Kuka voi katsoa sivusta kun toinen tappaa itsensä, ja sanoo, että haluaa tehdä niin eikä häntä saa estää.
Kuka voi katsoa sivusta kun toinen kävelee kalsareissa pakkasella, ja sanoo, että haluaa tehdä niin eikä häntä saa estää.
Kuka voi katsoa sivusta kun toinen hakkaa päätään seinään tuntikausia, ja sanoo, että haluaa tehdä niin eikä häntä saa estää.
Psykiatriseen sairaalaan pakkohoitoon vieminen on huono ratkaisu, koska siellä yleensä vain traumatisoidaan ihmisiä lisää. (Pakkolääkintää ja loppuiän stigma.) Mutta onko muuta mahdollisuutta?
Edeltäviin esimerkkeihin kaikkiin kuuluu se, että on puhuttu lempeästi, on yritetty, on tarjottu apua kaikin mahdollisin tavoin mutta henkilö vaan pysyy päätöksessään tuhota itseänsä.
Jos joku sanoo ettei asialle voi tehdä mitään, ja että ihmisten pitää saada toteuttaa tämmöisetkin toiveensa, ja päättää elämänsä, en usko että se onnistuu ainakaan lakeihin asti viedä.
Jotain pitäisi tehdä traumatisoivalle ja ihmisoikeuksia rikkovalle psykiatriselle pakkohoitokäytännölle...Se ettei sille paskajärjestelmälle mitään osata tehdä, eikä kai halutakaan, johtuu paitsi psykiatrien ilkeydestä ja vallanhalusta myös siitä että ihmiset, useimmat, haluaa aina jotenkin huolehtia kanssaihmistensä turvallisuudesta ja hengestä.
Koetetaanko muuttaa kansalaisten asenteita itsetuhoisuuden sallivampaan suuntaan, vai kehittää vaihtoehtoinen, vähemmän traumatisoiva järjestelmä psykiatriselle pakkohoidolle?
Kuka voi katsoa sivusta kun toinen kävelee kalsareissa pakkasella, ja sanoo, että haluaa tehdä niin eikä häntä saa estää.
Kuka voi katsoa sivusta kun toinen hakkaa päätään seinään tuntikausia, ja sanoo, että haluaa tehdä niin eikä häntä saa estää.
Psykiatriseen sairaalaan pakkohoitoon vieminen on huono ratkaisu, koska siellä yleensä vain traumatisoidaan ihmisiä lisää. (Pakkolääkintää ja loppuiän stigma.) Mutta onko muuta mahdollisuutta?
Edeltäviin esimerkkeihin kaikkiin kuuluu se, että on puhuttu lempeästi, on yritetty, on tarjottu apua kaikin mahdollisin tavoin mutta henkilö vaan pysyy päätöksessään tuhota itseänsä.
Jos joku sanoo ettei asialle voi tehdä mitään, ja että ihmisten pitää saada toteuttaa tämmöisetkin toiveensa, ja päättää elämänsä, en usko että se onnistuu ainakaan lakeihin asti viedä.
Jotain pitäisi tehdä traumatisoivalle ja ihmisoikeuksia rikkovalle psykiatriselle pakkohoitokäytännölle...Se ettei sille paskajärjestelmälle mitään osata tehdä, eikä kai halutakaan, johtuu paitsi psykiatrien ilkeydestä ja vallanhalusta myös siitä että ihmiset, useimmat, haluaa aina jotenkin huolehtia kanssaihmistensä turvallisuudesta ja hengestä.
Koetetaanko muuttaa kansalaisten asenteita itsetuhoisuuden sallivampaan suuntaan, vai kehittää vaihtoehtoinen, vähemmän traumatisoiva järjestelmä psykiatriselle pakkohoidolle?
Vastaukset 46
Vanhimmat
Minkähänlainen se vähemmän traumatisoiva järjestelmä mielestäsi olisi?
Kysyin aluksi, että kuka voi katsoa sivusta noita esimerkkitilanteita? Voitko sinä?
Siinä on ongelman lähde. Niin kauan kun ihmiset eivät pysty katsomaan sivusta toisen peruuttamatonta itsetuhoisuutta, tulee olemaan joku järjestelmä. Vastaisitko ensin tuohon kysymykseeni: pystytkö ? - Minulle se ainakin olisi vaikeaa.
En voi. Auttaisin.
Käyttäisitkö pakkoa, jos henkilö kieltäytyisi avuntarjouksestasi? Vai pakottaisitko ilman kyselemisiä?
Nykyinen psykiatrinen pakkohoito (ja oikeastaan vapaaehtoinenkin, aika usein...) on vähän sellaista, että tehdään sydänleikkaus joka pelastaa hengen, mutta lyödään polvilumpiot mäsäksi samalla.
Mutta ei tästä seuraa loogisesti se, että ne sydänleikkaukset pitäisi kieltää! Pitäisi vaan kieltää kajoaminen polvilumpioihin ja muihin ihmiselle rakkaisiin ruumiinosiin sen varjolla, että tehdään elintärkeä leikkaus.
Jotkut, ehkä jopa useimmat itsetuhoisuuden vuoksi pakkohoidetut ovat jälkikäteen tyytyväisiä siitä että henki kuitenkin säilyi, mutta harva on täysin tyytyväinen "kohteluun." Hyvin monet ovat loppuiäkseen traumatisoituneita siitä huolimatta, että kallistuvat elämän jatkamisen puolelle ja ovat periaatteessa tyytyväisiä että itsetuho tai muu vaaratilanne estettiin.
Harmi vaan että jotkut paskiaiset (psykiatrit, alalle soveltumattomat muut mt-ammattilaiset, jne. ja moni sivustakatsojakin) pääsevät rellestämään toisten hädällä. Tienaamaan ja tyydyttämään vallanhaluaan. - Tietysti on ihan asiallisiakin tyyppejä siellä seassa, yrittämässä oikeasti auttaa. Mutta järjestelmä tekee erittäin paljon pahaa, ja pitäisi joko lakkauttaa tai reformoida täydellisesti. - Enkä nyt halua kuulla ylimalkaisia sitaatteja Szaszilta, enkä sitä että reformit ovat turhia ja mitään ei pidä tehdä. Se on pään pistämistä pensaaseen, kun tiedetään, että ongelma ei sillä poistu.
- aloittaja
Vastaapa nyt itse siihen minkälainen sen järjestelmän pitäisi olla.
Ihmisen kärsimys elämässä ei poistu millään. Enkä ole varma pitäisikö sen edes poistua. En tarkoita, että toivoisin kenenkään kärsivän vaan, että osa ihmisyyttä on kyky tuntea onnen lisäksi myös kärsimystä. Se on osa sitä mitä on olla ihminen. En osaa kuvitella ihmisyyttä ilman kykyä kärsimykseen ja suruun.
Psykiatrisen pakottamisen lakkauttamisella esiin ottamasi ongelmat katoavat. Kun psykiatrit eivät voi enää pakottaa ihmisiä, heidän on alettava kuuntelemaan ja palvelemaan heitä, tai heillä ei ole pian asiakkaita. Vertaa kirkkoon. Uskonnonvapauden myötä, kirkko on joutunut alkamaan kuuntelemaan mitä seurakuntalaiset toivovat ja haluavat sen sijaan, että he ovat katkaisseet kaulan heiltä, jotka ovat eri mieltä eivätkä suostu alistumaan.
"Vastaapa nyt itse siihen minkälainen sen järjestelmän pitäisi olla."
Aika iso kysymys, ja siksi kirjoitinkin tänne. Oma pikku pää ei riitä kaikkia näitä hahmottelemaan. En vain ole tyytyväinen siihen asiantilaan, että niin harva edes yrittää. Kohautellaan vaan olkapäitä joko hyväksyen nykyjärjestelmän "hullut lukkojen taakse ja leima otsaan", tai sitten pistämällä pää pensaaseen antipsykiatrisin kaunopuhein. Onko haaste todellakin niin vaikea? Ilmeisesti on...
Yksi tapa väistää ongelmaa, etenkin mt-työntekijöiden keskuudessa, on esittää hurskaita toiveita, että pakkohoidossa potilaita "kohdeltaisiin paremmin". "Oltaisiin kilttejä." Ei siis mitään henkilökuntaa sitovaa, valtaoikeuksia vähentävää ja hoidettavien perusoikeuksia turvaavaa.
Olennainen edistävä asia olisi varmasti se, että toimenpiteet irrotettaisiin lääketieteellisestä viitekehyksestä kokonaan. Sairausoletus on ensimmäinen isku polvilumpioihin. Pitäisi pysyä mahdollisimman lähellä mystifioimatonta sosiaalista arkikokemusta, että yhteisö on huolissaan jäsenestään. Tämän huolen poistamiseksi ei tarvita ainakaan mitään diagnooseja. - Tässä tulisi jo ensimmäinen annos ihmisarvoa pakkohoidon/ toimenpiteiden kohteille. Toki tilanteet pitää kuvata ja toimenpiteiden tarve pitää jotenkin määritellä sanallisesti ja yhdenmukaisestikin, mutta tavalla, joka ei stigmatisoi, patologisoi ja tee voimattomaksi jo muutenkin kärsinyttä ihmistä. Keep it simple.
Tietysti se, että pitää tarjota vapaaehtoisesti kaikkia mahdollisia erilaisia apuvaihtoehtoja. Lääketieteellistäkin toki, jos ihminen itse sitä haluaa, mutta myös esimerkiksi hengellistä, ja kaikkea psykososiaalista tukea mitä ylipäätään on olemassa. Aika paljon on. Harva loppujen lopuksi kieltäytyy avusta, jos saa itse valita .
Yksittäisistä hoito- tai muista vaikuttamistoimenpiteistä kieltäytymisen oikeus tietysti pitäisi olla. Nykyäänhän ei ole. Kun ihminen otetaan pakkohoitoon, hänelle tupataan ilmeisesti yleensä koko psykiatrinen peruspaketti lääkkeineen jne. Mistään ei oikeastaan käytännössä voi kieltäytyä, tai ainakin se on hoitohenkilökunnan mielivallan varassa. Myös erilaiset hoidolliset keskustelut ja vuorovaikutukset sisältävät niin paljon vallankäyttöä psykiatrisessa viitekehyksessä, että niistä pitäisi "potilaan" voida kieltäytyä halutessaan. Pitäisi saada ottaa vastaan vaan "säilyttävää" hoitoa/huolenpitoa/turvaamista, mikäli kokee, ettei ole tarjolla sellaista apua jonka kokee hyödylliseksi. Siis kärjistäen, olla vaan "hotellissa".
Käytännössä tilanteet voivat olla aika vaikeita, eikä pelkästä idealismista (vrt. Szsasz, vaikka arvostankin häntä muuten) ole hyötyä. Esimerkiksi jos ihmisellä on oikeus kieltäytyä kaikista lääkityksistä ja rajoitteista, niin ollaan joskus taas tilanteessa, jossa henkilöä alunperin kärrättiin pakkohoitoon. Tämä on ikävintä konkretiaa.
Yhteiskunnallista ilmapiiriä pitäisi muuttaa siihen suuntaan, että pyritään pois ajatuksesta, että kaikki mikä (pakko)hoidon nimissä tehdään on aina puhtaasti hyväätarkoittavaa. Tämä on psyykkinen puolustusmekanismi, joka on yhteinen sekä hoitaville että koko muulle yhteiskunnalle. Ja valitettavasti myös hoidetuille (tukholmansyndrooma).
-aloittaja
PS. YK on kieltänyt psykiatrisen pakkohoidon osana Vammaisten oikeuksien yleissopimusta. Asiasta ei ole juuri uutisoitu Suomessa. Suomi toimii siis selkeästi YK:n kieltoa vastaan salliessaan pakkohoidon ja säilyttäessään mielenterveyslaissa sitä koskevat pykälät.
Oletko siis sitä mieltä, että ympäristölle vaaralliset psyykkisesti hyvin sairaat yksilöt pitää päästää vapaasti yhteiskuntaan toteuttamaan itseään?
Ja tarkoitan nyt siis psyykkisesti sairaita, en muita rikollisia.
Tiedän kyllä että suurin osa psyykkisesti sairastuneista ei ole vaaraksi ympäristölleen, mutta valitettavia esimerkkejä kyllä on ollut ja on. Valitetaan että heidät päästetään vapaaksi, mutta sitten kuitenkaan heitä ei myöskään saa ottaa tahdonvastaiseen hoitoon?
Jos vaadit heidän vapauttamistaan on sinulla oltava takuuvarmasti toimiva vaihtoehto. Mikä se siis on?
Onko pakkohoito takuuvarmasti toimiva vaihtoehto ja onko siitä oikeasti enemmän hyötyä kuin haittaa?
Mutta mitä tarkoitetaan vammaisilla (disabled) tässä yhteydessä? Psykiatrinen leima ei viittaa vammaisuuteen vaan ei-toivotunlaiseen kansalaiseen. Vammaisuus on eri asia ja vammaisten kohteleminen ovat eri asioita kuin psykiatrisesti leimatut ja pakolla tapahtuva psykiatrinen käsitteleminen.
Psyykkinen sairaus on kielikuva, jolla viitataan ei-toivottuun käytökseen, ajatteluun ja tai tunteiluun. Siten se kuka on mielisairas ja kuka mieliterve on mielipideasia. Lääketieteessä sairaus on objektiivinen asia. Psykiatriassa aina subjektiivinen. Älä siis sekoita oikeita (lääketieteellisiä/kirjaimellisia) sairauksia näennäisiin (psykiatrisiin/kielikuvallisiin) sairauksiin.
Mitä tulee ympäristölle vaarallisiin ihmisiin, sitä varten meillä on poliisivoimat. Poliisien tehtävä on pidittää uhkailevat tai väkivaltaan jo edenneet ihmiset. Sen jälkeen voidaan antaa puolueettomassa oikeudenkäynnissä rangaistus näyttöön perustuen. Näin toimii sivistynyt yhteiskunta ja oikeusvaltio. Psykiatriaa ei tarvita mihinkään.
Mikä se takuuvarma hoito mielestäsi sitten on, jos kerran pakkohoitokaan ei mielestäsi ole?
Jos pakkohoidon vaihtoehdon pitää olla takuuvarma eikö sama edellytys loogisesti päde myös pakkohoitoon?
Et siis osaa sanoa vaihtoehtoa pakkohoidolle.
Ja sinä et osaa lukea.
Sitäpä ei osaa tämä pakkohoidon vastustaja kertoa.
Samalla logiikalla voisit ihan vain varmuuden vuoksi lukita kaikki nuoret alkoholisoituneet miehet laitokseen, koska tuo ryhmä on kaikkein väkivaltaisin ja uhkaa muullakin tavoin yhteiskuntarauhaa. Hullut eivät ole suurin turvallisuutta uhkaava ihmisryhmä, vaikka silmittömiä tekoja yleensä halutaan selittää pois sillä, että henkilöllä on jokin mielenterveyden ongelma. Voisit itse asiassa rakentaa tätäkin spesifimmän riskiluokituksen eri ihmisryhmille ja säilöä sitten tuon riskin perusteella puhtaasti ihmisiä laitoksiin ilman, että mitään rikosta tapahtuu. Näinhän mielisairaiksi leimattujen suhteen tehdään. Ylivoimaisesti suurin osa heistä ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan, väkivaltainen, kuin korkeintaan itselleen.
Sitä ei kuitenkaan tehdä. Arvaatko miksi? Koska se rikkoisi riskiryhmien ihmisoikeuksia ja olisi sitä paitsi niin tehoton ja kallis järjestelmä, että se romahtaisi omaan mahdottomuuteensa. Saattaisi olla, että kun pakkohoidettu alkoholisti päästetään kodittomaksi kadulle, hänen väkivaltariskinsä ei laske, vaan nousee entisestään. Sama "sosiaalistuminen" ilmenee mm. vankiloissa, joissa pikkurikollisisten uusintarikollisuuden riski nousee, kun he tutustuvat ja verkostoituvat järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja menettävät yhteiskunnallisen statuksensa "normaalina" kansalaisena.
Samalla tavalla on tutkittu esimerkiksi mielisairaaksi leimattuja "riskiryhmiä", joiden itsemurhariski moninkertaistuu pakkohoidon jälkeen paradoksaalisesti etenkin, jos henkilöllä on paljon suojaavia tekijöitä, kuten ei aikaisempaa itsemurhahistoriaa, korkeampi koulutus ja perhettä. Näin järjestelmä tuottaa itse niitä riskejä, joita niillä oletetaan hoidettavan. Tämä ja ihmisoikeusnäkökulma ovat syitä sille, miksi YK:n pitää pakkohoitoa vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen vastaisena. Vielä kannattaa kiinnittää huomiota siihen (jos et ole täysin yksinkertainen ja kyvytön ajattelemaan omilla aivoillasi), että miten psykososiaaliset vammat syntyvät. Olisiko mahdollista, että pakkohoito ja ylipäätään hyvin lääkekeskeinen hoito (joka usein edellyttää tietyn asteista pakkoa) usein vammauttaa itsessään potilaitaan stigmatisoivalla ja henkilön fyysistä ja psyykkistä koskemattomuutta syvästi loukkaavilla" interventioilla" ? Mitä ihmisryhmää tässä pitäisi siis oikeasti suojella? Sinua laiskanpulskeaa, helpon elämän elänyttä tavis-Jormaa, jonka suurin trauma liittynee ehkä siihen, kun poliisi sakotti sinua kerran rattijuoppoudesta tai tyttöystävä jätti? Vai niitä, jotka joutuvat toistuvasti, usein lapsesta asti, kaltoinkohdelluksi ja jotka ajautuvat järjestelmään, joka uusintaa ja pahentaa heidän traumojaan ja vie heiltä heidän kykynsä luottaa ihmisiin ja yhteiskuntaan? Kuka tässä yhteiskunnassa on aidosti se väkivallan uhri, oletko koskaan ajatellut? Ehkä mielisairaita pitäisi sittenkin suojella sinun kaltaisilta ihmisiltä, eikä päin vastoin?
minä olen psyykkisesti sairas, mutta en pääse hoidosta koskaan eroon sillä edes normaalin kriteerit eivät riitä siihen, joten hoito jatkuu koko loppuelämän.
voidaan sanoa että jos olet fyysisesti ja henkisesti yli-ihminen, silloin hoito loppuu,
mutta kuka sen määrittelee tarkasti?
Sairaalahoito ei ole elinikäinen. Lääkitys jne. Yleensä kyllä on.
Mut ei oo maailmanloppu sekään. Sitten, kun on hyväksynyt asian, on rauha sen kanssa.
"Oletko siis sitä mieltä, että ympäristölle vaaralliset psyykkisesti hyvin sairaat yksilöt pitää päästää vapaasti yhteiskuntaan toteuttamaan itseään?
Ja tarkoitan nyt siis psyykkisesti sairaita, en muita rikollisia. "
Nämä erottelut eivät ole niin itsestäänselviä kuin miltä ensinäkemältä vaikuttavat.
Minusta väkivaltaa pitäisi koettaa kaikin keinoin vähentää ja kaikkia ihmisiä, etenkin heikommassa asemassa olevia kuten lapsia, pitäisi koettaa nykyistä paremmin suojella siltä.
Mistä voi ensinnäkin päätellä, että joku "psyykkisesti sairas" eli psykiatrisesti leimattu olisi vaarallinen ympäristölleen? Minusta sitä voi päätellä luotettavasti vain jo toteutetuista väkivallanteoista. Ja nehän ovat poliisiasioita. Niistä pitää tulla rikostuomioita. (Tuomituilla rikollisilla pitäisi olla oikeus terapiaan vankilassa, mutta se on toinen juttu.) Oikeuspsykiatriassa psykiatrit ja psykologit koettavat kovasti arvioida, onko joku vaarallinen murhaaja tms. yhä tuomionsa jälkeen vaarallinen muille vai ei. Tästä oli hiljattain juttua tiedotusvälineissä, että parhaimpienkin asiantuntijoiden ennusteet menevät usein pieleen. Silti ihmistä ei voi loputtomiin pitää vankilassa - eikä myöskään mielisairaalassa. Mikäli halutaan elää oikeusvaltiossa.
Oma kantani on, että väkivaltarikoksista pitäisi tulla kovemmat seuraamukset. Liian usein heidät päästetään - siis oikeuslaitos päästää - vapaalle jalalle. Ehdonalaiselle, jopa. Tietenkin, jotta he voisivat välttää uusimasta rikoksiaan, he tarvitsevat apua, terapiaa tms. ja heillä on oikeus siihen, koska heillä on ihmisarvo. Hekin ovat (tutkitusti) kokeneet traumoja ja eläneet vaikeissa kasvuolosuhteissa. Mutta periaatteessa siis, väkivalta on rikos ja siihen on puututtava oikeuslaitoksen keinoin.
Vahvat psyykenlääkkeet aiheuttavat muiden haittavaikutustensa ohella toisinaan väkivaltaista käytöstä. Etenkin SSRI-lääkkeet nuorilla ihmisillä. Ja muutkin. Siitä varoitetaan ihan virallisissakin pakkausselosteissa, vaikka lääketeollisuus koettikin viimeiseen saakka estää omia tutkimustuloksiaan pääsemästä julkisuuteen. Useimmissa ellei kaikissa kouluampumistapauksissa sekä Suomessa että ulkomailla tekijä on pitkään käyttänyt vahvoja psyykenlääkkeitä, yhtä tai useampaa. Sen lisäksi, että heitä on kiusattu ja he ovat eläneet vaikeissa perheoloissa.
Kolmas juttu on että, kuten itsekin totesit, useimmat psykiatriseksi potilaaksi leimatut eivät ole väkivaltaisia. Jotkut tietenkin ovat, kuten on osa muistakin ihmisistä. Osa väestöstä käyttäytyy joskus väkivaltaisesti, ja psykiatrisen diagnoosin saaneet eivät ole tässä joukossa mitenkään yliedustettuina.
Väkivalta on arkipäivää, ja siihen syyllistyvät normaaleina pidetyt ihmiset. Esimerkiksi kolmasosa kaikista naisista on joskus kokenut fyysistä väkivaltaa miehensä taholta. Vanhemmat syyllistyvät kuritusväkivaltaan, jne. Tavallisessa elämässä on paljon enemmän väkivaltaa kuin mitä yleensä halutaan edes ajatella.
Tilastollisesti useimmat tapot ja pahoinpitelyt tapahtuvat alkoholin vaikutuksen alaisena, tuttujen kesken, ja tekijät ovat miehiä. Eivät "psyykkisesti sairaita" tai diagnoosin saaneita.
Psykiatrisesti leimattujen tekemä väkivalta vaan on sellaista, että se pomppaa helpommin suuren yleisön silmään. Ehkä siksi, että he ovat jo valmiiksi stigmatisoituja ja ulossuljettuja. Psykiatrisesti leimatut joutuvat myös muita useammin kaikenlaisen väkivallan ja kiusaamisen kohteeksi kuin muut. He ovat siis yleisesti pikemminkin väkivallan uhreja kuin tekijöitä.
Tutkimusten mukaan enemmistö psykoosidiagnoosin saaneista on lapsena kokenut pahoinpitelyä, hyväksikäyttöä ja/tai emotionaalista laiminlyöntiä. He ovat siis väkivallan uhreja.
-aloittaja
"Oletko siis sitä mieltä, että ympäristölle vaaralliset psyykkisesti hyvin sairaat yksilöt pitää päästää vapaasti yhteiskuntaan toteuttamaan itseään?"
Vielä sellainen asia, että jos ihmistä hoidetaan pakolla, se ei ole hoitoa. Psyyke ei parane pakolla. Sillä ihmisen perustavanlaatuinen, kaikkea toimintaa ohjaava tarve on tarve itsemääräämiseen.
Jos psyykeen koetetaan vaikuttaa tahdonvastaisesti, se reagoi mukautumalla pakkoon ja suojaamalla itseään. Koettaa kehittää reaktioita, joilla kestää pakkotilanteen, ja ne eivät ole aitoja reaktioita. Se voi ilmetä esimerkiksi erityyppisinä dissosiaatioina, jolloin ihminen lohkoo tietoisuutensa ja eristää itsensä todellisista tunteistaan, tai joskus nk. tukholmansyndroomana. Tai sitten ihminen vaan teeskentelee ihan tietoisesti, harhauttaakseen.
Jotta hoito olisi tehokasta, siitä pitäisi koettaa karsia pieninkin pakko.
Silloin kun on aihetta olla huolissaan jonkun mahdollisesta väkivaltaisuudesta, kannattaa kääntyä poliisin ja oikeuslaitoksen puoleen. Heidän pitäisi käyttää käytettävissään olevia keinoja nykyistä reippaammin. Ja heidän pitäisi myös voida tarjota psykososiaalista apua väkivaltaisesti käyttäytyvälle henkilölle, mikäli tämä sitä haluaa. Aika monet haluavat.
Nykyään on esim. vaimojaan pahoinpiteleville miehille tukiryhmiä ja Lyömätön linja. Muutenkin pitäisi paljon enemmän kehittää vapaaehtoisia mielenterveyspalveluja, kaikille.
Harvoin tullaan ajatelleeksi, mitä merkitsee ihmiselle se ettei hänen anneta ottaa vastuuta teoistaan siksi, että hänellä on joku diagnoosi. Psykiatrinen leima on tässäkin suhteessa erittäin vammauttava. Yleensä nimittäin ihminen kykenee ottamaan ainakin jonkin verran vastuuta tekemisistään. Myös ollessaan nk. poissa tolaltaan. "Hullunpaperit" eivät ole rikoksesta syytetylle aina ilouutinen. Parempi olisi, jos osattaisiin katsoa inhimillisesti tilanteita, jotka johtivat väkivaltaisuuteen (kasvuolosuhteita, nykyhetken paineita jne.) ja ottaa huomioon että henkilön voimavarat eivät tekohetkellä olleet parhaat mahdolliset. Ohjata hoitoon, mikäli haluaa (yleensä siis halutaan, ainakin jos saadaan valita itse hoitomuoto), ja samalla olisi tärkeää antaa henkilön sovittaa tekonsa. Vaikka rikostuomiolla.
Vastuuttomuus on osa psykiatrista stigmaa.
Oletko siis sitä mieltä, että ympäristölle vaaralliset psyykkisesti hyvin sairaat yksilöt pitää päästää vapaasti yhteiskuntaan toteuttamaan itseään?
Ja tarkoitan nyt siis psyykkisesti sairaita, en muita rikollisia.
kummat tässä mahtaa olla vaarallisempia?
Ystäväni on tällä hetkellä pakkohoidossa ja on ollut siellä jo kolme viikkoa. Hän eli aivan omassa maailmassaan ja ajeli autollaan kylillä. Sai viestejä ylhäältä jotka ohjasi häntä. Ei nukkunut viikkokausiin. Kyllä tällaiset henkilöt on otettava hoitoon jotteivät aiheuta vahinkoa ympäristölleen. Mitenkähän lie hän on keskittynyt muuhun liikenteeseen kun on ajanut autoa.
Ensinnäkin ystäväsi kohdalla kyseessä ei ole hoito- vaan kontrollitoimenpiteestä. On tekopyhää kutsua kontrolli-/rankaisutoimea hoitamiksesi. Toisekseen, ei tarvitse vangita ketään psykiatrisesti, jos on henkilö on vaaraksi ympäristölleen. Sitä varten meillä on poliisi. Jos henkilö rikkoo liikennesääntöjä tai ajelee muutoin hyvien liikennetapojen vastaisesti, tulee ottaa yhteyttä poliisiin, joka hoitaa tilanteen ja oikeusjärjestelmä mahdolliset rangaistukset. Mikäli toilailu ei teillä lopu ensimmäisistä rangaistuksista huolimatta, voidaan henkilölle antaa jatkuvasti kovempia rangaistuksia esimerkiksi vankeusrangaistuksen muodossa. Autolla on vaikea ajaa, jos on kaltereiden takana. Psykiatriaa ei tarvita mihinkään.
Vastauksissani puhun ainoastaan aikuisista (lain edessä täysi-ikäisistä) ihmisistä.
Vastaus kysymykseen 1:
Riippuu siitä mitä tarkoitat vierestä katsomisella. Kirjaimellisesti/fyysisesti en välttämättä haluaisi olla todistamassa, kun joku tappaa itsensä, mutta sallisin sen eittämättä. Vapaassa valtiossa jokaisella on vapaus päättää elämänsä syistä ja ajankohdasta riippumatta, kunhan huolehtii, ettei aseta sivullisia vaaraan teon tehdessään. Kunnioitan jokaisen päätäntävaltaa omasta elämästään vaikka se ei minusta tuntuisikaan oikealta. Minulla ei ole oikeutta puuttua toisten elämään väkisin. Odotan vastaavaa kunnioitusta muilta myös omaa elämääni kohtaan.
Vastaus kysymykseen 2:
Minä. En näe ongelmaa, jos kyseessä ei ole dementoitunut henkilö. Jokainen saa kävellä kalsareissaan pakkasella, jos niin tahtoo. (Itsekin olen tehnyt niin joskus.) Ainoa toimintaa rajoittava tekijä voisi olla esiintyminen alasti/puolialasta julkisilla paikoilla, johon tulee virkavallan puuttua, mutta se on eri asia.
Vastaus kysymykseen 3:
Minä. Perustelut samat kuin edellä.
Vastaus kysymykseen 4:
On muita mahdollisuuksia. Jättää toinen ihminen rauhaan.
Vastaus kysymykseen 5:
Sitä suuremmalla syyllä on jätettävä toinen rauhaan. Hän on selkeästi ilmaissut, ettei halua tarjottua "apua" missään muodossa.
Vastine kommenttiin kohdassa 6:
Totta kai voi. Eihän se ole mikään ongelma. Samalla tavalla kuin aikanaan niin sanotuissa länsimaissa poistettiin kirkon mahdollisuus puuttua ihmisten yksityisasioihin pakkoa käyttäen, voidaan poistaa nykyaikainen psykiatrian mahdollisuus puuttua ihmisten yksityisasioihin pakkoa käyttäen. Lait ovat ihmisen luomia, eivät luonnon ilmiöitä.
Vastine kommenttin 7:
Ainoa mitä tarvitsee tehdä on poistaa psykiatrialta pakottamisoikeudet. Kaikki ratkeaa sen jälkeen omalla painollaan. Olet oikeassa siinä, että ihmisillä on suuri tarve ja halu, erinäisistä intresseistä, puuttua ja tunkeutua toisten elämään ja elämäntapoihin. Sen takia on tärkeää, että valtio pohjaa lakinsa vapausaatteeseen, jossa selkeaästi erotetaan yksityisasiat julkisista. Siten jokaisella yksilölle taataan vapaus päättää omista asioistaan ja estetään muita tunkeutamasta heidän henkilökohtaisiin asioihinsa. Muita ratkaisuja ei ole. C.S. Lewis on hyvin todennut, että pahimpia ovat usein he, jotka alistavat toisia auttamisen nimissä hyvällä omatunnolla. Heitä on kaikken vaikeinta saada lopettamaan pahantekonsa, koska he näkevät toimintansa moraalisesti oikeana ja joskus jopa velvollisuutenaan. Sen takia on tärkeää, että kukaan ei pysty pakottamaan apuaan kenellekään missään tilanteessa. On sivistyksen korkein mittari kyetä jättämään muut rauhaan, sellaisissakin tilanteissa, joissa he kieltäytyvät avuntarjouksista.
Kommentti kysymykseen 8:
Minkä takia kansalaisten asenteita pitäisi muuttaa "itsetuhoiseen" suuntaan. Miksi emme vain opettelisi kunnioittamaan jokaisen kanssaihmisen koskemattomuutta ja jättämään heidät rauhaan. Ihmiset pyytävät apua, kun sitä haluavat ja aina voi tarjota apuaa, ei koskaan pakottaa. Psykiatriaa ei tarvita mihinkään.
"Vastauksissani puhun ainoastaan aikuisista (lain edessä täysi-ikäisistä) ihmisistä.
Vastaus kysymykseen 1:"
Vastaan tähän laajemmin paremmalla ajalla.
Kuulosti kovasti Szaszilta.
En suorastaan kiellä siteeraamasta Szaszia tässä ketjussa;), mutta mielestäni hänen sinänsä kannatettavat näkemyksensä kaikkien psykiatristen pakkotoimenpiteiden totaalikiellosta eivät ole riittävästi pohdittuja.
Vammaisten oikeuksien yleissopimukseen pakkohoidon kieltoa lobanneet psykiatriaselviytyjien järjestöt ovat kannanotoissaan ilmaisseet ymmärtävänsä totaalikiellon ongelmat, ja kehottaneet miettimään käytännön ratkaisuja niiden varalle. Sitä Szasz ei vaikuta tekevän.
-aloittaja
Sulle siis pitäisi olla laitkin sinun etujesi mukaiset.
Et kunnioita jokaisen päätäntävaltaa omasta elämästään? Jos näin on, haluatko avata, millä perustelet toisten yksityisasioihin puuttumisen pakkokeinoin?
Szaszia ei tarvitse sotkea keskusteluun. Vapaus, suvaitsevaisuus, toisten ihmisten kunnioittaminen, tasa-arvo lain edessä ja niin edelleen eivät ole hänen keksintöjään. Kirjoittamani kannathan perustuvat ihan yksinkertaisesti vapausaatteeseen, klassiseen liberalismin perusteisiin. Haluatko avata myös miten psykiatrisen pakottamisen lakkauttaminen ei ole perusteltua, tai jos viittaat johonkin tiettyyn Szaszin perusteeseen kertoa siitä. Vaikea tietää mitä mieltä olet tai yrität sanoa, koska et mennyt perusteluihin lainkaan. Kuten todettua, vammaiset ovat eri asia kuin mielisairaat (eli psykiatrisesti leimatut). Älä sekoita tapauksia keskenään. Toisaalta, olen kyllä kiinnostunut kuulemaan asiaa myös vammaisten asioista tilanteesta, ei sillä.
Sinullekin, perustele. En ymmärrä mitä tarkoitat viittauksellasi minun etuihin. Vai oliko kommenttisi tarkoitettukaan minulle (Anonyymi 15.9.2019 14:26)?
"Mutta mitä tarkoitetaan vammaisilla (disabled) tässä yhteydessä? "
Monia hämmentää, että psykiatrisen pakkohoidon kielto on Vammaisten oikeuksien yleissopimuksessa. Pitkäaikainen psykiatrinen sairaus määritellään siinä siis vammaksi kuten esim. kehitysvammaisuus ja dementia. Määritelmä ei ehkä ole mieleen kaikille psykiatristen palvelujen käyttäjille, ja ymmärrän sen hyvin. Vammaksi sen YK kuitenkin laskee.
"Disability" ei ole englanniksi yhtä kielteisesti latautunut sana kuin suomeksi "vamma". Eng.kielisissä maissa psykiatriset eläkkeet ym. kulkevat disability-nimellä. Tarkoittanee enemmänkin jotain sellaista kuin toimintakyvyn rajoitus tms.
Julistuksen viitekehys on siis medikaalinen, kuten on yhteiskunnan valtavirran näkemys psyykkisistä ongelmista yleisestikin. Itse en ole medikaalisen lähestymistavan kannalla. Kuitenkin tätä kautta ovat psykiatristen palvelujen käyttäjät ja muut psykiatriakriitikot saaneet vaikutetuksi YK:hon. Pakkohoidon kielto osana Vammaisten oikeuksien julistusta on heidän monivuotisen lobbaustyönsä tulos.
Muissakin YK:n julistuksissa vaaditaan parempaa kohtelua ja enemmän itsemääräämistä psykiatrisille potilaille. Missään ei ole kuitenkaan selkeää pakkohoidon kieltoa ennen kuin nyt, Vammaisten oikeuksien yleissopimuksessa. Asia on herättänyt valtavasti keskustelua maailmalla, ja Psykiatrien maailmanjärjestön lehti on julkaissut siitä mm. teemanumeron. Suomessa asia on vaiettu kuoliaaksi.
Edes mt-potilaiden järjestöt eivät ole siitä juuri uutisoineet. Eivät ilmeisesti halua villitä jäsenistöään. Neuvovat vaan "elämää sairauden kanssa..." ja levittävät siten stigmaa.
-aloittaja
Tarkennan: Pakkohoidon kieltävän YK:n asiakirjan nimi on Vammaisten oikeuksien yleissopimus, ei julistus. Vammaisten oikeuksista on YK:ssa siis sekä yleissopimus että julistus, julistus on näistä yleisluontoisempi.
Englanniksi Convention on the Rights of Persons with Disabilities vuodelta 2008. Kohta, jossa pakkohoito kielletään, on yleissopimuksen lisäyksessä 2014: General Comment No 1.
-aloittaja
"Muissakin YK:n julistuksissa vaaditaan parempaa kohtelua ja enemmän itsemääräämistä psykiatrisille potilaille...."
Tähän on tultut kommentoitua useamminkin, mutta kertaus tässä aiheessa on aina paikallaan. Vaade on absurdi, jos pakottamista ei aiota lakkauttaa. Toisaalta, jos pakottaminen lakkautetaan, vapaus koittaa ja oikeudet eivät mihinkään katoa ja palautuvat leimatuille. Mutta ensinnäkin, psykiatriassa ei ole potilaita kuin kielikuvallisesti vaan ainoastaan vankeja, joko ehdonalaisessa, avovankilassa tai suljetussa vankilassa. Ja tärkeimpänä on pointtina, että psykiatrinen vanki ei voida saada itsemääräämisoikeutta tai oikeuksia niin kuin ei kukaan vanki. Eihän siitä mitään tulisi, jos poliisi joutuisi pyytämään rosvoja pysähtymään ja nostamaan käsiä ylös ja jos rosvo ei suostuisi, poliisi ei mahtaisi mitään. Koko psykiatrisen leimaamisen juuritarkoitushan on viedä kansalaisen oikeudet, asia, jota moni ei ole tullut ymmärtäneeksi. Useammat ajattelevat, että tarkoitus on tehdä rahaa vakuutusyhtiöiltä ja toisaalta byrokraattisista syistä, mutta ne ovat syinä kaukana perustuslaillisten oikeuksien kiertämisen takana.
"Ystäväni on tällä hetkellä pakkohoidossa ja on ollut siellä jo kolme viikkoa. Hän eli aivan omassa maailmassaan ja ajeli autollaan kylillä. Sai viestejä ylhäältä jotka ohjasi häntä. Ei nukkunut viikkokausiin. Kyllä tällaiset henkilöt on otettava hoitoon jotteivät aiheuta vahinkoa ympäristölleen."
Koska hoito on hänen kohdallaan ollut pakkohoitoa, ei sitä mielestäni pitäisi kutsua hoidoksi lainkaan, vaan joksikin muuksi. Liekö "yhteiskunnan turvallisuuden varmistaminen" tms. parempi. Vastaisi ainakin paremmin sitä mitä hänelle siellä tehdään. Kun ihminen kieltäytyy hoidosta, se ei ole enää hoitoa vaan henkistä väkivaltaa.
Toinen asia on, että äänten kuuleminen ei yleisesti mitenkään liity vaarallisuuteen. Unettomuus kylläkin, sillä se heikentää ajamisessa ym. tarvittavia kognitiivisia kykyjä ja motoriikkaa.
Tämänkaltaisessakin tilanteessa pitäisi olla tarjolla erilaisia auttamisvaihtoehtoja, enemmän kuin nykyään. Jos henkilö niistä kaikista kieltäytyy, voisi olla jokin yhteiskunnan turvallisuutta varmistava toimintavaihtoehto. Kontrollista on silloin kyse, ei hoitamisesta, ja tämä ero pitäisi tehdä selväksi kaikille osapuolille.
Ei pitäisi koettaa herätellä kolme viikkoa valvoneella ja ääniä kuulevalla, ehkä niistä hyvinkin ahdistuneella ihmisellä "sairaudentuntoa", eikä kannustaa "hoitomyöntyvyyteen, " kuten pakkohoidettaville yleensä tehdään. Se on psykiatrista aivopesua millä varmistetaan, ettei psykososiaalinen tuki ja muut mahdolliset apukeinot toimi niin hyvin kuin muuten toimisivat, jos hän joskus vielä niihin suostuu.
Arvelen, että ystäväsi koki myös tarvitsevansa jotain apua. Tuskin ihan onnellisena siellä ajeli. Jos hänet olisi vain otettu johonkin vaikka poliisin toimesta säilöön, ja siellä olisi saanut olla jonkin aikaa (siedettävissä olosuhteissa) rauhassa, ystävällisesti kohdeltuna, hän olisi varmaan jossain vaiheessa ottanut vastaan sopivaksi katsomaansa apua omilla ehdoillaan. Nyt hänet mahdollisesti vain lääkitään zombiksi, niin ettei kuule edes omia ajatuksiaan, jos ei ääniäkään. Ja ohjataan loppuiäkseen potilaanuralle.
Psykiatriassahan ei yritetäkään erottaa kontrollia ja hoitoa. Ne ovat siinä monin tavoin suloisesti sekaisin.
Tiedätkö, millaista apua ystävällesi tarjottiin? Miten asia eteni, kun hän joutui pakkohoitoon?
-aloittaja
Vai pitäisi ystäväni poliisin toimesta vangita. Se ei varmaan auttaisi ainakaan häntä. Nyt hän saa keskusteluapua tarvittaessa. Hän on ollut psyykkisesti sairas jo 30 vuotta eikä vieläkään ole päässyt eläkkeelle. Sitä se on ollut vuosikaudet että muutama kuukausi sairaslomaa ja sit töihin takaisin. Mitähän työnantajakin tuumailisi jos poliisi olisi kirjoittanut sairaslomalapun jossa ilmenisi että potilas on ollut putkassa pari kuukautta rauhoittumassa.
"Vai pitäisi ystäväni poliisin toimesta vangita. Se ei varmaan auttaisi ainakaan häntä. "
En varsinaisesti tarkoitakaan, että välttämättä juuri poliisin putkaan pitäisi viedä ihmiset, jotka aiheuttavat vaaraa muille esimerkiksi liikenteessä, koska heidän psyykensä on sekavassa tilassa. Ilmaisin itseni varmaan vähän huonosti. Jos se niin helppoa olisi, ei tarvittaisi mitään keskustelua näistä asioista. Poliisitoimista tulee myös stigma. Tosin - kun tietää mitä seuraa psykiatrisesta stigmasta, niin monen mielestä se on loppupeleissä pahempi kuin vähäinen merkintä poliisin papereissa! Kuulostaa ehkä hurjalta, mutta niin se on.
Voi olla, että ystäväsi on kokenut saamansa avun sairaalassa osittain eräänlaisena vangitsemisena, koska siihen sisältyy niin paljon erityyppistä itsemääräämisen loukkaamista - sekä suoraa että epäsuoraa. Keskusteluapuhan on erittäin hyvä asia kaikille tuossa tilanteessa. Mutta koska sitä ei eroteta riittävän selvästi pakottamisesta, se ei toimi niin hyvin kuin voisi.
Jokaisen pitäisi aina voida kieltäytyä sellaisesta mieleen ja ruumiiseen vaikuttamisesta, mitä ei koe itselleen sopivaksi, esimerkiksi lääkityksestä. Myös keskusteluapu voi perustua erilaisiin lähtökohtiin. Ja ihan kenen kanssa tahansahan ei tarvitse haluta keskustella, kriisitilanteessakaan. Nykyään psykiatrisessa (pakko)hoidossa ei käytännössä juuri ole vaihtoehtoja.
Kun kerrot että ystäväsi on jo 30 vuotta ollut mt-järjestelmässä, eikä ole parantunut, ja että hän saa aina vaan vähän sairaslomaa jne. Niin tulkitsen kyllä tässä, että saattaa olla että hänen ongelmiensa pitkittyminen on johtunut osittain mielenterveysjärjestelmän toiminnasta ja pakkohoidosta. Varmaan hän on jostain asioista siellä hyötynytkin. Ehkä hän on jossain sairaalassa tms. tavannut välillä ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet, ja saanut keskusteluista helpotustakin. Mt-järjestelmä on kuitenkin pääasiassa muuta kuin helpottavaa psykososiaalista tukea. Se on pakotettua tai painostettua lääkintää aineilla, joilla on vakavia haittavaikutuksia. Se on stigmatisointia, voimattomaksi tekemistä sairaanroolin kautta, ja joidenkin kohdalla traumaattista itsemääräämisen loukkaamista pakkohoidon muodossa.
Itsemääräämisen loukkaamisesta aiheutuva trauma hämärretään mt-järjestelmässä monin tavoin niin, että henkilö usein itsekin turtuu tilanteeseen ja hyväksyy - epäaidosti - alistamisen. Silloin ennuste toipumiselle ei ole hyvä. Ei ole ystäväsikään toipunut, 30 vuoden jälkeen.
-aloittaja
"Kuten todettua, vammaiset ovat eri asia kuin mielisairaat (eli psykiatrisesti leimatut). Älä sekoita tapauksia keskenään. Toisaalta, olen kyllä kiinnostunut kuulemaan asiaa myös vammaisten asioista tilanteesta, ei sillä."'
Minä en sekoita, vaan Yhdistyneet Kansakunnat "sekoittaa". Se tulkitsee psykiatrisesti sairaat eli psykiatrisesti leimatut vammaisiksi. Ja sen perusteella kieltää pakkohoidon. Missään muualla ei tällä hetkellä ole psykiatrisen pakkohoidon kieltoa kuin kyseisessä YK:n asiakirjassa.
-aloittaja
Ymmärrän.
Mitä tulee YK:n kantaan, on se harhaanjohtava. YK:llä ei ole selkärankaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
"Et kunnioita jokaisen päätäntävaltaa omasta elämästään? Jos näin on, haluatko avata, millä perustelet toisten yksityisasioihin puuttumisen pakkokeinoin?"
Huokaus. Mitenkähän tuon perustelisi, kun pointtinasi näyttää olevan asioiden yksinkertaistaminen niin että keskustelu tyssää siihen.
Itsemäärääminen on minunkin mielestäni yli kaiken menevä ihmisoikeus. Ihmisellä on oikeus siis jopa päättää oma elämänsä. Eihän tätä oikeutta laeissa periaatteessa kielletäkään. Ristiriitaa tulee siinä, kun ihminen saattaa joissakin erilaisista syistä johtuvissa itselleen poikkeuksellisissa mielentiloissa tehdä päätöksiä, jotka eivät ole hänen syvimpien tarkoitustensa mukaisia, ja joita hän myöhemmin katuu. On monenlaisia sekavuustiloja (dementiasta, lääkkeistä jne, johtuvia). Jokainen (ehkä et sinä) tietää, että järkyttyneenä esimerkiksi traumaattisesta tapahtumasta ja mahdollisesti samanaikaisesti pitkäaikaisesta unettomuudesta kärsineenä saattaa tehdä päätöksiä joita ei muuten tekisi.
Kun kyse on peruuttamattomista päätöksistä, joiden seurauksena myöhemmät päätöksentekomahdollisuudet oman elämän suhteen kapenevat tai jopa poistuvat kokonaan (itsemurha), useimmat ajattelevat, että heidän itsemääräämiseensä on sallittua puuttua jollakin tavoin, ainakin väliaikaisesti ja rajatusti. Nämä "useimmat" ovat äänestäneet kaikissa (länsi)maissa voimaan lait, joilla tahdonvastainen hoito sallitaan, sekä somaattisissa että psykiatrisiksi katsotuissa tilanteissa.
"Useimmat" kansalaiset eivät kuitenkaan sallisi tekemisiinsä puututtavan poikkeustilanteissakaan ihan miten tahansa, mielivaltaisesti. Siksi on rajoitettu myös lääketieteellisen puuttumisen mahdollisuuksia. Somaattisten hoitojen osalta nämä rajoitukset ovat selkeämpiä kuin psykiatristen. Psykiatrisesti leimatulle, psykoosidiagnoosin saaneelle saa käytännössä tehdä melkein mitä vaan.
Vapaan tahdon ongelma on eettisesti vaikea. Kysymys on periaatteessa sama kuin eutanasian ja muiden itsemääräämiseen liittyvien asioiden kohdalla. Tuskin eutanasiastakaan koskaan tulee täyttä yksimielisyyttä.
-aloittaja
-aloittaja
Minusta asia on varsin yksinkertainen, joten en oikein ymmärrä asian pyörittelyä.
Olen eri mieltä kanssasi valtion oikeudesta puuttua ihmisten kuoleman asioihin, mutta arvostan, että avoimesti jaot oman mielipiteesi. Kantaasi liittyen herää heti useita kysymyksiä: Mihin vedät rajan milloin puutut? Miten määrittelet "poikkeukselliset mielentilat"? Mistä tiedät mikä on kenenkin "syvimpien tarkoitusten" mukaisia tekoja? Vapaus tehdä huonoja päätöksiä on vapausaatteen ja vapaan yhteiskunnan peruspilareita. Ilman vapautta erehtyä, ei ole vapautta lainkaan. Itsemurha itse asiassa kielletään mielenterveyslaissa vaikka se on aikanaan rikoslaista poistettu. Sen takia ihmisiä voidaan vangita, jos valtio-psykiatria saa vihiä, että joku miettii tappavana itsensä tai on sitä yrittämässä. Vakava dementia ja ylipäänsä tilanne, jossa henkilöä ei voida pitää vastuussa omista teoistaan pysyvän kognitiivisen heikkoutensa vuoksi, ovat taas eri asia eikä sellaista tilannetta tule sekoittaa kognitiivisesti normaaliin henkilöön, joka tekee päätöksiä. (Mielisairaus ei viittaa kognitiiviseen vajavaisuuteen!)
Mitä puhut "useimmista" lienee mutua, mutta olipa tilanne niin sitten todellisuudessakin ei se oikeuta mitään. Kuulostaa, että yrität oikeuttaa voimankäytön enemmistön äänillä. "Useimmat" ovat päättäneet aikanaan myös murhata juutalaiset, kastroida homoseksuaalit, alistaa naiset miesten käskyvallan alle ja niin edelleen. Demokratista päätöksentekoa ei tule ylettää ihmisten yksityisasioihin. Tätä tarkoitin kuin puhuin julkisten asioiden ja yksityissasioiden erottamisella. Jokaiselle kuuluu vapaus päättää omista asioistaan. Tästä sivistyneessä vapaassa valtiossa on kysymys. Yhteisesti voidaan päättää laitetaanko yhteisiä rahoja (verorahoja) poliisien määrän lisäämiseen, lastensairaalaan, avaruustutkimukseen, vanhainhuoltoon, varhaisopetukseen ja niin poispäin. Siitä pääsemme äänestämään vaaleista. Somaattisella puolella, eli oikeassa/kirjaimellisessa terveydenhoidossa, henkilöön ei saa koskea ilman lupaa tai toiminnasta seuraa sairaanhoitajalle/lääkärille pahoinpitelysyyte. Poikkeuksena on vain tilanteet, jossa kohde on tajuton eikä voi ilmaista tahtoaan. Tällöin toimitaan olettamuksella, että henkilö tahtoisi hoitoa. Oikeaa terveydenhuoltoa ei voi verrata psykiatriaan. Psykiatrialla alana ei ole mitään tekemistä lääketieteen kanssa eikä toimintana terveydenhoidon kanssa.
Mainitsit vielä eutanasian ihan lopuksi. Eutanasia sekoitetaan usein itsemurhaan, mutta ne ovat täysin eri asioita. Itse vastustan eutanasian laillistamista ja kannatan itsemurhakieltolain kumoamista (eli mielenterveyslain/psykiatrisen pakottamisen lakkauttamista). Eutanasialait ainoastaan kaventavat yksilön päätäntävaltaa omasta elämästään ja siirtävät sitä valtiolle. Eutanasiakeskustelu ja jatkuvat eutanasialakialoitteethan ovat suoraa seurasta siitä, etteivät ihmiset halua tai uskalla puhua kuolemasta ja itsemurhasta, ja sallia jokaisen päättää omasta kuolemastaan. Siksi vastuuta ollaan, jopa hieman pelkurimaisesti, sysäämässä lääkäreillä ja valtiolle. Ja siitä seuraa karua jälkeä yksilövapauksille.
Noo mutta kyllä jokainen haluava tekee itsemurhan halusko sitä valtio tai ei tämä itsemurha asia ei oo luan varanen juttu. Vai tarkotetaanko, että on haettava lupa itsemurhaan esm maistraatista He he he hi hi hi. ESitätte parasta hirtehis huumoria, kuin oon aikoihin kuullut.
On totta, ettei lopulta kukaan voi estää toista tekemästä itsemurhaa, kuin vangitsemalla pysyvästi. Nykyinen itsemurhakieltolaki on kuitenkin johtanut siihen, ettei "siistejä" välineitä, kuten barbituraatteja, itsemurhan tekemiseen ole saataville. Tästä on seurannut, että monet tekevät itsemurhan hyppäämällä junien ja autojen alle sekä ajamalla esimerkiksi rekkoja päin teillä. Sellainen toiminta ei tietenkään ole sallittua, koska siinä aiheutetaan vahinkoa muille ja asetetaan sivullisia suoraan hengenvaaraan. Se on kuitenkin ymmärrettävää em. lakisyiden vuoksi. Jos tästäkin halutaan joskus eroon, ainoa ratkaisu on itsemurhakieltolakien kumoaminen ja asiallisten välineiden hankkimisen mahdollistaminen.
Lisäksi pitää muistaa, että jos henkilö epäonnistuu itsemurhayrityksessään siitä saattaa olla karmeisevat seuraamukset sekä psykiatrisen rangaistuksen muodossa, että toistaalta vakavan vammautumisen, mikä saattaa estää seuraavat yritykset. Henkilö joutuu kitumaan kunnes luonto tekee tehtävänsä. En voisi kuvitella paljoa karmeampaa kohtaloa toiselle ihmiselle.
Mitä tulee lupien hankintaan, eutanasialakihan muuttaisi asian juuri siten, että valtiolta pitäisi hakea lupa itsemurhaan. Anomukset arvioisi valtio, jota edustamaan on useimmissa lakialoitteissa kaavailtu lääkäreitä. Aivan älytöntä koko eutanasiapelleily.
Noihin voisi vastata pitemminkin, mutta esitänpä yhden esimerkin tosielämästä.
Tuttavapiirissäni on henkilö, joka on hakeutunut psykiatriseen järjestelmään nuorena ja joutunut siitäpitäen käyttämään neuroleptejä, noin parikymmentä vuotta. Hän haluaisi kovasti vierottautua niistä, mutta siihen ei ole ollut mahdollisuutta nykyisessä hoidossa, mm. koska hänen saamansa skitsofreniadiagnoosi on lääkäreiden mielestä sellainen joka edellyttää "elinikäistä neuroleptilääkitystä." (Tämähän on puppua ainakin minun mielestäni mutta se on toinen asia. )
Hänellä saattaa periaatteessa olla tulevaisuudessa mahdollisuus muuttaa lähisukulaisensa kanssa Länsi-Lappiin Keroputaan sairaalan alueelle, missä on käytössä avoimen dialogin hoitomalli ja todennäköisesti myös mahdollisuus neuroleptivierotukseen.
Toistaiseksi hän ei ole uskaltanut koettaa vierottautua itse eikä edes vähentää lääkkeitä, vaikka hänellä olisi siihen läheisten tuki ja heillä jonkin verran tietämystä vierotuksesta. Lääkäreiltä ei saa siihen apua, jos "lupa" ehkä heruisikin. Hän ei tietääkseni ole täysin pakotetussa avohoidossa kuten jotkut (lainvastaisesti) ovat, vaikka käyttääkin lääkkeitä. Omaehtoinen vierotus kuitenkin pelottaa häntä eikä hän halua ryhtyä siihen, pääasiassa koska pelkää menevänsä silloin psykoosiin ja tappavansa itsensä. Hän nimittäin aina mennessään psykoosiin haluaa tappaa itsensä. Hän on yrittänytkin sitä. Hän ei halua tappaa itseään ollessaan lääkkeiden vaikutuksen alaisena, mutta psykoosissa heti haluaa. Tästä on siis vuosien varrelta kokemusta.
Kumpi näistä mielentiloista on oikea? Itsemääräämisen ja etiikan kannalta kiinnostava kysymys... ja muutenkin.
Käytännössä asia voidaan hoitaa siten että hän saa vierotukseen turvalliset olot, joissa häneen käytetään tarvittaessa sellaisia pakkokeinoja ettei hän pääse tappamaan itseään vaikka yrittääkin. Hän voi myös tehdä ennakkoon kirjallisen hoitotahdon, jossa kuvaa tilanteen ja tekee selväksi, miten hän toivoo toimittavan, eli että mahdolliset itsemurhayritykset lääkevierotuksen aikana (ja muutenkin) tulee estää. Asian voi ratkaista siis helposti hänen kohdallaan nyt kun ongelmasta tiedetään ja hän voi laatia hoitotahdon, mutta jos se olisi edessä ensimmäistä kertaa, eikä hoitotahtoa olisi, mitä sitten? Miten pitäisi toimia, pitäisikö hänen vaan antaa tappaa itsensä?
-aloittaja
Siltä varalta että ilmiö ei ole kaikille tuttu, lisään edelliseen että neuroleptien yksi haittavaikutus on psykoosien lisääntyminen pitemmällä aikavälillä. Se johtuu niiden aiheuttamista aivomuutoksista ja hermosolujen sensitisoitumisesta eräille välittäjäaineille.
Lopettaessa neurolepteja, vaikka vähitellenkin, tulee todennäköisesti vierotusoireina muun ohella psykooseja sekä akatisiaa, sisäistä, tuskaista levottomuutta joka saattaa johtaa itsetuhoiseen käyttäytymiseen.
Tuttavani nykyisin kokemat psykoosit johtuvat siis osittain lääkkeistä ja niiden vaikutuksista. Hän on jäänyt lääkekoukkuun, kun neuroleptit aloitettiin heti ensipsykoosin tultua, eikä hän saanut sen läpikäymiseen oikeaa psykososiaalista hoitoa.
-aloittaja
Vielä sinulle, joka kirjoitit aiemmin:
"minä olen psyykkisesti sairas, mutta en pääse hoidosta koskaan eroon sillä edes normaalin kriteerit eivät riitä siihen, joten hoito jatkuu koko loppuelämän.
.Voidaan sanoa että jos olet fyysisesti ja henkisesti yli-ihminen, silloin hoito loppuu,
mutta kuka sen määrittelee tarkasti?
Sairaalahoito ei ole elinikäinen. Lääkitys jne. Yleensä kyllä on.
Mut ei oo maailmanloppu sekään. Sitten, kun on hyväksynyt asian, on rauha sen kanssa."
Tiedät kai, että tuo on lainvastainen tilanne? Olet ilmeisesti ns. tehostetussa avohoidossa, jossa potilaan asemassa olevan ihmisen annetaan ymmärtää tai ehkä sanotaan hänelle jopa suoraan, että jos et ota lääkkeitä, joudut pakkohoitoon sairaalaan. Tunnen omakohtaisesti henkilöitä, joilla on näin.
Se on selkeästi vastoin mielenterveyslakia. Avohoidon kuuluu olla vapaaehtoista, aidosti vapaaehtoista. Potilaan pitää voida keskeyttää lääkkeenkäyttö ja kaikki muukin hoito omalla ilmoituksellaan, eikä häntä saa kukaan painostaa asiassa. Vasta jos epäillään, että hän on "mielisairas" eli psykoosissa, ja sen lisäksi vaaraksi itselleen tai muille, ja jos voidaan olettaa että hänen "sairautensa" pahenisi ilman hoitoa, hänelle voidaan tehdä tarkkailulähete.
Pelkkä todettu psykoottisuus ei siis lain mukaan edes oikeuta pakkohoitoa.
Harmaa, LAITON alue muodostuu siitä, että pakkohoitoon viemiseksi riittää pelkkä epäily psykoosista, edellyttäen että kaksi muuta ehtoa täyttyy samalla. Kuitenkaan ei voida mitenkään vakuuttavasti perustella sitäkään, että nykyisin tarjolla oleva psykiatrinen hoito (lääkkeet ym.) olisi edellytys sille, ettei "mielisairaus" pahenisi. Tavallisesti nimittäin käy päinvastoin, kun psyykenlääkkeet pitemmällä aikavälillä (ja joskus lyhyemmälläkin ) heikentävät mielenterveyttä ja toimintakykyä. - Ja oletettu vaarallisuus itselle tai muille, sekin pitäisi voida perustella asiallisesti eikä automaattisesti psykoosiepäilystä johdettuna.
Psykkoosiepäilylle pitäisi siis olla perusteita, jotka kirjataan tarkasti tarkkailulähetettä varten, sillä pakkohoitoon vieminen neljäksi päiväksi on vakavaa fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen puuttumista. Koskemattomuus on ihmisoikeus, jota saa rikkoa vain poikkeustapauksissa. Käytännössä lääkärin ei odoteta perustelevan pakkolähetteen tekoa juuri lainkaan, varsinkaan kun kyseessä on henkilö jolla on ennestään psykoosidiagnoosi. He ovat käytännössä lainsuojattomia.
Psykoosidiagnoosin kriteereissä on tilaa mielivallalle vielä siinäkin vaiheessa, kun epäilyistä sommitellaan varsinainen diagnoosi neljän päivän "tarkkailun" jälkeen.
Pelkkä huoli henkilön pärjäämisestä kotioloissa ei saisi riittää tarkkailulähetteeseen, eikä sen perusteella voi sorvata psykoosiepäilyä. Näin kuitenkin joskus tapahtuu. Eikä myöskään se, jos henkilö vaikuttaa olevan kiihdyksissä, riitä perusteluksi psykoosiepäilyyn, eikä se, jos hän puhuu vertauskuvallisesti.
Minusta on ikävää, että sinunkin on ilmeisesti ollut pakko pitkän ajan (?) kuluessa hyväksyä tilanne, joka rikkoo Suomen lakia ja kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Sekä yleistä oikeustajua.
-aloittaja