Onko siinä kysymys itserakkaudesta, itsevihasta, mistä? Jotenkin siihen kai kuitenkin liittyy itsekkyys jollain tapaa. Että ei voi olla ajattelematta itseään koko ajan. Ainakin huomio kiinnittyy niin paljon vain itseen ja siihen, miten muut suhtautuvat. Onko keinoja päästä ujoudesta, jos jotenkin pääsisi itsekkyydestä?
Onko sinun ujous
minkälaista
4873
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ujous on pääasiassa luonteenpiirre, eikä siinä ole mitenkään erityisesti kysymys itsekkyydestä. Tottakai sosiaalisen hyväksynnän puute saattaa lisätä ujoutta ja epävarmuutta (jos on esim. ruma tms.). Mainitsemasi itsekkyys, eli sen ajatteleminen mitä muut ajattelevat sinusta ja kiusallinen itsetietoisuus ovat juuri ujouteen liittyviä piirteitä. Mielestäni sanalla "itsekkyys" on negatiivinen kaiku ja minulle se tarkoittaa sitä ettei ota muita ihmisiä huomioon, eikä sitä että ajattelee mitä muut ajattelee minusta. Ei ujoudesta tarvitse päästä eroon, eikä sitä pysty täysin tekemäänkään. Se on temperamentti, joka on saatu syntymässä ja on aina siellä syvällä sisimässäsi vaikuttamassa. Tottakai ujoutta kannattaa pyrkiä käsittelemään ja hyväksymään, ja jos se tuottaa todellisia elämää rajoittavia ongelmia, kannattaa hakea apua.
Mä olen ollut ujo niin kauan kuin muistan. Se ei ole ollut mulle oikeestaan ongelma kuin vasta nyt vanhemmalla iällä. Olen 21 vuotias opiskelijatyttö.
Nyt kun mun pitäisi alkaa olla jo itsenäisempi niin huomaan että nyt ujous alkaa haittaa mua. En esimerkiksi uskalla muodostaaa läheisiä ihmissuhteita. On mulla kavereita mutta ei oikeaa ystävää jolle voisin kertoa surut ja murheeni seurustelukumppanista puhumattakaan.
Tunnen jotenkin että ujouteni takia mua ymmärretään välilää aika väärin. Olen saanut kuulla mm. olevani ylpeä ja itsekäs. Vaikka en tarkoituksella niin ole.
Tuli pikku kirjoitusvirhe otsikkoon... =)
Mulla on paljon samanlaisia tuntemuksia, kuin mita edellinen kirjoitti.
Itse olen ollut hiljainen ja ujonpuoleinen jo pikkulikasta asti. Pienessa kaveriporukassa pystyn olemaan puheliaampi ja reippaamman oloinen, mutta isommissa porukoissa tai outojen ihmisten seurassa ujouteni nakyy siten, etta en esim. uskalla sanoa aaneen aina omia mielipiteitani enka valttamatta muutenkaan keksi puheenaiheita. Negatiivisesta itsekkyydesta en siis puhuisi omalla kohdallani, silla huomaan usein antavani toisten puhua ennen minua, koska en halua keskeyttaa toisia. Tasta tavasta joillekin saattaa muodostua minusta valinpitamaton kasitys (koska olen hiljainen), mutta se kun ei ole niin helppoa muuttua vakisin puheliaammaksi tyypiksi kuin mita on. Itseasiassa olenkin enemman kuuntelijatyyppia ja tykkaan mielummin kuunnella kuin puhua vain itse.
Ajan myota olen kuitenkin alkanut pikkuhiljaa hyvaksya ujouteni minussa, silla nyt viela 21 vuotiaanakaan en ole kovin muuttunut temperamentiltani, joten miksi muuttuisin (varsinkaan vakisin) erilaiseksi myohemmin. Enemman se tuntuu olevan ongelma muille ihmisille ja olenkin saanut kuulla kommentteja temperamentistani elamani aikana niin opettajilta kuin muiltakin ihmisilta. Tavallaan se on loukkaavaa, etta puolitututkin henkilot kommentoi hiljaista luonnettani ja neuvoo kayttaytymaan reippaammin ja olemaan puheliaampi. Nama ihmiset kun eivat loppujen lopuksi tunne "todellista minaani", joten ei tunnu mukavalta, kun tassa nykymaailmassa ujoja painostetaan muuttuman erilaiseksi kuin mita sisimmassaan on.
Vastaavasti puheliaita ja rohkeita ihmisia ihannoidaan. Onko kukaan esim. koskaan kommentoimassa puheliaalle ja raikea-luonteiselle ihmiselle, etta hanen on "rauhoituttava" luonteeltaan ja puhuttava vahemman...nain tuskin tapahtuu. Ujojen ihmisten temperamentin kommenteiminen kuitenkin tuntuu olevan sallittua.