teiltä meni ensinnäkin tajuta kuka oikeasti on =) ja missä ajassa vuosissa kuukausissa aloitte elää sitä omaa oikeaa elämää. Mikä on lyhyt ja mikä pitkä aika.? lie suhteellista.Niin ja kuka mitenkin toteuttaa omaa elämäänsä sekin suhteellista, mutta että löytynyt sen oikea väylä totetuttaa omaa elämäänsä ja tuntenut sen juuri oikeaksi, eli sitten miten vain mutta tehden sen eteen kuitenkin töitä.
Minä tulin heteromaailmasta pystymetsästä vielä ja ajatusmaailman muuttuminen ja elämänkin, vei vuosia(3). Rakkauteni ei tätä omaa prosessiani voinut odottaa, minulle se oli vain oikean tuntuinen teko, muutokset olivat ja ovat niin suuria joka tasolla.
Minä tulin heteromaailmasta pystymetsästä vielä ja ajatusmaailman muuttuminen ja elämänkin, vei vuosia(3). Rakkauteni ei tätä omaa prosessiani voinut odottaa, minulle se oli vain oikean tuntuinen teko, muutokset olivat ja ovat niin suuria joka tasolla.
Vastaukset 7
Vanhimmat
...tulin tähän kaikkeen "kaaokseen" turvallisesta heteromaailmasta, jossa uskonto, sivistys ja muutenkin tavallinen perhe-elämä olivat vahvasti vallalla. Mulla ei noiden edellä mainittujen asioiden kanssa ollut mitään ongelmia ennen tätä. Yhtäkkiä vain en enää sopinutkaan siihen kauniiseen kuvaan. Olin neliönmuotoinen palikka pyöreään reikään.....voi voi....ei ollut kyllä helppoa se. Noh, itsensä hyväksymiseen meni aikaa....sellaiset 2 vuotta ja luulenpa että tavallaan prosessi jatkuu yhä. En ole vielä omasta mielestäni tarpeeksi vahva...sillä olen perusluonteeltani varmasti aivan liian kiltti taistelemaan kylliksi. Oma perheeni ja muutama ystäväni tietää rakkaussuhteestani. Vanhemmat ottivat vastaan uutisen myrskyisästi...kaverit eivät niinkään. Mutta mietin silti yhä....täytyy myöntää, että kuinka paljon yksinkertaisempaa elämä olisi heterona......paitsi mulle, joka ei kaipaa sitä miestä ollenkaan viereen....vaikkakaan muuten ei mulla mitään miehiä vastaan ole, mutta seksuaalisessa mielessä ne eivät vain nappaa...että näin!
en oo pojista koskaan piitannu, ne on aina ollu ihan alieneita mulle, mutta siinä maailmassa piti elää sen maailman ehdoilla kunnes sai kaiken tarvittavan mitä tarvii (oma katto pään päälle ja vähän täytettä jääkaappiin) jotta voipi sukeltaa minulle todelliseen todellisuuteen. ihan kun jossain kuplassa oisin elänyt aiemmin. ei siellä monikaan asia ollu minulle totta, sellaista alitajuista odottelua vain. pienen kylän tyttöjä olen. en sano että olisin ollut arka ja että rohkeuden puutteesta kyse ois ollu, enemminkin siitä että en tiennyt että siinä maailmassa toisin voisi toimiakin. pienet kujat vaihtui isompiin ja yht´äkkiä sitten vain rakastuin ja tajusin että pystynkin hengittämään rakkauteni kanssa vapaata ilmaa. ei nämä kaksi maailmaani kunnolla kohtaa, ei ihan perheessäkään, mutta ei se minua oikeastaan ahdista. En usko että vanhempani tietävät, mutta eivät he tietämättömiäkään ole. Kyllä minä nämä maailmat toisiinsa totutan ennen pitkää, toivon niin ainakin.
Kyllä minä aina olen tiennyt kuka olen mutta sitä en tiennyt että jossain voin olla sitä mitä olen. Nyt olen jo parin vuoden ajan tiennyt vähän paremmin, nyt kun on katto ja jääkaapissa juusto ja sydämeni iloksi joku vielä niitä kanssani jakamassa. Onneksi ymmärrystä löytyy ja minua ei kukaan pakota maailmojani törmäyttämään.
Olen sitä kyllä miettinyt että ei tämä kyllä takuton tie ole, ainakaan tälläiselle pienen kylän tytölle. tuskin kenellekään. Kyllä sitä välillä miettii että pääsisi niin paljon helpommalla jos miekkosen kainaloon olis huolinut, mutta YÄK. vihreät pikku olioitkin kelpais mulle paremmin. rakkaastani luovu en.
Ennen elin itse kuplassa, mutta nyt tunnnustan itseni ja minulla on hyvä olla. Muu suku pysyköön kuplassa ja olkoon näkemättä maailmaani niin kauan kuin aika vaatii --jaksan kyllä odottaa.
Sitä lähtien kun lapsi alkaa hahmottamaan maailmankuvaansa ja tiedostaa että sukupuolia on kaksi; siitä lähtien olen tuntenut olevani kuulumatta oikein kumpaankaan ryhmään. Ja ikää taisi olla 4-7, tarkalleen en muista.
Sitten sitä kasvoi kiinni siihen tunteeseen, että kaikki ei nyt ole ihan niinkuin pitäis, kun luokan tyttöjä tuli katseltua "silleen"; ja muut tytöt puhua papattivat pojista.
Ja keltäpä sitä olisi mitään osannut kysyäkään ja kukapa olisi edes osannut vastatakkaan, joten itsekseni pohdiskelin itseäni ja luin kaiken mahdollisen kirjallisuuden "erilaisuudesta" mitä vaan kirjastosta irti sain.
Lesbouden tajuaminen ja sen hyväksyminen (etenkin hyväksyminen); tapahtui tossa parinkymin hujakoilla, mutta monet itkut sitä tuli itkettyä ennen sitä. Että ei se ihan kivutonta ollut.
Nyt perästäpäin kun olen ihan ajatuksen kanssa ruvennut miettimään omaa elämää, niin muistan ensikertaa olleeni ihastunut tyttöön jo kuudennella luokalla. Pojat on ollut aina mielessä, ja muutaman kanssa olen aika vakavasti seurustellutkin, mutta ihastuksia tyttöihin on ollut pitkin matkaa. En silloin vielä voinut edes kuvitella olevani lepakko, ja muistan että tunteeni tuntuivat välillä kiusallisilta. Ensimmäisen kerran minulla kävi mielessä, että pidän myös naisista vasta 17 vuotiaana, mutta lopullisesti sain sen tunnustettua itselleni vasta vuosi sitten. Minä en ole enää aikoihin suhteesta miehen kanssa saanut mitään, vaikka vasta muutama kuukausi sitten erosin viimeisestä poikaystävästäni. Nyt Seurustelen ensimmäisen tyttöystäväni kanssa. Vasta nyt voin sanoa itselleni ja muille, että olen onnellinen valittuni kanssa.
identiteettikriisiä vielä kärsitään, ehkä se tästä alkaa hahmottumaan...
että viidenkympin paikkeilla saatan jo tietää, kuka olen :)
Tytöistä huomasin olevani kiinnostunut joskus 6-vuotiaana.
hmm. ensimmäisen kerran ihastuin tyttöön 15 -vuotiaani. Jollakin tasolla kuitenkin kielsin vielä itseni monta vuotta siitä eteenpäin. Elinhän ympäristössä jossa tytöt olivat tyttömäisiä, joten yritin olla samanlainen kuin muut. Kielsin itseni itseltäni monia vuosia. Kokonaan hyväksyin itseni ja seksuaalisuuteeni vasta joskus vuosi sitten eli 18- vuotiaana.