Henkinen kärsimys

Näköjään sellaista tehdään yleisemminkin

"poiuytredfgh"

Näin minullakin, ja vaikka mitä kauheeta tässä joutuu parasta aikaakin kokemaan,
niin kauheeta etten ois voinut edes kuvitella,
niin minulla on kuitenkin se että tulin kylläkin siinä mielessä väärään ketjuun, että minä en masennu millään, koska siis en luovuta koskaan, vaan kuoleman jälkeen tulen jatkamaan väitteitäni. Ja se on varma.

"poiuytresdfgh"

Mikään ei tunnu enää miltään.

Mikään ei hetkauta.

Minä vaan olen. Ja olen pitkään. Tämä katotaan loppuun. Maailman tappiin asti.

joo

"poiuytrdfgh"

Voisko masennus tulla siitä, että ihmiset lannistuu henkisen kärsimyn edessä ?
Jos sen kanssa kamppailee menoa riittää , eikä aika käy pitkäksi !

"poiuytrdfgh"

Minä kun soittelin auttaviin puhelimiin muusta syystä en masennuksen syystä, mikä oli sinällään virhe koska ne on kai tarkotettu lähinnä masentuneille avuksi, mutta sitä ihmettelin vaan että miksi siellä on niin lannistavat elämänohjeet, minä ainakin semmosilla voisin jopa masentua. Kaikkee semmosta opettavat että valeelle pitää antaa periksi niinkuin he ovat antaneet jne.


"poiuytredfgh"

Anonyymi kirjoitti:

Voisko masennus tulla siitä, että ihmiset lannistuu henkisen kärsimyn edessä ?
Jos sen kanssa kamppailee menoa riittää , eikä aika käy pitkäksi !

"poiuytrdfgh"

Lue lisää

Se on vain kaikki kiinni motivaatiosta ! Motivaatio, tähtäyspiste voi todella täysin kadota ja sitten tuollainen ei voi onnistua, lannistuu, luovuttaa. Sivusta olen seurannut just tuota, että ihminen pärjää kun se yrittää eikä lannistu, mutta se on silloin aika tervekin kuitenkin sekä sillä varmaan on rakastavaa tukijoukkoakin. Nämä eivät ole vain tahdon asioita, en itse ainakaan tiedä, miten itse voisin vaikuttaa motivaationi rakentamiseen, että jaksaisin eteenpäin. Kirjoitti eräs Muu.

Minä olen yksi joka tähän ketjuun jo kirjoitin. Sanoit juuri oikein tuon eli tähtäyspiste ja suunta on hävinnyt, ei ole enää mitä tavoitella.
Tukijoukkoja ei ole koskaan ollut ja on itse pitänyt pyristellä elämässä eteenpäin. Jotenkin myös koen nyt, että viimeisin kymmenen vuoden ponnistelu oli turha ja olen palannut lähtöruutuun.
Muistan yhden psykiatrin/terapeutin viisi vuotta sitten minulle kommentoineen, että pitkälle voi päästä yrittämällä ja ponnistelemalla, mutta mielestäni tarkoitti tuossa kohtaa minun loppupelissä olevan lahjaton ja ongelmieni olevan omaa syytäni. No se hoitosuhde loppui myös siihen käyntiin. Keväällä alkanut terapia ei ole saanut minua tästä suunnattomuudesta nousemaan.

Asiat alkoi mennä lisää päin p:tä ja h:ta, kun nyökkäilyn ja lisäksi aloin 'keskustella' naapureiden kanssa, kun muka pitää olla sosiaalinen.

Vuosia meni kivasti. Nyt olen tajunnut, että naapurini ovat yksiä uteliaita ja kateellisia kyynääjiä.