Olen jäänyt ainakin teoreettisella tasolla aivan koukkuun syömishäiriöihin.
Olen lukenut aiheesta paljon kirjallisuutta, netissä käyn katselemassa joka päivä näitä keskusteluja.
Järkeni ei toisaalta ymmärrä, miksi ihailen vakavasti sairaita ihmisiä, anoreksiaa, joka voi viedä kuolemaan.
Olen hyvin nuoresta asti ollut kyllä itsemurha-altis, ehkä tämä olisi vain yksi keino, kaunis tapa lähteä.
Kerran oli hyvin lähellä, etten ottanut yliannostusta viinaa ja lääkkeitä.
Tarkoitukseni oli kuolla. Jostain ihme syystä kuitenkaan en onnistunut siinäkään.
Viime vuonna laihdutin 11 kiloa, mutta jouduin lihomaan sen tarkkailussa takaisin, kun olin niin tyhmä, että laihduin liian nopeasti, 2 kk:ssa että kaikki huomasivat sen.
Nykyisin taas olen samoilla raiteilla kuin silloinkin, noin kuukauden ajan olen käynyt 8 kilometrin lenkeillä joka toinen päivä, lisään matkoja vähitellen...
Sitten pidän usein päivän-parin paastoja, tunnen olevani silloin vahva ja hyvä ihminen, oikealla tiellä.
Ei ole edes nälkä.
Mutta sitten kun aloitan syömisen, ahdan itseeni kamalia määriä ruokaa, kaikkea mitä eteen sattuu.
Tunnen valtavaa itseinhoa, ja muutaman kerran olen oksentanutkin, mutta se ei tunnu oikealta vaihtoehdolta.
Ruuasta kokonaan kieltäytyminen olisi paljon pyhempää, paljon arvokkaampaa.
Haluaisin, että olisin hennompi, kevyt kuin hyöhen, kuin henkäys, joka poistuisi tästä maailmasta.
Taistelin vuosia vakavaa masennusta vastaan, enää en jaksaisi taistella.
Ennen oli unelmia, haaveita, joiden takia oli elettävä.
Että tulevaisuudessa elämä alkaisi.
En avin jaksaisi ikuisesti odottaa sitä "tulevaisuutta", jota ei ikinä milloinkaan tule minun kohdallani.
Tuntuu, että on turhaa katsella tätä kaikkea enempää, mikään ei muutu.
Minun itseni olisi muututtava.
Ainut unelmani on vain laihtua ja kuolla pois.
Olen lukenut aiheesta paljon kirjallisuutta, netissä käyn katselemassa joka päivä näitä keskusteluja.
Järkeni ei toisaalta ymmärrä, miksi ihailen vakavasti sairaita ihmisiä, anoreksiaa, joka voi viedä kuolemaan.
Olen hyvin nuoresta asti ollut kyllä itsemurha-altis, ehkä tämä olisi vain yksi keino, kaunis tapa lähteä.
Kerran oli hyvin lähellä, etten ottanut yliannostusta viinaa ja lääkkeitä.
Tarkoitukseni oli kuolla. Jostain ihme syystä kuitenkaan en onnistunut siinäkään.
Viime vuonna laihdutin 11 kiloa, mutta jouduin lihomaan sen tarkkailussa takaisin, kun olin niin tyhmä, että laihduin liian nopeasti, 2 kk:ssa että kaikki huomasivat sen.
Nykyisin taas olen samoilla raiteilla kuin silloinkin, noin kuukauden ajan olen käynyt 8 kilometrin lenkeillä joka toinen päivä, lisään matkoja vähitellen...
Sitten pidän usein päivän-parin paastoja, tunnen olevani silloin vahva ja hyvä ihminen, oikealla tiellä.
Ei ole edes nälkä.
Mutta sitten kun aloitan syömisen, ahdan itseeni kamalia määriä ruokaa, kaikkea mitä eteen sattuu.
Tunnen valtavaa itseinhoa, ja muutaman kerran olen oksentanutkin, mutta se ei tunnu oikealta vaihtoehdolta.
Ruuasta kokonaan kieltäytyminen olisi paljon pyhempää, paljon arvokkaampaa.
Haluaisin, että olisin hennompi, kevyt kuin hyöhen, kuin henkäys, joka poistuisi tästä maailmasta.
Taistelin vuosia vakavaa masennusta vastaan, enää en jaksaisi taistella.
Ennen oli unelmia, haaveita, joiden takia oli elettävä.
Että tulevaisuudessa elämä alkaisi.
En avin jaksaisi ikuisesti odottaa sitä "tulevaisuutta", jota ei ikinä milloinkaan tule minun kohdallani.
Tuntuu, että on turhaa katsella tätä kaikkea enempää, mikään ei muutu.
Minun itseni olisi muututtava.
Ainut unelmani on vain laihtua ja kuolla pois.
Vastaukset 1
Vanhimmat
mulla on sama olo kuin sinulla....ja se tuntuu kamalalta joskus hyvältä varsinkin silloin kuin paastoaa ja käy pitkillä lenkeillä....