseen ymmärrykseen". Niinpä tässä hämmästelen itsekseni ja tunnen olevani "sairas kysymyksistä".
Itsekseni olen ihmetellyt uskovaisten mielestäni vääränlaista turvallisuushakuisuutta. Etsitään turvaa siitä, kuinka paljon vl:a on korkeissa viroissa tai kuinka yksimielisiä olemme ulkonaisissa elämäntaparatkaisuissa. Ihastellaan sitä, kuinka usko tuo myös siunauksen ajalliseen elämään. "Emmehän me tahdo olla tekemässä ja tahdommehan olla ajattelemassa..."- puheet vievät uskomisen ilon ja vapauden.
"Sielunvihollinen pyrkii hämärtämään sen, mistä uskomisessa on pohjimmiltaan kysymys, syntien anteeksi saamisesta yksin armosta. Emme saa ikään kuin ”laajentaa” uskomme kohdetta." -Vulgata
Näin minäkin olen ajatellut itsekseni. Heikkoina uskovaisina saatamme hakea turvaa esim. siitä, että kuulumme vl-yhteisöön. Yhteisön yhtenäinen käyttäytymiskoodisto vahvistaa turvallisuuden tunnetta. Jos joku uskaltautuu toimimaan toisin tai kyseenalaistamaan jotakin totuttua tapaa, turvallisuuden tunne horjuu. Jotkut yhtenäiset elämäntapakoodit saattavatkin suojella meitä pahalta. Mutta jos niistä tai syntielämän välttämisestä (kaikkien maailman houkutusten pelkäämisestä)tulee uskomisen ydinsisältö, ollaan harhateillä- minun mielestäni. Siksi tarvitaan tällaista keskustelua. Keskustelua siitä, mihin me uskomme/ turvaudumme elämässä ja kuolemassa.
Hyviä ajatuksia aiheesta, "Mihin me turvaudumme" ja "Tuomas x" ym.
Niin, mihin turvaudumme elämässä ja kohdatessamme yksin kuoleman, ja mikä on Jumalan sanan mukaan oikein?
Helposti tietty elämäntapa alkaa antaa vääränlaista turvaa ja varmuutta oikealla tiellä olemisesta. Sielunvihollinen ei ole jouten ja meitä kannattaa lähestyä "oikealta", sitä emme niin helposti huomaa.
Se, että olemme yksimieliset, ei tarkoita että meidän pitäisi tehdä kaikki mahdollinen samalla tavalla. Minunkin mielestäni askel kohti oikeaa nöyryyttä olisi oman inhimillisen erehtyväisyytemme myöntäminen myös ns. seurakunnan neuvoissa. Joskus ne ovat olleet kohtuuttomia ja osoittautuneet myöhemmin jopa huonoiksi ja paikkaansa pitämättömiksi, ei-toivottuihin asioihin johtaviksi.
Arvokkaita ja avoimen dialogin arvoisia kommentteja.
Itse ajattelen omiin kokemuksiini pohjautuen että tässä elämässä ei ole turvaa, ei varsinaisesti missään. Ei tässä maailmassa. Meistä jokainen on ihminen, joka on hauras ja haavoittuva, jolle on annettu vain pala tätä aikaa, joka on keskenräinen, jonka voimat heikkenevät ja ymmärrys on rajallinen. Kohtalon isku voi hänet murtaa. Miten hauras on ihmisen elämänliekki. Mmiten haavoittuva on ihmisen mmieli. Mutta samalla, rajallisina, olemme täydellisiä.
Niilo Rauhalalla on rivit:
Kaikki on valmista
täydellistä
otettavaksi meiltä pois.
Niin haavoittuvaisia olemme että emme voi kiinnittää onneamme emmekä turvaamme inhimilliseen.
Inhimillisesti ajatellen saamme turvaa rakkaista läheisistä, ja samantapaisesti ajattelevien ihmisten seura luo turvaa. Meissä on suunnattomasti voimaa ja rakkautta antaa toisillemme keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
Tutkimuksissa on todettu, että vilkas sosiaalinen elämä jopa pidentää elinikää ja lisää elämänlaatua (Markku T. Hyypän tutkimukset). Uskonyhteisössä on hyvä keskustella tiestä ja matkasta, se tarjoaa luonnollisen yhteisen kokemuksen jakamisen foorumin. Samoin se tarjoaa mahdollisuuksia erilaisiin harrastuksiin. Meillä on toisemme, ja se merkitsee voimaa ja iloa, lohdutusta elämän kovimmissa iskuissa. Meillä on kuorman kantajia. (Ja yhtä lailla muillakin omissa yhteisöissään.)
Mutta ei se sielua turvaa. Eikä sen tarvitsekaan, tähän yhteisöön ei meidän tarvitse ”uskoa”. Ei siihen ripustaa sielun autuutta.
Sillä mehän olemme jo turvassa.
"Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut.
Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. " (Room. 8:37-39.)
Kirjoitat sykähdyttävän kauniisti, luin tekstisi useita kertoja läpi, niin kuin runon.
Viisaastikin puhuit. Ei meidän tarvitse uskoa yhteisöön ja etsiä turvaa siitä, me olemme jo turvassa. Näin juuri.
Mutta käytännössä asiat muodostavat ongelman sellaisten kohdalla, jotka joutuvat ikään kuin "selkä seinää vasten" näiden kulttuuristen kysymysten kanssa. Tulee mieleen esimerkkinä vl-ammattimuusikot, joiden toimenkuvan rajat määriteltiin 70-luvulla jokseenkin yksityiskohtaisesti, ja joista poikkeaminen on pitkään käytännössä tulkittu "teoillaan uskon kieltämiseksi", joka taas on johtanut vl-liikkeestä erottamiseen. Nykyisin niin ei liene?
Sellainen tulkinta ei ymmärtääkseni kestä mitään opillista tarkastelua.
Viime aikoinakin olemme kuitenkin saaneet esim. Päikkäristä lukea kirjoituksia, joissa suorin sanoin on liitetty elämäntapakysymykset osaksi uskonvanhurskautta.
Minusta se on hyvin huolestuttavaa.
Avaus on raikas ja terävä. Näin sain pakollisen alkukehun aikaiseksi ;) Ei vain, aloitus ON hyvä.
Elämäntavan ja uskonvanhurskauden köydenveto on ikivanha asia. Peruskysymys on siinä, että tarvitaan myös kulttuuria ja elämäntapoja, jotta olisi jotakin "kouriintuntuvaa", jota jatkaa tuleville polville. Toisaalta jos ajaudutaan pelkkään muotoon ilman jostain kumpuavaa sisältöä, niin puu kuivettuu pystyyn.
Vanhassa Testamentissa tämä ristiriita on esillä psalmissa 1. "Hyvä on sen osa, joka ei vaella jumalattomien tavoin, ei astu syntisten teille, ei istu pilkkaajien parissa"
Jotkut tutkijat esittävät, että psalmi on myöhempi, ns. farisealaisen liikkeen lisä psalmien kirjaan. Ratkaisevampaa musta on kuitenkin se tapa jolla psalmia on tulkittu meillä 70-luvulta lähtien.
Paavalin kirje galatalaisille on aika rajua taistelua evankeliumin vapauden puolesta (johon kai Vulgata viittasi), kun taas myöhemmät kirjeet kuten 1-2 Piet. ovat taas keskittyneet seurakunnan elämäntavan ja kulttuurin ylläpitämiseen.
Omasta mielestäni ihminen on tuuliviiri ja kaipaa myös konkreettisia juttuja (lue elämäntavallisia asioita) uskonsa tueksi. Niilä tulisi olla oma paikkansa, niinkuin jo todettiin. Jos muodostuu elämäntapojen välineellinen diktatuuri, esimerkiksi järkeä ja/tai analyyttisyyttä vastaan, niin syntyy pahaa jälkeä. On jo kokeiltu.
Tiedän moniakin paikkoja joissa keskustellaan jo melko avoimestikin julkisillakin foorumeilla. Useimmiten asiat kuitenkin vain väreilevät 70-80-lukujen synnyttämän jähmeän slangin muodostaman pinnan alapuolella.
Silti ne ovat siellä.
Noviisi
Olisipa mielenkiintoista löytää tällaisia foorumeja. Onko sellaisia vl-liikkeen sisällä jossakin vai tarkoitatko jotain yleisempää kirkollista/uskonnollista keskustelua?
Avointa keskustelua olen kohdannut silloin tällöin pienissä porukoissa. Joskus jopa RY:n keskustelutilaisuuksissa pienen henkäyksen verran. Tahtovat jäädä sellaisiksi. Kun joku rohkaistuu kyselemään jotain avoimesti, huomaa ettei omien ajatusten kanssa ole yksin. Mutta perinpohjaista rakentavaa keskustelua harvoin syntyy.
Jossakin vaiheessa 80-90-lukujen taitteesta muistan ajan, jolloin siionissa iloittiin avoimesta tiedottamisesta ulospäin lähinnä suviseurojen lehdistötilaisuuksista puhuttaessa. Mitenköhän on tiedottamisen laita tällä hetkellä ja yleensäkin keskustelun? Jotenkin siinä on vääntämisen makua välillä. Pitää saada kaikki pysymään samassa ruodussa tai ainakin näyttämään siltä.
Jotenkin olen kaipaillut foorumia, jossa asioista voisi keskustella niiden omilla nimillä ja jopa oikeina henkilöinä. Tämä foorumi on aivan liian avoin kaikelle roskalle. Tulee kuitenkin mieleen se juttu niistä urbaanilestadiolaisista. Eli onko kuitenkin isompien ry:iden piirissä omia alakulttureitaan ja -ryhmiään, joissa asioista voidaan keskustella avoimestikin.
Kun tarkastelin avausta, en voinut kuin hämmästellä sitä viisautta ja ymmärrystä, jota kirjoittajalle oli annettu. Omat juttuni tahtovat jo pyöriä kehää ja aina aina keskustelun edetessä kääntyä samoihin juttuihin :( Toisaalta olen viime aikoina itse ajatellut, että pääsyä tällaisesta "umpikujasta" ei ole muuten, kuin avamalla aina ja joka paikassa suunsa välittämättä siitä, miten kuulija suhtautuu asiaan. Luulen, että usein tulisin torjutuksi, mutta yhtä usein saisin mielenkiintoisen keskustelun aikaiseksi. Ajatellaampa vaikka tilannetta, että istuutuisin seurapenkissä viereesi ja keskustelun edetessä esittäisin sinulle kommentin, että Olemmeko todella ainoat, jotka pelastuvat tai Minusta meidän ry:ssä on menty lakihenkeen tai ...
Arvelinkin, että asia kiinnostaa.
"Tulee kuitenkin mieleen se juttu niistä urbaanilestadiolaisista. Eli onko kuitenkin isompien ry:iden piirissä omia alakulttureitaan ja -ryhmiään, joissa asioista voidaan keskustella avoimestikin."
Kyllä. On varmaan luonnollista, että sellaiset ihmiset (en haluaisi viljellä erilaisia piirejä), jotka muutenkin ovat tottuneet keskustelemaan avoimesti ja ainakin niin sanotusti analyyttisesti, tekevät sitä myös näistä asioista puhuttaessa. Toisaalta keskustelukulttuuri on todella paljon paikkakuntakohtaista, paikkakunnan ei tarvitse olla iso.
Mitä tulee julkisiin "massa"keskusteluihin, niissä tilanne on toinen. Sosiaalinen paine on aika kova. On kuitenkin ollut tilanteita joissa joku, kuten mainitsit, avaa pelin ja on käyty hyviä keskusteluja. Toisaalta luulen, että useimpien paikalla olevien yksittäisten ihmisten mielestä moni asia ei ole niin yksiselitteinen kuin yleinen ilmapiiri keskustelussa näyttää olevan.
Vaikka kirjoitukseni saattaa vaikuttaa toisaalta-ja toisaalta jaaritukselta, ovat yhteisömme asiat tärkeitä nimenomaan sydämelleni. Paloihin analysointi ei koskaan avaa tätä asiaa.
Noviisi
Sen jälkeen, kun minun mielessäni oli kysymyksiä paljon enemmän kuin vastauksia ja kun olo alkoi olla epäilysten takia pakahduttava, minä aloin puhua tilanteesta varsin vapaasti kaikkien niiden íhmisten kanssa, joiden kanssa muutenkin olin, ja joihin tietysti luotin ja joiden tiesin luottavan minuun. Ja hiukan laajemminkin, vähän riskillä.
En kuitenkaan avannut suutani julkisissa keskustelutilaisuuksissa, koska siihen voimani eivät riittäneet. Ahdistuksen ollessa aika ajoin näissä kysymyksissä pääasiallinen tunnetila, ei kertakaikkiaan jaksanut altistua tilanteelle, että tulisi väärinymmärretyksi ja siltä pohjalta kohtuuttoman negatiivisesti tulkituksi. Tällaisissa keskustelutilaisuuksissa mukana oleminen lisäsi varovaisuutta, synnytti mielestäni tervettä realismia keskusteluilmapiirin ja ajatustenilmaisun rajojen suhteen.
Mutta silmätyksin juteltaessa lunta ei juuri ole tupaan tullut. Vaikka olen mielestäni ollut täysin avoin, käytännössä jokainen, jolle olen ajatuksiani purkanut, on suhtautunut asioihin niin kuin mielestäni pitääkin. Kuunnellen, pohtien, rehellisesti ja sydämellä. Aika usein myös toppuutellen, "mitä sinä noita niin mietit, ei kannata". Mutta mikäs siinä. Voihan asioihin noinkin suhtautua.
Eli vahva kokemukseni on, että rehellisen ja avoimen keskustelun "alakulttuuri" on kyllä olemassa. Olenkin tullut siihen tulokseen, että kaikki kysymykset lähtökohtaisesti torjuva ja negatiiviseksi leimaava asenne kertoo pohjimmaisesta epävarmuudesta ja suoranaisesta pelosta. Tällaisten tunteiden puristuksessa olevalle ihmiselle ainoastaan tiukka laatikko asioiden ympärillä pitää rakennelman kasassa. Tämän rakennelman kyseenalaistaminen voi tuntua ylivoimaisen ahdistavalta. Hyökkäys on paras puolustus.
Tätä juuri tarkoitin, kun puhuin rauhanyhdistyslestadiolaisten turvallisuushakuisuudesta, ehkäpä suoranaisesta pelosta.
Käsitykseni sai nyt vahvistuksen "sisäpuolelta".
Sait siis vahvistuksen käsityksellesi, että ihmiset ovat turvallisuushakuisia ja joskus jopa pelkäävät muita ihmisiä.
Tarvitsetko meitä vielä johonkin muuhun?
Kuulunko minäkin mielestäsi ryhmään ME?
tuossahan puhuit monikon kolmannessa persoonassa: "....puhuin rauhanyhdistyslestadiolaisten turvallisuushakuisuudesta, ehkäpä suoranaisesta pelosta..."
Ethän itse ole turvahakuinen ja pelokas?
ihmisistä. Enkö siis mielestäsi ole ihminen? Enkelikö olen sulle?
konkretiaa....mitä epäilit, mitä kyseenalaistit, mihin löysit "alakulttuurista" rauhan???
Ensimmäinen kerta reilun puolentoista vuoden aikana, kun vilpittömässä hengessä tänne kirjoittamani ajatukset tulivat väärin kohdelluiksi. Onnittelen siitä Sinua nimimerkki IOK.
Katsopa kuitenkin vähän tarkemmin, mitä kirjoitin. Mieti sitäkin, mihin kirjoituksessani itse viittasit. Kritisoin siinä tiukan asenteellista suhtautumista ja pohdin, mistä sellainen nousee. Yksi syy näkemykseni mukaan oli pelko. Sinä poimit sen sieltä voitonriemuisesti "sisäpiiriläisen vahvistuksena" tukemaan omaa, kiihkeän asenteellista ja tiukalla laatikolla ympäröityä näkemystäsi. Mietipä hetki, mitä eroa näet omassa toiminnassasi ja kritisoiden esiin nostamassasi ilmiössä? Minä nimittäin en näe mitään eroa.
Kommenttisi typeryydessään turhautti minua erityisen paljon. Fanaattinen asenteellisuus ei ylipäätään ole älykkään ihmisen tunnusmerkki, mutta tässä yhteydessä kykenemättömyytesi nähdä oman toimintasi täydellinen identtisyys kritisoimasi ilmiön kanssa, on erityisen räikeää. Viimeiseksi olisin toivonut pohdintojeni päätyvän kaltaisesi ihmisen rieposteltavaksi. Mutta sitähän täällä emme itse valitse.
Minusta on tärkeää puhua asioista mahdollisimman rehellisesti. Siihen sisältyy myös oikea kehittymisen mahdollisuus, olipa kyse sitten ihmissuhteista, politiikasta tai vaikka suuresti arvostamastani vanhoillislestadiolaisuudesta. Siihen sisältyy myös todellisen inhimillisen kohtaamisen mahdollisuus. Mutta se edellyttää rehellisyyden lisäksi myös omien tunteidensa yläpuolelle pääsemistä, kokonaisuuksien kohtuullisen loogista hahmottamista sekä faktojen riittävää hallintaa. Näistä, yhdistettynä sydämestä nousevaan viisauteen (elämänviisauteen) koostuu mielestäni sellainen kompetenssi, että oikeasti asioita eteen päin vievään keskusteluun on edellytyksiä.
Se "kriittisyys" taas, jota Sinä edustat, ei ole millään muotoa mielenkiintoista, koska se tyypillisesti kaikelle fanaattiselle ahdasmielisyydelle, on ennen kaikkea vailla käsittelemänsä ilmiön riittävää tuntemusta (vrt. rasismi). Lisäksi, kun keskustelun päämäärä on jo valmiiksi lyöty lopullisesti lukkoon, jäljelle jää vain tarkoitushakuinen sanahelinä, tunkkainen ja sokea asenteellisuus.
Tämä juuri on se ilmiö, jota itse kritisoin.
Minulle on aivan sama, mitä asiaa tällaisilla metodeilla käsitellään tai missä se tapahtuu. Fanaattinen asenteellisuus on aina tylsää, täysin joutavanpäiväistä ajatuksenjuoksua - jos sitä edes ajatuksenjuoksuksi voi kutsua. Keskustelu sitä tyylilajia viljelevän, itsekritiikkiä vailla olevan ihmisen kanssa on pelkkää ajanhukkaa.
Ilmaisit sen täydellisen hyvin :)
Nautin kirjoituksistasi. Kiitos siis.
Kiitos myös muille asiallisille pohdiskelijoille asiallisista ja mielenkiintoista ajatuksista.
No en minä mitään erityistä rauhaa etsinyt enkä löytänyt "alakulttuurista" (vähän niin kuin alamaailma...:)) Kyllä rauha on muissa kantimissa. Pikemminkin lohtua olen saanut.
Tässä joku kirjoittaja vaan käytti tuota nimitystä vähän avoimempaan ilmaisuun tottuneista, ehkä nuoremman polven ihmisistä. On heitä kyllä vanhemmissakin, kommunikointityyli ei ole yksioikoisesti iästä, eikä oikeastaan mistään kiinni. Tässä tulee erityisesti mieleen eräs jo hyvinkin iäkäs veli, entinen johtokunnan puheenjohtaja, lempeä ja viisas mies, jonka kanssa olen vuosien varrella käynyt monia antoisia keskusteluja.
Ihan niin kuin on eroja esim. eri perheissä siinä, kuinka ongelmia ratkotaan ja asioista puhutaan; jossakin perheessä nostetaan oitis kissa pöydälle ja puhutaan mitään kaihtamatta asiat halki, jossain toisessa taas ongelmaa lähestytään varovaisemmin, tunnustellen ja edetään kiertoilmaisuin. Tällaisia ihmisten persoonallisista eroista johtuvia erilaisia toimintatapoja voi tietysti kutsua vaikka "alakulttuureiksikin".
Minulle se kuitenkin on ollut vain normaali elinympäristöni, aviomieheni, sukulaiseni ja miehen sukulaiset, sisarukseni, ystäväni, ihmiset, jotka saamme kotiimme vieraaksi - tai vaikka puolituttu sisar keittiövuorossa, samassa tiskauspisteessä. En ole edes ajatellut koko asiaa isommin, olen vaan kokenut itseni loppujen lopuksi varsin vapaaksi ja tuntenut, että ympärilläni on ymmärtäväisiä ihmisiä. Minulle se on ollut hyvin tärkeätä.
Epäilykset ovat minun kohdallani liittyneet eniten vanhoillislestadiolaisen tapakulttuurin painotuksiin ja painoarvoon vl-liikkeessä.
kun sentään pitkästi jaksoit kohdistaa omaa "sydämestä nousevaa viisauttasi" minuun, jota vaivaa "fanaattinen ahdasmielisyys, tunkkainen ja sokea asenteellisuus"; minuun jota et pidä edes älykkäänä ihmisenä ja jolta puuttuu ajatuksenjuoksukin tykkänään.
Kiitos Sinulle, vaikka elämänviisautesi tuhlaamisen minunlaiseeni tiesit jo etukäteen "pelkäksi ajanhukaksi".
Miksi tulistuitkaan niin, että unohdit palstan säännön: "Toisten käyttäjien loukkaaminen kuuluu asiattomaan sisältöön"? Minun viestini, josta noin kuumenit, ei sisältänyt yhtään loukkaavaa ilmaisua.
"Ainoastaan tiukka laatikko pitää rakennelman kasassa. Tämän rakennelman kyseenalaistaminen voi tuntua ylivoimaisen ahdistavalta. Hyökkäys on paras puolustus." Näin kirjoitit Sinä. Tietämättäni taisin sohaista jonkun "tiukkaa laatikkoa".
Olet ehkä kertonut enemmänkin näistä muissa viesteissäsi, minä vain en ole lukenut. Harmi, sillä olet hyvä kirjoittaja jolla on asiaa.
Siis konkreettisesti mitkä asiat pakahduttivat olosi?
Elämässäni tuli vastaan lyhyellä aikavälillä monta minulle todella raskasta ja käsittämätöntä tapausta. Niistä aiheutui minulle suunnaton suru ja avuton epätietoisuus koko elämän edessä. Maailman meno alkoi tuntua suuremmassakin mittakaavassa aivan järjettomältä murhenäytelmältä, oli vaikea uskoa, että sitä johtaisi rakastava ja hyvä Jumala. Uskoni Jumalan olemassaoloon horjui.
Näissä vaiheissa myös vanhoillislestadiolainen lapsenuskoni horjui pahasti. Luin paljon Raamattua ja kaikkea, mitä käsiini sain, Lutherin kirjoituksia ym. Sen myötä nousi mieltä vaivaamaan erityisesti yksi asia; yhä enemmän alkoi tuntua, että tapakulttuuri on vl-liikkeessä liian vahvassa asemassa, sen painotukset eivät liity kristinuskoon. Kun ne kuitenkin ovat olleet voimakkaasti tunnusomaisia liikkeellemme 70-luvulta eteenpäin, alkoi tuntua, että olemme menneet harhaan.
Tulin tilanteeseen, että kysymys ei enää ollut siitä, onko minulle samantekevää se, teenkö jotain vai enkö tee, tai jätänkö jotain tekemättä. Vaan siitä, teenkö väärin mennessäni mukaan tällaisiin asioihin. Se on minusta keskeinen kysymys yhä.
Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin ymmärrän toisaalta myös sen, että vertailukohta suhteessa vl-liikkeeseenkään ei voi olla mikään ideaali, kuvitteellinen tilanne. Kaikessa toiminnassa, kaikessa keskustelussa ja yhteisöllisyydessä tuppaavat inhimilliset tekijät raadollisine piirteineen olemaan mukana. Aina on joukossa ihmisiä, jotka pyrkivät esim. yksinkertaistavaan konkretismiin, olipa kysymys sitten poliittisesta toiminnasta, pienen hämäläisen kylän tai helsinkiläisen lähiön ryhmädynamiikasta tai vaikka juuri uskonnollisen opin soveltamisesta käytäntöön.
Vl-liikkeen suurin ongelma minun mielestäni tässä suhteessa kuitenkin on se, että kun lähtökohtaisesti katsomme olevamme ainoa oikea, ja näin ollen seurakuntana erehtymätön, se katkaisee aika tehokkaasti siivet kaikelta kritiikiltä, aiheelliseltakin.
Sellaisella yhteisöllä, etenkin uskonnollisella, joka katsoo olevansa aina oikeassa ja kritiikin yläpuolella, on todella suuri vaara menettää herkkyytensä oleellisen suhteen, sortua suoranaiseen mielivaltaan. Minun mielestäni pitäisi kaiken aikaa olla valmius kuunnella nykyistä herkemmällä korvalla myös ns. "soraääniä". Seurakunnan ääntä nekin ovat.
Kuitenkin teistä valtaosasta poiketen :) itse ihailen vanhoillislestadiolaisia ihmisinä. Minusta on hienoa elää ja kasvattaa lapsiaan sellaisessa yhteisössä, missä uskon positiiviset hedelmät näkyvät niin voimakkaasti jokapäiväisessä elämässä. Vaikka epäilisin miten tai ajattelisin kuinka päin hyvänsä, aina tunnen kuitenkin oloni vapaimmaksi ja onnellisimmaksi näiden ihmisten keskuudessa.
Ja vaikka katsonkin kritiikkini vanhoillislestadiolaista liikettä kohtaan olevan hyvin tarpeellista keskustelun herättämistä, koen omalta puoleltani mahdottomaksi sen jatkamisen tällä foorumilla, jos näkemyksiäni käytetään pinnallisesti ja ilman ilmiön kokonaisvaltaisempaa tuntemusta näiden, minusta pääasiassa hyvin kunnioitettavien ihmisten asenteelliseen riekkumiseen. Sellainen on epäoikeudenmukaisuudessaan sietämätöntä katseltavaa.
Rakentava, kriittinen keskustelu on ihan eri asia.
..tarkoitat tällä minun kirjoituksiani?
"asenteelliseen riekkumiseen"
Ma-ria, oli hieno. Se tuo mieleeni otteen Johanneksen evankeliumin 20. luvusta.
11 Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan 12 ja näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. 13 Enkelit sanoivat hänelle: "Mitä itket, nainen?" Hän vastasi: "Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu." 14 Tämän sanottuaan hän kääntyi ja näki Jeesuksen seisovan takanaan, mutta ei tajunnut, että se oli Jeesus. 15 Jeesus sanoi hänelle: "Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?" Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: "Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois."
16 Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Maria." Maria kääntyi ja sanoi: "Rabbuuni!" -- se on hepreaa ja merkitsee: opettajani.
Aurinkoista pääsiäistä,
Noviisi
En missään määrin! (lyhyt ja tuikeakatseinen kysymys Sinulta...)
Ajanpuutteen vuoksi seurailen yleensä vain muutamia ketjuja, Sinun kirjoituksiasi ei silmiini kauheasti ole osunut, eikä siihen ole sen kummempaa syytä.
En tunne tyyliäsi enkä näkökulmaasi. Voisi poiketa haulla huvikseen katsomaan, millaisia asioita olet pitänyt esillä. Vai haluatko lyhyesti kertoa?
Tarkoitin tuolla viittauksellani sitä, että minusta ilmapiiri palstalla on välillä aika kova. Etenkin kriittisemmät vl-kirjoittajat ovat ahtaalla, yhden kirjoituksen johdosta turpiin voi tulla välillä "molemmista leireistä".
koskettavasta viestistä.
Pääsiäinen tuli sitä lukiessa todellakin lähelle, melkein aika hetkeksi pysähtyi.
Hyvää Pääsiäistä myös Sinulle!
..ollut ja olen vieläkin erittäin kriittinen vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan ja olen pitänyt esillä - en niinkään konkrettisia hoitokokouksia tms. joista minulla ei ole kokemusta - vaan asioiden hengellistä puolta ja taustaa.
Minusta teillä ollaan pihalla kuin lumiukot siitä mitä esim. anteeksiantamus on ja mitä se ei ole. Koen että tulkintanne tästä ja esim. avainten vallasta on kovin lihallinen ja pinnallinen ja kertakaikkiaan väärä niin oudolta ja yllättävältä kuin se varmaan sinusta kuulostaakin. Kuin voi olla väärä!? ihmettelet varmaankin.
Arvelen itse -asiaa tietämättä - että tämä väärinymmärtäminen on perustana sille juuri vl-tyypilliselle pahalle jotka aiheuttavat vääryyksiä esim. noiden hoitokokousten muodossa.
En minä ihmettele lainkaan. Kait Sinulla syysi on näkemykseesi.
Olen itsekin miettinyt kovasti oikeastaan kaikkea tähän uskoon liittyvää ja yrittänyt nimenomaan pitää itseni avoimella mielellä. Raamatunkin mukaan uskoa tulee tarkastella kriittisesti eikä mennä mukaan mihin sattuu.
Olen samaa mieltä siinä, että 70-luvulla konkretisoitui varmasti sellaisia vl-tulkintoja asioista, ettei niitä kukaan rehellinen ihminen tyytyväisenä muistele.
Mutta koska en ole teologi, tunnen jotenkin vaikeaksi monien opillisten asioiden tarkemman pohdiskelun. Ei oikein riitä kompetenssi.
Pohdin niitä kysymyksiä kyllä mielelläni, mutta kuten sanottua, olen hiukan epävarma näkemyksissäni. Pitäisi selvittää niitä. Missä mielessä anteeksiantamuksessa olemme Sinusta pihalla kuin lumiukot? Entä avaintenvaltakysymyksessä?
..kysymäsi asiat uudessa avauksessa myöhemmin.
Anteeksiantamuksessa siinä mielessä että teidän systeeminne ei - ilmeisesti - kosketa antajaa eikä saajaa tarpeeksi syvältä. Mitään ei tapahdu kun heitetään että "usko Jeesuksen nimessä ja veressä syntisi anteeksi". Asia ei tule käsitellyksi hengellisellä tasolla lainkaan.
oma avaus. Minäkin perehdyn vähän asiaan, että tiedän paremmin edes sen, mitä mieltä itse olen.
Nyt joudun kiiruhtamaan koneen äärestä muihin velvollisuuksiin, mutta palaan mielelläni mielenkiintoisiin kysymyksiisi!
"Aina on joukossa ihmisiä jotka pyrkivät yksinkertaistavaan konkretismiin"
Mitä tarkoittaa yksinkertaistavaan konkretismiin?
nyt on vain herätysliike", totesivat uskovaiset pappiseriseuran kannattajille.
Aina hajaannusten edellä Jumalan seurakunnan kalleus katoaa, ja tulee tarve ajatella itsenäisesti, omavaraisesti. Sama tapahtui myös 70-luvun hajaannuksen edellä, tosin pienemmässä mittakaavassa.
Kun luen tekstejäsi, näen niissä tulevan hajaannuksen merkit.
Muistan miten viime hajaannuksen aikoihin eräs puhuja muistutti vaarasta näin: "Jos mielessäsi on pienikin epäilys, että Siionin päätökset ovat vain ihmisten päätöksiä, kannattaa kiireesti käydä parannuksen askelille."
Saarnaaja ei ollut ajallisessa mielessä mikään yksinkertainen ihminen, vaan korkeasti oppinut, peräti uskontotieteen professori.
No, onhan tuo aikamoinen käsite, mutta enpä kiireessä parempaakaan keksinyt.
Tarkoitan sillä mustavalkoista tapaa jäsentää asiat. Yritystä saada ne silminhavaittavaan ja riittävän yksinkertaiseen muotoon, jotta ne eivät näyttäisi niin käsittämättömältä. Ja kait niinkin, ettei epämääräinen, vaikeasti hahmotettava (potentiallinen paha?) tulisi niin ahdistavan lähelle omaa itseä.
Esim. uskonasioissa, kun on vaikea tajuta armon suuruutta ja täydellistä ansiottomuutta, pyrkimys lisätä siihen jotain, joka saisi sen paremmin ymmärrettävään muotoon. Esim. uskoiset tunnusmerkit ja niiden noudattaminen. Jos joku on valmis suuriinkiin uhrauksiin uskonsa takia, on ihmisjärjelle helpompi ymmärtää ja uskoa, että hänen uskonsa on "riittävän" vahva.
Tai sitten muissa yhteyksissä, se voi tarkoittaa vaikka ahdistavien asioiden ulkoistamista. Afrikkalaiset/venäläiset/kommunistit/ savolaiset/miehet/feministit/kasvisyöjät/vanhoillislestadiolaiset jne. jne. loputtomiin, ovat tietynlaisia, helposti määriteltäviä - joten näihin ryhmiin liitetyt negatiiviset piirteet eivät kosketa itseä. Ne ovat tarpeeksi kaukana, kun ne ovat noissa toisissa, jotka on helppo kimputtaa omaksi ryhmäkseen, kauas oman itsen ulkopuolelle.
Tässä pari esimerkkiä. Olen huono selittämään lyhyesti, enkä tässäkään ylittänyt itseäni. Toivottavasti jotain ymmärsit.
Juuri tuo mitä mainitset onkin ongelman ydin.
Jos kadottaa näkyvistään sen, että valtakunta on
Jumalan työtä ihmisissä, ei jäljelle jää kuin pelkkä herätysliike. Valtakuntahan koostuu erehtyvistä ja syntisistä ihmisistä, jotka tekevät päätöksiä erehtyvinä ja syntisinä.
Näin on todettu Siionissakin, kun on yhdessä pohdittu sitä, mitä tapahtui 70-luvulla: ylilyöntejä.
..se on tuo usko merkillinen asia, (korvanappiteoria) vaan niin se Esauki möi esikoisoikeutensa hernerokasta -mikä kellekin uskon esteeksi. Jumalan valtakunta on täynnä salattua viisautta -vaikka synti ja järki syö sen minkä armo tuo. Olkaat täydelliset niinhän se Jeesus kehoitti meitä olemaan ja kuuliaiset -mille? Omantunnon äänelle ja Pyhälle Hengelle, se ei johda harhaan. Kilvoitus ei ole kuitenkaan ensisijainen eikä tavat joita siionista joskus turhaan korostetaan. Edes hyvät käytöstavat eivät ole välttämättä uskovaisen merkki. Syntisiä ja Armahdettuja syntisiä -mikä siinä ero? Miettikääpä? Joka päivä yksinkertaisen evankeliumin kautta -ei muuten. Ei punkkarilta vaadita ensin irokeesin poisottamista vaan seuroihin saa tulla sellaisenaan, kulttuurista kuin kulttuurista -alakulttuurista ja yläkulttuurista. Järjestä siis viis veisataan noin niinku ylipäätään. Järjen voi menettää jos sairastuu mutta uskon menettää synnin kautta -siis ne ovat kaksi eri asiaa.
Paavalista sen verran että johtajakaan hänkään ei ollut vaikka seurakuntaa korjasi -Paavaliakin korjattiin ja aina oikean seurakunnan kautta, nähkääs siellä missä kaksi tahi kolme oli koossa oli Herra Jeesus läsnä. Ei ollut eriseuralla höystetty seurakunta kuitenkaan jossa synnin luvallisuus olisi ollut ja evankeliumi synnin peitto. Ei yhteisö mitään auta jos sielunasiat eivät ole kunnossa, eikä ns. joukon jatkona kulkeminen vaan vapaus, ilo ja rauha löytyy vapaiden lasten laumasta. Niin se on -järki on hyvä renki mutta huono isäntä -uskonasioissa.
Katsos Vulgata joudun hiukan korjaamaan sinua, kun terve omatunto ohjaa järjen ääntä ei tarvitse pohtia kaikkia kysymyksiä valmiiksi vaan voidaan hyväksyä joitakin ilman että tiedämme tulevaisuutta (korvanappiteoria). Kun se tuo Ikiaikojen Jumala on kuitenkin kauempaa viisas kuin me. Vai mitä?
..?