Ihmettelenpä vaan, että miten muut pystyvät syömishäiriöstään huolimatta pärjäämään elämässään?
Vai pärjäättekö?
Minulla kaikki energiani ja mielenkiintoni kohdistuu vain laihtumiseen.
En ajattele muuta kuin liikkumista, (tälläkin hetkellä syyllinen olo kun istun vaan koneella), ja ruokaa. Nurinkurista kun miettii kaiken aikaa ruokaa, samalla inhoten, että "rakastavin" ajatuksin. Kuin ruoka olisi joku henkilö, johon on suuresti rakastunut, mutta jota ei vain voi saada.
Kukaan ihminen ei ole minulle enää niin tärkeä.
Minulla ei myöskään ole muita harrastuksia, kuin lenkkeily ja loputtomat jumppaamiset, uinti aina silloin tällöin, elokuvat, joita katsellessa voi samalla polkea vaikka stepperiä, tai tehdä kyykkyjä, ettei aikaa mene hukkaan.
Olen ennen ollut hyvä koulussa ja nyt kaikkialta tulee paineita, pitäisi saada tarpeeksi hyvä keskiarvo, että pääsisin haluamaani lukioon.
Tai siihen, johon ennen oikeastaan halusin.
Se oli ainut unelmani monia vuosia.
Nykyisin sekin tuntuu niin turhalta ajatukselta, jos en ole tarpeeksi laiha, millään ei ole mitään merkitystä.
Ystävät eivät edes kiinnosta minua, eikä poikaysävä, perheeni kanssa en osaa enää muutoin kuin huutamalla kommunikoida. Tunnen todella huonoa omaatuntoa ja olen itsekäs ihminen, kun en ajattele lainkaan muita.
Kaikki vaan kaatuu niskaan ja harmittaa...
mutta kun tarkemmin ajattelen, niin en jaksa enkä edes halua muuta kuin elää omassa pienessä sairaassa maailmassani. Se antaa edes jonkinlaista eloa ja voimaa, parempaa kuin pelkkä tyhjyys ja masennus, jonka pelkään jälleen palaavan, jos ei ole muuta.
Siksi inhoan itseäni.
Vai pärjäättekö?
Minulla kaikki energiani ja mielenkiintoni kohdistuu vain laihtumiseen.
En ajattele muuta kuin liikkumista, (tälläkin hetkellä syyllinen olo kun istun vaan koneella), ja ruokaa. Nurinkurista kun miettii kaiken aikaa ruokaa, samalla inhoten, että "rakastavin" ajatuksin. Kuin ruoka olisi joku henkilö, johon on suuresti rakastunut, mutta jota ei vain voi saada.
Kukaan ihminen ei ole minulle enää niin tärkeä.
Minulla ei myöskään ole muita harrastuksia, kuin lenkkeily ja loputtomat jumppaamiset, uinti aina silloin tällöin, elokuvat, joita katsellessa voi samalla polkea vaikka stepperiä, tai tehdä kyykkyjä, ettei aikaa mene hukkaan.
Olen ennen ollut hyvä koulussa ja nyt kaikkialta tulee paineita, pitäisi saada tarpeeksi hyvä keskiarvo, että pääsisin haluamaani lukioon.
Tai siihen, johon ennen oikeastaan halusin.
Se oli ainut unelmani monia vuosia.
Nykyisin sekin tuntuu niin turhalta ajatukselta, jos en ole tarpeeksi laiha, millään ei ole mitään merkitystä.
Ystävät eivät edes kiinnosta minua, eikä poikaysävä, perheeni kanssa en osaa enää muutoin kuin huutamalla kommunikoida. Tunnen todella huonoa omaatuntoa ja olen itsekäs ihminen, kun en ajattele lainkaan muita.
Kaikki vaan kaatuu niskaan ja harmittaa...
mutta kun tarkemmin ajattelen, niin en jaksa enkä edes halua muuta kuin elää omassa pienessä sairaassa maailmassani. Se antaa edes jonkinlaista eloa ja voimaa, parempaa kuin pelkkä tyhjyys ja masennus, jonka pelkään jälleen palaavan, jos ei ole muuta.
Siksi inhoan itseäni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
jaksa.mullakin koko aika mennee tuon syömisen miettimiseen.lukio mennyt päin helvettiä eikä musta luultavasti tule ylioppilastakaan vaikka kurssit saisinkin suoritettua.mulla nyt sellanen tervevaihe, olen vähän lihonu,syön ns.normaalisti ja puhun muille miten mulla ei muka kiinnosta lenkillä käynti mutta..kaikki on vaan suurta näyttelemistä koska en halua taas sitä häsläystä ympärilleni.no.ensi syksynä olen ihan omillani ja voin vihdoin tehä mitä haluan.
En mäkään jaksa millään. Kaikki aika kuluu kuin horroksessa ajatellen vain liikuntaa, laihuutta ja ruokaa. oon ku mikäki unissakävelijä ja tänäänki meinasin kävellä suoraan bussin alle. jossei kaveri olisi kiljaissut ja bussi töötännyt en olisi varmaan tätä tekstiä tässä kirjoittamassa. olin pyörtyä liikan tunnin jälkeen ja vaikka liikunkin koko ajan, liikan numerokin on laskenut. en vain enää pysty samoihin suorituksiin kuin ennen. en jaksa. koulu on mennyt syöksykierteellä penkin alle. opettajat ovat jo alkaneet mäkättää siitä että saan hylättyjä kokeista ja joudun uusintoihin, kun ennen olin ihan hyvä oppilas. väittävät etten lue. en ehkä luekaan. ajatuksella ainakaan. kuinka kukaan voisi lukea ajatuksen kanssa biologiaa, muuta kuin ruaansulatus/vitamiinit/rasva ja sokeri/kehon energia osioita, kun mielessä pyörii vain se ihana kuva itsestään jos olisi vain laiha. ja sellainen minä haluan olla. ja aion olla. eikä tässä oikein voi kouluun keskittyä, kun aina ahdistuessani haluan vain oksentaa tai lähteä lenkille, tai tehdä vatsalihaksia. pää pöntössä tai viiden kilsan lenkillä ei paljon yhtälöitä mietitä. *huokaus* miksi tästä on tullut täyttä helvettiä?
voih, kuin hyvin tien ton tunteen ja ahdistuksen... ite kàrsin bulimiasta 3 pitkàà vuotta, enkà koskaan kertonu siit kellekààn. Kai jotenkin hàpesin sità. Kukaan ei arvannut mitààn, koska olin kuitenki pààlisin puolin terve ja urheilija vielà. Ite selvisin lukiosta hyvin ja hyvil papereil mut ei se helppoo ollut, kun aina syomisen jàlkeen oli pakko mennà laattaan ja sit pyyhkii silmii...ja kaikki ajatukset pyori koko ajan syomisen ja urheilun ympàrillà. hakekaa apua, tien ett siit on hiton vaikee puhua, mut se kannattaa. Yksin siit ei pààse eroon, believe me.
tsemppii!!