Tiedän että kysymykseni kuulostaa monesta varmaankin erittäin tyhmältä ja kypsyttämöttämän ihmisen kysymykseltä mutta otan sen riskin ja kysyn silti: Eli voiko mielestänne olla mustasukkainen puolisonsa lapsesta?
Itselläni ei ole lapsia mutta puolisollani on. Hänellä on 4-vuotias poika jota hän tapaa noin kahden viikon välein yhteisessä kodissamme (viikonloppu tapaaminen). Aina kun näen puolisoni olevan lapsen kanssa, huomioivan lapsen (mikä tietenkin erittäin hyvä ja normaali asia)tai suukottelevan häntä, minua alkaa ahdistamaan enkä vain kestä sitä katsoa. Olen tiedostanut olevan mustasukkainen lapselle, monestakin eri syystä. Puolisoni on jäänyt useaan otteeseen kiinni valehtelusta, sellaisista asioista mitkä ovat minulle erittäin tärkeitä. Sen vuoksi minun on vaikeaa välillä uskoa puolisoani edes siinä että rakastaako hän minua edes. Sanoo ja yrittää kyllä näyttää että olen hänelle tärkein, eikä esim. hänen lapsensa mutta silti minun on niin vaikeaa hyväksyä poika.
Rakastan puolisoani erittäin syvästi enkä haluaisi häntä tämän vuoksi jättää, mutta miten ihmeessä saan itseeni iskotettua että en kilpaile lapsen kanssa tai että hän ei ole minulle uhka.
Olen itse kohta kolmekymppinen joten yritän kuitenkin ajatella kuin aikuiset mutta tässä asiassa se on vaan niin vaikeaa!!
Apua...
Itselläni ei ole lapsia mutta puolisollani on. Hänellä on 4-vuotias poika jota hän tapaa noin kahden viikon välein yhteisessä kodissamme (viikonloppu tapaaminen). Aina kun näen puolisoni olevan lapsen kanssa, huomioivan lapsen (mikä tietenkin erittäin hyvä ja normaali asia)tai suukottelevan häntä, minua alkaa ahdistamaan enkä vain kestä sitä katsoa. Olen tiedostanut olevan mustasukkainen lapselle, monestakin eri syystä. Puolisoni on jäänyt useaan otteeseen kiinni valehtelusta, sellaisista asioista mitkä ovat minulle erittäin tärkeitä. Sen vuoksi minun on vaikeaa välillä uskoa puolisoani edes siinä että rakastaako hän minua edes. Sanoo ja yrittää kyllä näyttää että olen hänelle tärkein, eikä esim. hänen lapsensa mutta silti minun on niin vaikeaa hyväksyä poika.
Rakastan puolisoani erittäin syvästi enkä haluaisi häntä tämän vuoksi jättää, mutta miten ihmeessä saan itseeni iskotettua että en kilpaile lapsen kanssa tai että hän ei ole minulle uhka.
Olen itse kohta kolmekymppinen joten yritän kuitenkin ajatella kuin aikuiset mutta tässä asiassa se on vaan niin vaikeaa!!
Apua...
Vastaukset 34
Vanhimmat
Älähän nyt sitä lasta ota silmätikuksi. Et voi olla lapsen vuoksi mustasukkainen. Hänhän on vasta LAPSI. Toki hän kaipaa isäänsä. Lapselle ero jo on liian raskasta kantaa, ei lapsi ymmärrä mihin isi katosi. Älä sinä nyt pahenna tilannetta. Anna miehesi tavata lastaan sen hetken minkä siellä on. Näytä miehellesi että olet kiinnostunut myös siitä lapsesta. Ei miehesi lapsi vie rakkauttasi miestäsi kohtaan. Hän on lapsensa isä, toki hän viettää aikaansa lapsensa kanssa. Usko minua, puhun kokemuksesta. Eli anna miehesi viettää se vähäinen aika lapsensa kanssa jonka on teillä. Sinun kanssasi hän on kuitenkin enemmin. Ei lapsi tuhoa suhdettanne. Jos joku niin sinä, tuhoammalla isän-lapsen suhteen. Ei lapsi sitä ymmärrä miksi isi ei ole kanssaan päivittäin.
oma poika on miehelle tärkein, sitä ei ole mahdollista laittaa "kiertoon", kuten sinut.
Mulla meni suhde pieleen erään henkilön kanssa kun hän oli todella mustasukkainen pojastani. Kerroin hänelle että lapseni merkitsee minulle paljon eikä kukaan ulkopuolinen voi tulla siihen väliin joten saat luvan hakea seuraa muualta. Julmaa mutta totta.
ihmettele että suhde meni poikki jos noin sanoit. Tuskin koskaan saat psysyvää suhdetta aikaiseksi noin. Rakkaus on lapsen ja aikuisen välillä erilaista. Jokaisella on oikeus tuntea niin kuin tuntee, ei sille mitään voi. Mutta asiaa voi helpottaa, mutta ei sinun tavallasi. Sinun täytyy asettua toisen ihmisen asemaan, miettiä miltä toisesta ihmisestä tuntuu kun sinulla on lapsi. Hän on yhtä syytön tilanteeseen kuin muutkin. Tällaisessa tilanteessa vaaditaan todella suurta sydäntä. Jokainen varmasti haluaisin että loppuelämän olisi vain minä sinä yhteinen lapsi, ei mitään lapsipuolia, äitipuolia, uusioisiä/äitejä. Mutta aina se ei ole mahdollista.
Jos mustasukkisuus on todella vahvaa, niin se yleensä heijastuu myös lapseen. Vaikutukset voivat olla ikäviä: mustasukkainen aikuinen voi olla lapselle todella julma. Tässä tilanteessa vanhemman velvollisuus on asettaa lapsi ykköseksi. Jos uusi puoliso ei osaa olla ihmisiksi vaan esim. pyrkii erottamaan lapsen vanhemmistaan tai muutoin ilkeilee lapselle jatkuvasti, on ainoa oikea ratkaisu antaa puolisolle lähtöpässi. Julmaa, mutta totta on se, että aika moni jättää sen tekemättä.
kiinni.Toi ei ole yhtään julmaa vaan totinen totuus. Ensi lapsi/lapset sitten muut. Voi kuulostaa ulkopuolisesta kauheelta kun sanoo että lapsi/lapset Tulevat ensin sitten sinä mutta kun se on vaan niin sekä isille että äideille.
Itse seurustelen miehen kanssa jolla on 2 lasta edellisestä liitosta. Hän sanoi heti alkuun että lapset tulevat ensi sitten minä ja nyttemmin yhteiset lapset joita on 2. Mutta vieläkin nämä aikaisemmat lapset ovat etusialla.
Tämä ei tarkoita ettemekö olisi hänelle rakkaita ja tärkeitä mutta hän ei halua että aikaisemmat lapset joutuvat maksamaan hinnan meidän onnestamme
En tiedä osasinko nyt ilmaista sen oikein toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan. Pidä kiinni
periaatteistasi kyllä sinä löydät sen naisen joka hyväksyy kantasi. Kaikkea hyvää sinulle ja pojallesi.
hei!
Onhan se niin että lapsi on aina vanhemmalle se tärkein.Itselläni ei ole lapsia,mutta miehelläni on kaksi tytärtä.Ja kyllä olen ollut mustasukkainen.Tuo mustasukkaisuus riippuu ainakin minulla paljon siitä mite mies käyttäytyy.
Minulla on onneksi ihan mies joka ottaa minutkin huomioon ja sanoo aina että kaikki kolme tyttöä ollaan sille tärkeitä :)
Aluksi minäkin olin kovasti mustasukkainen kun en osannut oikein olla heidän kanssaan kun minulla ei ollut kokemusta lapsista mutta nyt kun puuhailen heidän kanssaan kaikenlaista en tunne enää olevani ulkopuolinen...
niinkuin tuo edellinen kertoi että nainen oli niin mustasukkainen että joutui jättämään hänet.Kannattaa kai miettiä sitä käyttäytymistään.Mutta kyllä uusperheissä kaikki tunteet mahdollisia ja sallittuja,on eri asia miten ne tuo ilmi ja miten käyttäytyy,mutta kyllä kaikilta vaaditaan pitkää pinnaa!
Kärsivällisyyttä! Kyllä kaikki vielä alkaa sujua :)
Ihan vain tarkennukseksi tuohon eilen kirjoittamaani viestiin että tulen erittäin hyvin toimeen puolisoni lapsen kanssa. Teemme kyllä kahdestaan lapsen kanssa kaikkea ja toki yritän sietää myös kolmistaan tekemistä, mutta siinä vaiheessa alkaa tökkiä. Vetäydyn mielummin pois kolmen keskeisestä tekemisestä ja olen sitten lapsen tai mieheni kanssa ihan vaan kahdestaan. Hammasta purren toki onnistun tekemään heidän kanssa kaikkea.
Olet mustasukkainen lapselle ja niin on moni muukin. Haluat olla tärkein ihminen ja oletkin aikuisten maailmassa. Ihmisillä on monia tärkeitä asioita, kysy vaikka juomattomalta alkoholistilta, mikä on tärkeintä hänen elämässään. Naiset ovat todella erilaisia tunnemaailmassa, naiset haluavat sataprosenttisen antautumisen (vähän liioiteltu) tunnetasolla ja usein myös käytännössä, koska itse tekevät niin.
Nainen elää miehensä kautta, unohtaa ystävänsä, harrastuksensa, antautuu täysillä suhteeseen. Mies on "järkevämpi", rakastaa suuresti, mutta ei menetä identiteettiään rakkaudesta. Ei luovu entisen elämän tärkeistä asioista, lapsi kuuluu näihin.
Rakastaisitko miestäsi, jos hän sanoisi, minä en kuule pennuistani piittaa, enkä isä aio olla?
Lue kirja Miehet ovat Marsista- Naiset Venuksesta, auttaa todella ymmärtämään tässä tasa-arvoisuudessa myöskin erojamme.
Nyt tämä asia vaivaa sen verran että tahdon kysyä että onko tämä mustasukkaisuus lapsesta ainoastaan naisten ongelma vai esiintyykö sitä myös miespuolisilla. Itse en ole sitä sorttia mutta lapseni 4 ja 12v. ovat erittäin mustasukkaisia mikäli minä vain keskustelenkin vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Ei nyt ainoastaan naisten ongelma, mutta paljon, paljon suurempi osa on naisia. Useinkaan nämä naiset eivät ole muutoin sairaalloisen mustasukkaisia, jos parisuhde on kunnossa.
Miehet taas, jos ovat lapsesta mustasukkaisia, ovat muutenkin alistavia, mustasukkaisia.
Muistetaan kuitenkin, että erilaisia variaatioita löytyy.
Lasten mustasukkaisuus ei ole paljonkaan sidoksissa sukupuoleen, siihen liittyy niin paljon muita elementtejä.
Joo mulla on ollut ihan samoja tuntemuksia. Isän läsnäolo "sotkee" tilannetta. Lapsien kanssa voin kahdestaa olla tekemisissä ihan kaveripohjalta, mutta heti kun isä tulee mukaan kuvioon, on kaikki ihan "jäkissä". Syntyy se taistelu huomiosta ja rakkaudesta. Niin minun kuin lastenkin osalta. Me kaikki halutaan 100% huomiota siltä isältä...
Ja kaikki on saanut alkunsa siitä, että isällä ei ollut erotilanteessa mitään hajua kuinka suhteita pitäisi viedä eteenpäin. Kuvitteli stressitilassansa, että kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Vaikka kaikkien kannalta elämä oli muuttunut TOTAALISESTI. Nyt noin kolme vuotta erokriisin jälkeen olen pystynyt analysoimaan, että kaikki väärinkäsityksistä ja tietämättömyydestä aiheutuneet patoutumat (ärsytyksen tunteet) lapsia kohtaan oli täysin isän aikaansaannosta. Hän ei ottanut sitä vastuuta mitä minun mielestä hänen olisi pitänyt ottaa. Eli toisin sanoen en ole oikesti ollut koskaan suuttunut lapsille vaan isälle.
olisi osannut tunteitani purkaa yhtä hyvin kuin sinä. Täysin samat ajatukset minulla. Olen tullut siihen tulokseen että isän käytöksellä on todella suuri merkitys uusio-perheessä. Oletteko edelleen yhdessä?
Juu naimisiin mentiin syksyllä ja vauvaa odotellaan... :)
Mieheni lapset ovat ottaneet nyt etäisyyttä isäänsä. Ns. pattitilanne on ollut päällä jo noin vuoden. Kukaan ei kerro tunteistaan kellekään... Mä en vaan jaksa (enään) rasittaa itseäni asialla, jolle mä en kauheasti voi mitään tehdä. Asianosaisten kun pitäisi ensiksi mennä ihan peruskysymyksille keskenään.
Nuo tunteet on mun mielestä aika luonnollisia.
Mäkin olen tuntenut ja joskus vieläkin tunnen mustasukkaisuutta mieheni lasta kohtaan.
Ehkä se kuitenkin on enemmin mustasukkaisuutta miehen entisestä elämästä, kuin todella siitä lapsesta.
Yritä vaan selvittää tunne itsellesi ja päästä siitä pikku hiljaa irti.
Äläkä missään nimessä anna lapsen huomata tunnettasi.
Tunnustan minäkin!
Olen mustasukkainen mieheni lapselle...MIEHENI on omalla käytöksellään saanut minut tuntemaan näin...
Koen lapsen kilpailijana...en siis viihdy lapsen seurassa, minulla ei ole mitään puhuttavaa lapsen kanssa, minua ahdistaa jo päiviä etukäteen lapsen tulo, en ikävöi lasta, en tunne mitään onnea/iloa lapsen onnistumisista, vain vaivoin pystyn olemaan samassa huoneessa lapsen kanssa...jne...jne
Aikuisena ihmisenä ymmärrän kuitenkin olla vihaamatta lasta...viha pitäisi osata kohdistaa isään!
Isää en pysty vihaamaan, joten tunne pakkautuu minun sisälleni...ei ollenkaan hyvä juttu!
Vaikkakin yrität pitää mölyt mahassa fiksuna ihmisenä, niin yritä ainakin kertoa miehellesi mitä koet ja tunnet sisälläsi. Koska jos et kerro, on miehesi ihan pihalla tunnemaailmastasi, josta seuraa vaan lisää kiukkua. Eli hän ei tiedä mistä pidät ja mistä et ja mikä hänen toiminnassaan aiheuttaa hammastenkiristystä. Oma mieheni on ollut kiitollinen, koska olen avoimesti sanonut mikä tuntuu hyvältä ja pahalta. Toki hän ei välillä YMMÄRRÄ ajatusmaailmaani, mutta ainakin tietää mitä ajattelen. :)
Mä olen tutkinut kaikenlaisia itsetuntemus- välineitä ja olen miettinyt että ollaankohan me kaikki esim. tähän ketjuun saman lailla vastanneet saman tyyppisiä persoonallisuuksia?? Eli jo pienestä pitäen mustasukkaisia, omistushaluisia kavereista, sisaruksista jne??? Toiset ihmiset kun eivät oikein edes tiedä mitä mustasukkaisuus tarkoittaa!!!
Kaiken kaikkiaan olen kokenut tämän "uusperhe" kuvion todella SUUREKSI KASVUNPAIKAKSI itselleni. Mun täytyy kasvaa henkisesti ja opetella ymmärtämään myös muiden tunteita. Ja sehän EI OLE HELPPOA, mutta mä ainakin rakastan miestäni NIIN paljon, että olen valmis pyrkimään kaikin keinoin eroon omasta mustasukkaisuudestani.
Hyvää kevään odotusta kaikille!
...voih! Luoja tietää, että olen yrittänyt miehelleni puhua.
Silmitön riita on saatu aikaiseksi joka kerta!
Hän ei vaan pysty käsittelemään näitä minun tunteitani...hänestä on aivan ennenkuulumatonta, että kukaan nainen voi tuntea näin...
Ja minä vaan yritän edelleen saada häntä ymmärtämään...en ole vielä luovuttanut!
monella vastanneella on itsellään ko. asiasta omakohtaista kokemusta? ei varmasti ainakaan niillä jotka asiaan suhtauvat kriittisesti. Vain itse oman kokemuksen kautta tietää että todellakin voi tuntea erilaisia tuntemuksia. Turha sanoa että kasva aikuiseksi jne. Tuntemukset saattavat ilmetä ensimmäistä kertaa elämässä. Niille ei vain voi mitään. Minusta on typerää että varsinkin yh-äideillä nousee karvat pystyyn jos sanoo että tuntee mustasukkaisuutta. Mielestäni näiden ihmisten (yh-äitien ja muiden kritisoijien) pitäisi kasvaa aikuisiksi. Jokaisella ihmisellä on oikeus tuntea niin kun tuntee. Ja varmasti jokainen haluaisi olla tuntematta jos vain voisi.
..ja aivan samoja mustasukkaisuustuntemuksia on minulla. Avopuolisoni exä yrittää kaikkensa ettemme voisi jatkaa suhdettamme - vaatii (meidän kotiimme liittyen) ja uhkailee avopuolisoltani erinäisiä asioita käyttäen vaatimuksissaan tytärtä välikappaleena. Enkä minä pysty/osaa/voi toimia lapsen kanssa enää ollenkaan, luulleen (en tiedä aiheelllisestiko), että kaikki tekemiseni ja sanomiseni menevät lapsen kautta äitinsä korviin ja tämä saa entistä enemmän aihetta ikuiseen en-ole-enää-äiti-virteensä. Pakenen ahdistavaa tilannetta ja poistun mieluummin kodistamme lapsen tullessa ja palaan, kun hän on jo unessa. Itse lapsettomana osapuolena tunnen olevani täysin ulkopuolinen koko asiassa/heidän kolmen suhteessa enkä hemmetti vieköön enää tiedä mitä tehdä!! Aiheesta puhuminen muuttuu avopuolisoni kanssa riidaksi ja minä vain mietin onko parasta meidän kaikkien kannalta muuttaa eri osoitteisiin ja katsella tilannetta entistä kauempaa.
Hauska huomata, että joku muu käyttäytyy samalla tavalla kuin minä...
Minäkin olen katsonut viisaammaksi häipyä paikalta kokonaan silloin, kun lapsi on käymässä.
Miten sinun miehesi suhtautuu asiaan?
Meillä mies kokee, että inhoan myös hänen seuraansa (vaikka syynä on se lapsi), kun olen poissa paikalta lapsen valveillaoloajan...
Esim. olen viime päivät käynyt epätoivoista taistelua omasta elintilastani yhteisessä kodissamme, koska avopuolisoni exä VAATII päästä katsastamaan lapsensa elinolosuhteet (siis meidän kotimme) ja vähiten nyt, kun ko. exä on raivokkaalla puhelinsoitollaan avopuolisolleni vuodattanut kuinka epäoikeudenmukaisesti HÄNTÄ kohdellaan, kun kaikki vieraat ihmiset näkevät miten hänen lapsensa asuu - ei hän... ja avopuolisoni olisi myöntyväinen pomppimaan exänsä tahdissa lapsensa vuoksi. ÄLYTÖN TILANNE!!! Ja tietenkin avopuolisoni ja minun välillä on tästäkin aiheesta huudettu tapeltu (tai siis minä huudan ja hän on hiljaa).... Enkä todellakaan tiedä mitä tuleman pitää.
.. hieman selvennetty vastaus lienee, sama kuin sinulla: avopuolisoni kokee itse olevansa pakenemiseni ja jokaisen riitamme aihe - ei esim. jo mainittu hänen exänsä..
No onpahan tilanne!
Minä en missään nimessä hyväksyi exän kylääntuloa..EN EN!
Raivostuttavaa tuo miten suuri valta exillä on meidän puolisoihin.
Minua ärsyttää myös se miten mieheni laittaa exän tunteet minun edelleni...
Ilmenee esim. kun exä hakee lapsen meiltä...minä joudun odottelemaan nurkan takana, kunnes exä on lähtenyt...jos siis olen juuri samaan aikaan ollut jostain tulossa.
Syytä en tiedä, miksi MINUN täytyy piilotella. Loukkaavaa se kyllä on.
.. niin ja se VALTA, jolla rouva ex pitää avopuolisoani otteessaan on avopuolisoni pelko siitä, että ex kykenee poistamaan yksipuoleisesti tapaamisoikeuden/yhteishuoltajuuden lapseen.. ja sitten kummatkin osapuolet kuitenkin vouhkaavat ajattelevansa VAIN ja ainoastaan lapsen parasta, vaikka kyseessä on heidän kahden edelleen 3. vuoden jälkeen selvittämättömät välinsä (mustasukkaisuutta/katkeruutta/pelkoa/omistushalua/riippuvuutta jne. jne.), sillä mitään ristiriitoja ei heidän välillään ollut ennekuin minä ilmestyin kuvioihin. Olenkin avopuolisolleni selkeästi ilmaissut etten aio loppuelämääni taistella hänen exänsä kanssa MEIDÄN suhteestamme/elämästämme... ja "huvittavinta" lienee etten ole elämäni aikana ko. exän kanssa tavannut kuin kerran 25 minuuttia ja silloin asiat tuntuivat olevan loistavasti.
Mulla on se ero teidän elämäntilanteeseen, että mieheni ei ole MISSÄÄN tekimisissä exänsä kanssa. Pesänjako oli sen verran riitaisia, että he eivät pysty olemaan tekemisissä keskenään. Mieheni on tempaissut itsensä aika rajusti irti vanhasta elämästä eli kokenut suuren kasvupyrähdyksen pois vanhasta. Se tietysti sopi minulle hyvin. Siteet vanhaan on suurin piirtein poikki, koska mieheni oli todella onneton ja voi pahoin viimeiset vuodet. Odotan mielenkiinnolla ensi kesän rippijuhlia...
..olemme viime viikolla avopuolisoni kanssa ehdottaneet ko. exälle (minun aloituksestani), että tapaisimme kolmen kesken ja selvittäsimme vihdoinkin koko tilanteen - no, rouva ex ei suostu vastaamaan minkäänlaisiin yhteydenottopyyntöihin. En enää tiedä onko vastassa tervejärkinen ihminen vai ..? ..ja riita/pahamieli meillä kotona jatkuu niin kauan kun asiaan tulee järki selvyys ja epätodellinen kiusaaminen loppuu. Välillä tuntuu kuin eläisi jotakin b-luokan elokuvaa ja kolmannen pääosan esittäjä saa ajettua minut hulluuden partaalle. Sanoin just pari päivää sitten avopuolisolleni etten enää tunnista edes itseäni oman käytökseni perusteella (huutoa/ meuhkaamista/itkeskelyä) ja muutun luultavasti näiden kokemuksien jälkeen samanlaiseski kuin hänen exänsä... ellen sitten tajua lähteä yhteisestä kodistamme ennen sitä.
...kun tunnistin kirjoituksestasi kuitenkin paljon tuttuja tunteita... Olette varmaan kaikki vieläkin tietynlaisessa stressitilassa eron takia. ja kaiken lähtökohtana on se, että miehesi ja ex eivät ole purkaneet koko prosessia vielä sisältään. Miehesi on mielestäni avainasemassa. Hänen tulisi nyt ottaa ohjat käsiin. Hänen pitäisi nähdä kuka ja mikä on NYT tärkeää hänen elämässään. Välimatka voi auttaa asiaa...?
Meillä on ihan sama pattitilanne. Ero tapahtui jo 3 vuotta sitten ja nämä kaksi kypsymätöntä "aikuista" ei siinä tilanteessa osanneet purkaa tapausta ollenkaan. Lapsethan siitä ovat kärsineet eniten. Nyt sitten pikkuhiljaa vuosien varrella tupsahtelee kaikkea pikkukivaa esiin...kukaan ei oikeasti puhu siinä perheessä kenellekään mitään tunteistaan. Lapset yrittävät epätoivoisesti mennä vanhalla kaavalla, mutta huomaavat itsekin ettei se toimi enää kun isä on oikeastaan TÄYSIN muuttunut (on siis nyt oma itsensä ja nauttii elämästään). RASITTAVAA seurata vierestä tota sähellystä. Itse olen ihminen, joka haluaa selvitää AINA kaikki HETI halki poikki pinoon!!
..olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että "valinta" on avopuolisollani.. ja muutoinkin meillä on aivan sama tilanne - heidän erostaan on yli 3 vuotta.. ja tällä hetkellä tuntuu siltä kuin MINÄ olisin ollut heidän eronsa syynä vaikka en ole ollut mailla enkä halmeilla heidän eronsa aikaan. Ihmismieli näyttää mustasukkaisuuksissaan joissakin tapauksissa jakautuvan kolmeen osaan: minun, minun ja minun.
Vaikka itsekin olen tietyllä tavalla mustasukkainen ( tunnen suunnatonta ulkopuolisuutta) avopuolisoni ja hänen tyttärensä yhteydestä, olen kuitenkin vain ja ainostaan onnellinen siitä, että he tapaavat toisiaan ja olenkin kumppanilleni moneen otteeseen sanonut, etten edes voisi kuvitella serustelevani miehen kanssa, joka ei halua olla tekemisissä oman lapsensa kanssa.
mun miehellä on kaksi lasta edellisesta avioliitosta,teini ikäisiä.olen mustasukkainen enkä sille mitään voin mitä sitten että he ovat vaan lapset.he käyvät meillä todella usein,joka ikinen viikonloppu,kaikki koulu lomat,koko kesän ovat meillä.joskus todellakaan vituttaa se että he ovat meillä niin usein,miksi heille ei riittää vaan joka toinen viikonloppu.olisin paljon onnellisempi jos me oltais mun miehen kansa kahdestaan.olen yritänyt puhua tästä asiasta mutta mieheni sukulaiset pitävät minua hirviönä,kun olen sanonut joskus ääneen miltäs minusta tuntuu.kaikien eniten sattuu se että joskus kun olen pyytänyt heitä autamaan minua esimerkiksi kotitöissä he vastaavat minulle"haista paskaa"ja minä kun olen heitä elätänyt vapaaehtoisesti jo yhdeksän vuotta,ja myös täällä hetkella mieheni on työtön joten yksin elätän 4-hengen perheen. se ei olisi vielä mitään mutta kun mun mies ja hänen lapset ovat todella laiskoja.minä raadan töyssä ja kun tulen kotiin sama raataminen jatkuu,kun toiset taas katselee vaan telkaria ja pelaa tietokoneta ja sitten viellä välillä huutavat joko se ruoka on valmis.se todellaa sattuu ja se todella vituttaa.en pysty heitä rakastamaan enkä koskaan tulen rakastamaan toisen ämmän kakarat.nämät ovat minun tunteet enkä sille mitään voin odotan vaan sen päivän kun lapset kasvavat aikuiseksi ja lähtevät elämään omaa elämää omassa kämpässä,ehkä silloin voisin olla hieman onnelisempi.olen aina halunut omia lapsia ,mutta mulla ei ole varaa siihen koska yksin joutuisin hoitamaan pientä lasta ja sen lisäksi viellä kolme laiskaa sikaa.olisin kiitollinen jos saisin tähän kommentit,mutta haukumista kyllä en kaipaa olen sen jo tarpeeksi saanut mun anopilta...
Mietipä kaksi kertaa haluatko jäädä tuollaiseen suhteeseen, missä sinua ei selvästikään arvosteta. Oikein alkoi suututtamaan puolestasi.
olen halunut jo vosia jättää tämän kaiken taakse mutta mitäs teet kun olen semmonen pelkuri että rohkeuta ei riittää jättämään mieheni ja sen lapset.
oma vika että rohkeus puuttuu,mutta ehkä vielä jonain päivänä...
Jos haluat lapsen, pidä kiinni kannastasi. Kadut loppuelämäsi ellet sitä tee. Pistä miehesi kantamaan vastuunsa, sekä tulevasta että nykyisistä. Raskaus ja pieni lapsi vievät niin paljon aikaa ja voimia että tarvitset apua; ellei onnistu niin nosta kytkintä. Hyvällä syyllä. Mutta toistan vielä. Jos olet aina halunnut lapsia niin kadut todella ellet niitä saa ikinä.
Täällä vähän sama, "2 toisen naisen kakaraa", minä teen kaikki kotona jne. Mutta... Lopetin justiinsa pillereiden syönnin, mainitsin asiasta miehelle. Kumitkin on varalla, mutta kun menee niin hankalaksi eikä "tee niin hyvää" niin loppujenlopuksi on 3:sti jo ajettu paljaalla...Eka viikko ilman pillereitä! Eiköhän se lapsi sieltä vielä tällä tahdilla ilmota tulemisestaan...
En tiedä miten mies aikoo osallistua tulokkaan hoitoon, lapset saattavat olla hankalia kun varsinkin nuorempi on todella isänsä lahkeissa aina kiinni vaikka on jo koulussa.
Selvitin omat ajatukseni ja haluni elämältä, kerroin miehelle että kerran hänkin voi nauttia isänä olemisesta ( vieläpä ilman suuria vastuita kun minä hoidan kaikki arkielämän perusasiat ) niin on se oikeus prkle minullakin. Suostui yllättävän vähällä, vaikka on ennen ollut kuin siili piikit pystyssä kun olen asiasta puhunut. kenties hämmentyi kun olen tähänasti ollut lähinnä altavastaajana enkä ole osannut pitää puoliani, vaatia oikeastaan mitään tai odottaa edes tulevani huomioiduksi ( kun se lapsi tunki aina väliin jos puhuin tai kosketin häntä). Mies on kyllä muuten ihana eikä oikeastaan laiskakaan, ja rakastamme toisiamme todella, hän "harrastaa" vaan niin paljon ettei ehdi ikinä tehdä kotihommia... Ja voin kertoa, että kun maha alkaa kasvaa, niin saavat takuulla siivota omat jälkensä ja ottaa hieman vastuuta toimistaan muutenkin!
Itse se on oman onnensa seppä oltava.
Maailma on julma paikka, synnymme tänne alasti, nälkäisinä ja viluisina. Sitten kaikki alkaa mennä huonommin...
kunnossa ennen kuin edes yrittää lasta... kyllä saat siivota toisten jälkiä vastakin ja mies harrastaa vaikka vauva tuleekin...