Taas tänä aamuna olin niin masentunut, että en saanut aikaiseksi mitään, enkä siis mennyt kouluun... Olen pian 18v. ja käyn lukiota. Alisuoriudun kokoajan, en juurikaan näe vaivaa numerojen eteen, silti keskiarvo päälle kahdeksan, kymppejä saan kokeista aina kun vaan ”pystyn” lukemaan..
Vajaat pari vuotta sitten tajusin, kuinka väsynyt ja ahdistunut olin. Pienetkin velvollisuudet ja tehtävät tuntuivat vaikeilta, lähes mahdottomilta saada tehdyiksi. Harrastukset jäivät, kaverit myös, poikaystävän kanssa tiiviisti kahdestaan; kuunteli ja auttoi minua… Kouluun meno ahdisti, poissaoloja tuli liian paljon ja koulusta tieto vanhemmille.. Silloin kerroin vanhemmille (puhuin vain väsyneisyydestä, en ajatellut vielä tuolloin olevani masentunut) Sanoivat ymmärtävänsä ja auttavansa, mutta kaikki vain pahentui.. Rupesivat vahtimaan menenkö kouluun jne. En saanut mielestäni kunnollista apua. Eivät he ymmärrä, ovat liian tasapainoisia… ”Jos ei halua olla masentunut niin ei ole, kaikki riippuu itsestä ja tavasta ajatella, elämäntavoista.. Sinulla on huonot elämäntavat, miksi et enää liiku, miksi syöt liikaa, miksi olet lihonut, miksi käytät alkoholia ja poltat tupakkaa, miksi nukut liian paljon, miksi nukut liian vähän..” Syyllistämistä. Ei se minua auta, itse syytän itseäni siitä, että olen masentunut, muuttunut, siitä kun en vaan mitään jaksaisi tehdä… Rakastanko nykyään edes poikaystävääni, miksi edes hän ei saa minua paremmalle tuulelle enää, nautinko edes enää seksistä; mikä minussa on vikana?! En tiedä, kun mikään harvoin tuntuu miltään! Totta kai yritin vakuuttaa itselleni, ettei minua mikään vaivaa, että voin olla onnellinen päättämällä.. Kyllähän itsensä huijaaminen hetken auttoi, eihän minulla ole edes mitään syytä olla masentunut... Sitten alkoivat syyllisyyden tuskat: miten minä voinkin olla näin masentunut kun ei minulla ole mitään syytä, minullahan on kaikkea jne. Joo ”kaikkea” on, mutta eivät ne minua onnelliseksi tee.. Ehkä en vaan osaa olla onnellinen siitä mitä minulla on; syyllisyydentunne siitäkin.
Nyt tuntuu, että pakko saada apua.. Minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja järjestää elämäni, tehdä suursiivous, parannus.. Pitäisi opiskella, lopettaa juominen ja polttelu (en polta nykyään muuta kuin alkoholia nauttiessani) ja laihduttaa (olin laiha, nyt 10kg ”lihavampi” silti edelleen normaalipainoinen) Kaikkea pitäisi tehdä, ja taas syyllinen olo siitä kun ei jaksa!
Syyllisyys kalvaa minua melkein joka hetki. Saatan tuntea häpeän ja syyllisyyden tunteita monen vuoden takaisista tapahtumista ja miettiä, miten olisi pitänyt toimia toisin jne. Kaikki syvää häpeää tai syyllisyyttä aiheuttaneet tilanteet, joita on elämäni aikana tapahtunut, ovat vieläkin kirkkaasti mielessäni, vaikka monien ”normaalien” ihmisten mielestä varmaankin ovat aivan mitättömiä…
Mitä ihmettä minä voin tehdä? Vanhemmilleni en aio enää kertoa tuntemuksistani (poikaystäväni kyllä tietää ja yrittää auttaa..) Häpeän masentuneisuuttani, enkä haluaisi, että vanhempani saisivat edes tietää. He pitäisivät minua heikkona ja huonona.
Kaikista helpoin vaihtoehto olisi vain tappaa itsensä... Minä haluan elää! Haluaisin vain nauttiakin siitä...
Toiseksi helpoin olisi vain mennä lääkäriin ja syödä lääkkeitä... Auttavatko ne edes? En halua tulla riippuvaiseksi...
Sitten on se vaikein, saada itsessään muutos aikaiseksi, ottaa elämä hallintaan... Mahdotonta.
Auttakaa.
Vajaat pari vuotta sitten tajusin, kuinka väsynyt ja ahdistunut olin. Pienetkin velvollisuudet ja tehtävät tuntuivat vaikeilta, lähes mahdottomilta saada tehdyiksi. Harrastukset jäivät, kaverit myös, poikaystävän kanssa tiiviisti kahdestaan; kuunteli ja auttoi minua… Kouluun meno ahdisti, poissaoloja tuli liian paljon ja koulusta tieto vanhemmille.. Silloin kerroin vanhemmille (puhuin vain väsyneisyydestä, en ajatellut vielä tuolloin olevani masentunut) Sanoivat ymmärtävänsä ja auttavansa, mutta kaikki vain pahentui.. Rupesivat vahtimaan menenkö kouluun jne. En saanut mielestäni kunnollista apua. Eivät he ymmärrä, ovat liian tasapainoisia… ”Jos ei halua olla masentunut niin ei ole, kaikki riippuu itsestä ja tavasta ajatella, elämäntavoista.. Sinulla on huonot elämäntavat, miksi et enää liiku, miksi syöt liikaa, miksi olet lihonut, miksi käytät alkoholia ja poltat tupakkaa, miksi nukut liian paljon, miksi nukut liian vähän..” Syyllistämistä. Ei se minua auta, itse syytän itseäni siitä, että olen masentunut, muuttunut, siitä kun en vaan mitään jaksaisi tehdä… Rakastanko nykyään edes poikaystävääni, miksi edes hän ei saa minua paremmalle tuulelle enää, nautinko edes enää seksistä; mikä minussa on vikana?! En tiedä, kun mikään harvoin tuntuu miltään! Totta kai yritin vakuuttaa itselleni, ettei minua mikään vaivaa, että voin olla onnellinen päättämällä.. Kyllähän itsensä huijaaminen hetken auttoi, eihän minulla ole edes mitään syytä olla masentunut... Sitten alkoivat syyllisyyden tuskat: miten minä voinkin olla näin masentunut kun ei minulla ole mitään syytä, minullahan on kaikkea jne. Joo ”kaikkea” on, mutta eivät ne minua onnelliseksi tee.. Ehkä en vaan osaa olla onnellinen siitä mitä minulla on; syyllisyydentunne siitäkin.
Nyt tuntuu, että pakko saada apua.. Minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja järjestää elämäni, tehdä suursiivous, parannus.. Pitäisi opiskella, lopettaa juominen ja polttelu (en polta nykyään muuta kuin alkoholia nauttiessani) ja laihduttaa (olin laiha, nyt 10kg ”lihavampi” silti edelleen normaalipainoinen) Kaikkea pitäisi tehdä, ja taas syyllinen olo siitä kun ei jaksa!
Syyllisyys kalvaa minua melkein joka hetki. Saatan tuntea häpeän ja syyllisyyden tunteita monen vuoden takaisista tapahtumista ja miettiä, miten olisi pitänyt toimia toisin jne. Kaikki syvää häpeää tai syyllisyyttä aiheuttaneet tilanteet, joita on elämäni aikana tapahtunut, ovat vieläkin kirkkaasti mielessäni, vaikka monien ”normaalien” ihmisten mielestä varmaankin ovat aivan mitättömiä…
Mitä ihmettä minä voin tehdä? Vanhemmilleni en aio enää kertoa tuntemuksistani (poikaystäväni kyllä tietää ja yrittää auttaa..) Häpeän masentuneisuuttani, enkä haluaisi, että vanhempani saisivat edes tietää. He pitäisivät minua heikkona ja huonona.
Kaikista helpoin vaihtoehto olisi vain tappaa itsensä... Minä haluan elää! Haluaisin vain nauttiakin siitä...
Toiseksi helpoin olisi vain mennä lääkäriin ja syödä lääkkeitä... Auttavatko ne edes? En halua tulla riippuvaiseksi...
Sitten on se vaikein, saada itsessään muutos aikaiseksi, ottaa elämä hallintaan... Mahdotonta.
Auttakaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ota yksi asia kerrallaan, se on varmin tapa päästä eteenpäin.
Aloita 'listasi' lyhentäminen siitä tärkeimmästä, eli jätä se alkoholi, koska se masentaa tutkitusti.
Älä ole liian vaativa itseäsi kohtaan - ei meistä kukaan täällä ole täydellinen! Mehän olemme IHMISIÄ, ei jumalia :)
Lääkkeet auttavat sietämään/kestämään paremmin, mutta eivät ne paranna masennuksesta, vaan masennusta aiheuttaviin tekijöihin pitäisi puuttua korjaavasti. Täydellisyyden tavoittelu aiheuttaa myös masennusta!
Valoisampaa jatkoa Sinulle!
lukioiässä. Samanlaisia ajatuksia oli, tunsin syyllisyyttä monesta asiasta ja koin olevani ihmisenä epäonnistunut. En jaksanut olla sosiaalinen, en "ottaa itseäni niskasta kiinni".
Sillä kertaa masennus meni ohi, tosin vasta kahden vuoden pään seinään hakkaamisen jälkeen, mutta myöhemmin sairastuin pahemmin. Vasta silloin, aikuisena, uskalsin ja ymmärsin hakea apua.
Neuvoisin kumminkin menemään juttelemaan asiasta fiksun lääkärin tai psykologin kanssa - tilanteeseesi on varmasti jokin syy, ja jo sen ymmärtäminen voi helpottaa. Tosiaan kaikki masentuneet eivät ole lapsena pahoinpideltyjä ja hyväksikäytettyjä, esim. oma lapsuuteni oli varsin perusturvallinen ja syyt löytyivät aika yllättävistä jutuista.
Kaikkiin ongelmiin on myös hyvä tarttua niin kauan kuin ne ovat vielä jonkinlaisessa hallinnassa. Itsetuhoajatukset ovat vakava merkki, eikä kannata jäädä odottelemaan, että heikkona hetkenä homma riistäytyy käsistä.
Voimia avun hakemiseen ja saamiseen!
Uudet masennuslääkkeet (joita siis normaalisti käytetään) eivät aiheuta riippuvuutta. Aloitus ja lopetus on tietenkin tehtävä portaittain, mutta eivät siis koukuta kuten rauhoittavat tms. Itse söin ensin yhtä masennuslääkettä vähän aikaa, sitten se vaihdettiin toiseen, ja lopetin puolitoista vuotta sitten ilman ongelmia. Niitä ei siis siinä mielessä kannata pelätä :).
Tehtävä 1: koeta lopettaa alkoholin käyttö, se pahentaa masennusta.
Tehtävä 2: puhu kuitenkin vahemmillesi täysin avoimesti kaikki ongelmasi murheesi ja huolesi; he rakastavat Sinua ja Sinä olet heille tärkeä! puhu heidän kanssaan myös avunhankinnasta. Mielenterveystoimisto ( varmaan pitkä jono, mutta ilmainen ), tai yksityinen psykiatri, jos on varaa.
Masennuksessa on se huono puoli, ettei siinä näy mitään ulkoisia vammoja; eihän kukaan kehottaisi aitajuoksijaa, jolta on molemmat jalat amputoitu, jatkamaan harrastustaan, vaikka toimintakyky molemmissa tapauksissa on poissa. Masennuksen voi mielestäni ymmärtää vain se, joka sen on itse kokenut!
Tehtävä 3: hankkiudu siis johonkin hoitoon; masentuneelle on täysin turha sanoa, tai jopa itse luulla, ettei tarvitse muut kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa taas pärjätä! Ammattiauttajat ovat meidänlaisiamme varten olemassa ja eiköhän sieltä apu löydy.
Äärimmäisen harva masennuslääke saa aikaan riippuvuutta, mutta se huono puoli niissä on, että niiden teho tulee esiin vasta 1 -4 viikon viiveellä!
Lääkkeen sopivuuskin on varsin yksilöllistä; jostakin voi tulla sivuoireita, jotka monet kyllä menevät pian ohitse, joku ehkei vaikuta riittävästi, mutta valinnanvaraa on runsaasti.
Tehtävä 4: unohda syyllisyydentunteesi! Niinkuin itsekin sanoit, monien mielestä ne ovat varmasti aivan mitättömiä.
" Sitten on se vaikein, saada itsessään muutos aikaiseksi, ottaa elämä hallintaan...Mahdotonta "
Taidat tuossa tilanteessa olla aivan oikeassa.
Siksi ovat olemassa vanhemmat ja ammattiauttajat!
Toivon hartaasti, että tällaisen 54 vuotiaan ukon elämän- ym. kokemukseen pohjautuvat neuvot auttaisivat Sinua jaksamaan ja selviytymään ongelmistasi ( niinkuin kyllä uskon ) sekä Tsemppiä ja silti mukavaa kevään odotusta toivoo huolistasi murheissaan oleva tuntematon ystävä!