Kun suru ei tunnu

OSALLISTUN SURUUSI JA YMMÄRRÄN TUNTEITASI.
VELJENI KUOLI MYÖS JOITAKIN VUOSIA SITTEN JA
ALUKSI ITKIN AIVAN HILLITTÖMÖSTI PARI PÄIVÄÄ
SENJÄLKEEN TULI OLO ETTÄ MIKSI JUURI MINUN VELI PITI OTTAA POIS,SIIS VIHA, SENJÄLKEEN TULI HYVÄKSYMINEN PITI VAIN TYYTYÄ ETTÄ ASIA ON NÄIN.
SURU OLI ALUKSI NIIN KOVAA ETTÄ LUULIN KUOLEVANI,
SE HELPOTTI KUITENKIN NIINKU MULLE OLI KERROTTU,
MUTTA SE TYHJYYS JA IKÄVÄ OLI RANKKAA.
NYT PYSTYN JO MUISTELEMAAN ILMAN ETTÄ KYYNELEET VIRTAA JA PUHUMAAN ASIASTA-MUTTA SE VIE AIKANSA.
TOIVON SINULLE VOIMIA JAKSAA AJATTELEMAAN ETTÄ
NYT AINAKIN KAIKKI PAHA ON POISSA VELJELTÄSI.
EHKÄPÄ HÄNELLÄ ON PAREMPI SIELLÄ KUIN TÄÄLLÄ.
NÄIN MINÄ AINAKIN YRITIN AJATELLA ASIAA HELPOTTAAKSENI ITSEÄNI. KEVÄÄN JATKOA SINULLE!

...yksi asia jonka itse opin, kun siskoni muutama vuosi sitten kuoli äkillisesti ja väkivaltaisesti, oli se, että surun käsittely voi olla hyvin monimuotoista.

Yhtenä hetkenä voi katsella asiaa "ulkopuolelta", ja olla vähän hämillään kun tapaa joitain ihmisiä ensikertaa kuolemantapauksen jälkeen, ja itseä ei sillä hetkellä ollenkaan itketä. Saattaa ajatella, että mitäköhän tuo toinen ihminen nyt ajattelee, ajatteleeko etten sure siskoani?

Ja sitten voikin olla että esim. seuraava yö menee kokonaan itkiessä ja sydäntä pidellessä. Eli yritän tällä sanoa, että sureva ei välttämättä sure ulospäin näkyvästi 24 h/vrk, vaan suruun voi välillä suhtautua hämillisenkin tyynesti.

Eli häilyy siellä epäuskon ja asian sisäistämisen rajamailla.

Sinullahan on sitäpaitsi ollut kaikenlisäksi vielä tilanne, että olet voinut yrittää jollain tavalla etukäteen vamistautua tulevaan. Ehkä olet käynyt asiaa jo niin äärettömän monta kertaa ja monella tavalla läpi jo etukäteen, että olet oikeasti voinut jollain tavalla valmistautua tähän.

Sitten vähän lisääkin surusta: Yksi asia, joka itseni yllätti täysin, oli se että jos "suremattomia suruja" löytyy ennestään, tulevat ne jo muutaman päivän sisällä tulpaksi tämän uuden surun tielle, eli alkaa suremaan myös näitä vanhoja käsittelemättömiä asioita, ja kuitenkin on samalla pakahduttava tarve päästä käsittelemään uutta isointa surua.

Jälkeenpäinkatsotuna huomaa tällaisen aikataulun: Ensimmäinen vuosi kuluu jossain harson sisässä. Ulkomaailman ja arkipäivän asiat tuntuva hyvin kaukaisilta, tuntuu että korvat eivät "kuule", eivätkä silmät "näe". Olo on niin pohjattoman henkisesti pahoinpidelty. Katsoo kaupungilla vieraita ihmisiä, ja ajattelee, että kaikkien noiden ihmisten maailma on niin äärettömän kaukana minusta. Laihduin parin ensimmäisen viikon aikana lähemmäs kymmenen kiloa. Ehkä ajattelin osittain, että koska ei siskokaan voi syödä, niin en sitten minäkään. Rinnassa oli henkeä ahdistava, pakahduttava tunne koko ensimmäisen vuoden ajan. Ja samalla vastakohtana se suunnaton rakkaus ja kaipuu, josta itsekin puhuit.

Myöhemminkin keskellä arkea tulee yhtäkkisiä surun "aaltoja", jotka samalla muistuttavat niin pakahduttavasti siitä ulkopuolisuudesta. Tuntuu, että kolmannen vuoden jälkeen elämä alkoi palautua sellaiseksi, että asia ei hallitse aivan kaikkea. Tai siis hallitsee se, hallitsee varmaankin aina. Mutta se hallitsevuus ei ole niin suruntäyttämää enää, kun on menty vielä pari vuotta eteenpäin. Elän sen asian kanssa, ja vaikka kaikki päätökseni teenkin sen asian läpi suodattamalla, niin tunnen voivani hyvin. Tällä hetkellä ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin elämässäni (no ehkä se ikäkin jotain tekee :)). Ajattelen siskoani luonnollisesti joka päivä ja useissa eri yhteyksissä, aina tunnen suunnatonta lämpöä, rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Mietin että tämä ja tämä asia olisi naurattanut siskoakin, tai jos jossain vaikkapa tulee vastaan joku niistä samoista lempinimistä joilla vain siskoni minua kutsui.

Unia en ole siskostani enää pitkiin aikoihin nähnyt. Kokonaisuudessaankin olen nähnyt vain yhden ainoan unen, jossa olen suoraan tiedostanut että siskoni on kuollut. Se on uni, joka on jollain tavalla tuonut jotain lohtua, koska tuntui, että hän tuli silloin ihan oikeasti vierailemaan luonani. Pääpiirteittäin unet etenivät siten, että alkuaikojen suruisa tunnelma vaihtui myöhemmin hyvin valoisaksi ja hyväntuuliseksi. Näin myöhemmin paljon unia, jotka mielestäni ilmensivät sitä, että tein jollaintapaa tiliä siskoni suhteen, eli siis käsittelin meidän kahden suhdetta ja välejä yhteisen elämämme ajalta. No, ainahan ne välit olivat hirveän hyvät olleet, mutta yritän sanoa tällä sitä, että jollain tapaa määrittelin siskoni paikan ja osuuden elämässäni ja minussa itsessäni.

Sekin voi ottaa aikaa, että kaikista tällaisista ihan vain näinkin yleisellä tasolla olevista omaan suruun liittyvistä asioista pystyy julkisesti (vaikkakin anonyymisti) puhumaan. Kun ei sitä pystynyt aluksi ollenkaan useimmille kavereillekaan. Suru voi varsinkin ensimmäisinä vuosina tuntua kaikelta osin niin äärettömän henkilökohtaiselta ja muille kuulumattomalta asialta. Toki jollakin muulla ihmisellä taas saattaa olla tarve puhua omasta asiastaan muille ihmisille hyvinkin yksityiskohtaisesti jo heti alkuun. Hei muistutan vielä uudestaan tähän väliin, että nämä kaikki kokemuksenihan perustuvat tilanteeseen, jossa kuolema on ollut äkillinen, ja jonkun tahallisesti aiheuttama, eli surupohjakin asian suhteen on siten hiukan erityyppinen. On mielestäni täysin luonnollista, että en voi kuvitellakaan antavani tekijöille ikinä anteeksi. Minulla ei ole mitään tarvetta siihen, eikä sitä voi kukaan minulta odottaa. (En myöskään koe, että anteeksiantamattomuudestani on itselleni pienintäkään haittaa, jos joku samaa kokematon ulkopuolinen nyt haluaisi ajatella päinvastoin.)



Sitä pelkäämääsi "palasiksi hajoamista" ei missään kohtaa tullut, vaikka itsekin sitä pelkäsinkin. Jotkut kaverit tulivat myöhemmin sanomaan, että kunnioittavat minua sen vuoksi aivan äärettömästi, koska pystyn elämään tällaisen asian kanssa. Niin olisin varmaan itsekin ajatellut jostakusta toisesta, jos tämä ei olisi tapahtunut minulle vaan jollekulle muulle. Mutta kun sen itse kokee, niin tajuaa, että miten niin ei selviäisi? Mitä se tarkoittaisi käytännössä jos ei selviäisi? Psykologit ovat toki sanoneet, että joku voi tällaisesta asiasta seota ihan oikeasti, mutta itse en pysty sitä käsittämään. Tilanne nimittäin on se, että on PAKKO selvitä ja elää asian kanssa, eihän siinä ole muuta vaihtoehtoa.

Tunteesi ja ajatusmailmasi ehtii muuttua suruprosessin aikana vielä moneen kertaan, anna prosessin olla käynnissä, ja pidä mielessä, että surussa kaikki on sallittua. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa surra. Sinulla on vielä pitkä polku kuljettavana, olet vasta sen alussa.

Miten tämä kaikki sitten on muuttanut ajatuksia? No, ainakaan ei tarvitse oikeasti murehtia turhia, perspektiivi ajatusmaailmassa pitää siitä huolen. Se, että ei pelkää kuolemaa (mutta haluaa silti elää mahdollisimman pitkään). Se, että haluaa pitää itsestään (ja läheisistään) erityisen hyvää huolta. Se, että haluaa hyvyyttä ja hyviä ihmisiä ympärilleen, eikä suostu alistumaan ja jäämään (elämän)tilanteisiin, joissa kokee voivansa huonosti. Jonkinlainen määrittelemätön levollisuus, ja luottamus siihen, että olen ansainnut onnen. Niin ja tärkein: On jotain, johon voi aina turvata. Tuntuu etten ole ikinä yksin, vaan oikeasti tärkeä ja rakastettu.



Toivon sydämestäni kaikkea hyvää sinulle isosisko, osaat aivan varmasti käsitellä suruasi juuri sinulle sopivalla tavalla.

Sinulla on pikkuveljen mentävä tähti sydämessäsi koko loppuelämäsi. Voit vastaisuudessakin turvata siihen rakkauden ja huolenpidon tunteeseen, jonka se tulee sinulle aina tarjoamaan.

Otan osaa suruusi.
Älä ole huolissasi ei ole yhtä oikeaa tapaa surra.
Asia on vielä niin tuore, sattuu niin kovasti ja olet shokki vaiheessa. Shokissa ei välttämättä pysty käsittelemään asioita.

menetin oman lapseni 1,5v. sitten ja edelleen tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen. Suru on erittäin viisas, annamme läheisemme pois hyvin pienissä murusissa muutein emme jaksaisi. Lämmin halaus sinulle. Suru seuraa sinua loppu elämäsi, mitään kiirettä ei ole.

Kiitos teille kaikille vastanneille!

Nyt, hautajaisten lähestyessä, tuntuu, että asia alkaa hiljalleen konkretisoitumaan. Ja ei siltikään...olen aina ajtellut, että ei voi olla niin, etteikö ihminen tajua, että hänen läheinen on kuollut..kun sanotaan, että ei tajua...nyt vasta käsitän mitä se tarkoittaa...

Kiitos pikku-sisko kirjoituksestasi, siinä oli paljon asioita joita tunnistin mm. perheeni kohdanneesta aikaisemmasta "katastroofista/tragediasta" ja siinä oli se outo ulkopuolisuuden tunne...kun istuin vaikka ystävieni kanssa, niin tuntui, että olin täysin erinlainen, yksin.

Jotenkin helpottaa tietää, että jos tämä menee hiukan samoin tavoin...silloin se tarkoittaa sitä, että ehkä kolmantena tai neljäntenä vuotena elämä jo voittaa...

Jotenkin tuntuu vain niin hullulta, että selvisimme n. parivuotta sitten selville vesille perheeni kanssa ja kerkesimme hengähtää, niin sitten on kahta kauheampi kriisi taas edessä...

Miehelleni sanoin, että seuraavaksi lähtee varmaan joku pikkuisista...toivattavasti nyt ei kuitenkaan...

Mieheni jotenkin odottaa, että piristyisin, enkä tiedä miten hänelle kertoisin, että luultavasti tulen olemaan itkuinen pitkänkin aikaan ja kuin maani myynyt. Sillä veljeni oli minulle yhtä tärkeä kuin monille ihmisille on omat vanhemmat ja tunnen itseni jotenkin puoliorvoksi nyt...