Tässä huuruisia ajatuksia yövuoron päälle.
Sain ryöpytyksen tuolla aborttipalstalla, siitä etten voi neuvoa, koska itselläni ei ole lapsia, lapsiin liittyvistä asioista yleensäkään. En neuvonut silloinkaan, yritän olla viimeiseen asti neuvomatta, sillä totta eihän minulla ole hajuakaan mitä lapsen kanssa eläminen voisi olla.
Kuitenkin, olen ammatiltani nuoriso-ohjaaja ja ammatin puitteissa minun velvollisuuteni on puuttua lasten kasvatukseen. Siksi kyselen teiltä, nuorison vanhemmat, kuinka on syökö lapsettomuuteni uskottavuuttani ammatissa? Oletko joutunut tekemisiin nuoriso-ohjaajan tai muunkin ammattinsa puolesta lapsenne asioihin puuttuvan (opettajan), kanssa, häiritseekö hänen lapsettomuutensa?
Silloin jos esimerkiksi ala-asteelainen kokeilee päihteitä, on vanhemmilta homma karannut käsistä, silloin on minun tehtäväni puuttua (tietysti vanhempienkin lasten käyttäytymiseen). Silloin ehkä pitää neuvoakin... Kornia tässä myös on se, että itse aloitin tupakoinnin kaksitoista vuotiaana, enkä pahalla tahdollakaan saa vanhemmistani kaivettua esiin syyllistä, en koe että heillä mopo olisi karannut. Kuitenkin omista kokemuksistani viis, ammattini velvoittaa.
Miten vanhemmat koette, että toinen puuttuu niinkin herkkään asiaan kuin lastenne kasvatus. Kaikkihan kuitenkin yrittää parhaansa ja on varmasti hirveää jos ulkopuolinen tulee neuvomaan. Entä jos sillä ulkopuolisella ei oikeasti ole lapsia, eli käsitysten mukaisesti hajuakaan mitä lapsen kanssa joutuu kestämään/ saa kokea? Ulkopuolinen apu on kuitenkin erittäin tärkeää lapsenkasvatuksessa, varsinkin niissä kriiseissä, sillä luotettavalle aikuiselle lapsi avautuu aivan erilailla kuin vanhemmilleen.
Eikä mitenkään voisi odottaa, että kaikilla nuoriso-ohjaajillakaan olisi omaa murros-ikäistä, sillä käsittääkseni koulutasolta voi nuoriso-ohjaajaksi valmistua jo kahdeksantoista vuotias.
Sain ryöpytyksen tuolla aborttipalstalla, siitä etten voi neuvoa, koska itselläni ei ole lapsia, lapsiin liittyvistä asioista yleensäkään. En neuvonut silloinkaan, yritän olla viimeiseen asti neuvomatta, sillä totta eihän minulla ole hajuakaan mitä lapsen kanssa eläminen voisi olla.
Kuitenkin, olen ammatiltani nuoriso-ohjaaja ja ammatin puitteissa minun velvollisuuteni on puuttua lasten kasvatukseen. Siksi kyselen teiltä, nuorison vanhemmat, kuinka on syökö lapsettomuuteni uskottavuuttani ammatissa? Oletko joutunut tekemisiin nuoriso-ohjaajan tai muunkin ammattinsa puolesta lapsenne asioihin puuttuvan (opettajan), kanssa, häiritseekö hänen lapsettomuutensa?
Silloin jos esimerkiksi ala-asteelainen kokeilee päihteitä, on vanhemmilta homma karannut käsistä, silloin on minun tehtäväni puuttua (tietysti vanhempienkin lasten käyttäytymiseen). Silloin ehkä pitää neuvoakin... Kornia tässä myös on se, että itse aloitin tupakoinnin kaksitoista vuotiaana, enkä pahalla tahdollakaan saa vanhemmistani kaivettua esiin syyllistä, en koe että heillä mopo olisi karannut. Kuitenkin omista kokemuksistani viis, ammattini velvoittaa.
Miten vanhemmat koette, että toinen puuttuu niinkin herkkään asiaan kuin lastenne kasvatus. Kaikkihan kuitenkin yrittää parhaansa ja on varmasti hirveää jos ulkopuolinen tulee neuvomaan. Entä jos sillä ulkopuolisella ei oikeasti ole lapsia, eli käsitysten mukaisesti hajuakaan mitä lapsen kanssa joutuu kestämään/ saa kokea? Ulkopuolinen apu on kuitenkin erittäin tärkeää lapsenkasvatuksessa, varsinkin niissä kriiseissä, sillä luotettavalle aikuiselle lapsi avautuu aivan erilailla kuin vanhemmilleen.
Eikä mitenkään voisi odottaa, että kaikilla nuoriso-ohjaajillakaan olisi omaa murros-ikäistä, sillä käsittääkseni koulutasolta voi nuoriso-ohjaajaksi valmistua jo kahdeksantoista vuotias.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Minun mielestäni sinä voit hyvinkin neuvoa ihmisiä oman ammattisi pohjalta ja omien kokemustesi kautta. Se vaan riippuu aina siitä miten esität asian. Voit ihan hyvin esittää asian omana mielipiteenäsi ja näkemyksenäsi, sillä sinulla todennäköisesti on erilainen näkökulma kuin mahdollisella vanhemmalla, joka suhtautuu varsinkiin omaan lapseen usein hyvinkin "herkkänahkaisesti". (Mikä on sekin ymmärrettävää, sillä oman lapsen kanssa on vanhemmalla aina tunteet pelissä mukana). Ja jos vanhempi on yhtään fiksu, hän ei myöskään hyökkää kimppuusi, sillä teillähän on yhteinen päämäärä eli nuoren auttaminen.
Ei minun mielestä sillä onko sinulla lapsia vai ei ole merkitystä.
Itse henkilökohtaisesti olisin hyvinkin kiitollinen, jos nuorellani olisi joku "juttu", jota en itse ole huomannut, mutta jonka joku muu havaitsee ja kertoo asiasta minulle.
Muistan kun tyttäreni opettaja soitti minulle kerran eräästä asiasta, josta en tiennyt. Ei siinä tilanteessa kyselty, että "onko sinulla lapsia kun tänne soittelet"? Hän keskusteli asiallisesti kanssani ja olin hänelle erittäin kiitollinen siitä että sain tietää sellaisia asioita, joista en ollut tietoinen.
Muuten tuo sana "kasvatus" herättää minussa aina negatiivisiä tunteita. Ehkä olisi parempi käyttää sanaa "ohjaus" tai jotain muuta vastaavaa.
Aika outo kuitenkin tuo sinun määritelmäsi siitä, jos lapsi kokeilee päihteitä, niin vanhemmilta on homma karannut?
Välttämättä asia ei niin ole, itsekkin tiedät, että kokeiluhalulla ja kasvatuksella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Sinun tehtäväsi on olla ammatillisesti tukemassa, ei kasvattamassa, et todellakaan voi tietää mitä on elää murrosikäisen kanssa, varsinkin, jos ongelmia alkaa esiintymään.
Mitkään koulutukset tai oppikirjat eivät sitä voi opettaa.
Elämä ja teoria ovat aivan kaksi eri asiaa.
Tarkoitti sitä, että on vikaa, mikäli lapsi käyttää tai edes kokeilee päihteitä aivan liian nuorena. Mikäli näin käy on aikuisten ihmisten asiaan puututtava, läheisin aikuinen on omat vanhemmat. Vanhemmilla ei välttämättä ole tietoa mitä tapahtuu ja kun asiaan puuttuu ulkopuolinen on kai oikeus ja kohtuus, että lapsen huoltajat otetaan mukaan asian puimiseen? Silloin kun alaikäinen käyttää päihteitä, voidaan tylysti sanoa, että vanhemmilla on omat resurssit loppuneet kontrolloida lapsensa tekemisiä. Eikä se tarkoita, että vanhemmat olisivat epäonnistuneet, kaikille varmaan joskus tulee tilanne vastaan. Jokatapauksessa sen on tarkoitettava, että lapsi ei päihteitä saa käyttää, se asenne on istutettava jokaisen teinimme mieleen. Sallimalla käyttämisen, edes kokeilu mielessä tehdään enemmän tuhoa kuin hyötyä. Yhä edelleen olen itsekin ollut nuori, enkä koe vanhempiani mitenkään huonoiksi, vaikka join alaikäisenä. Kuitenkin lakimme kieltää kyseisen käyttäytymisen ja työskentelen nyt yhteiskunnalle.
Tarkoituksenamme ei ole esittää, että tiedämme miltä vanhemmista tuntuu, sitä ei edes lue missään oppikirjassa. Tehtävämme on olla tukemassa yhteiskunnan taholta lapsen kasvatusta, tukemalla lasta ja heidän perhettään kehityksessä.
Kuitenkin monet asiat ovat kokemuksella tulevia, harvemmista tilanteista voi todellakaan lukea oppikirjoista. Niinkuin jokaisen äidin ja isän asenteet ja arvostukset näkyvät kasvatuksessa, myös minä teen työtä itsenäni. Jokainen siis eritavalla. Enkä todella voi antaa yleispäteviä ohjeita, näin on tehtävä tälläisessä ja tälläisessa tapauksessa. Vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten, siksi yhteistyö on erittäin tärkeää... Siksi täällä kyselin, onko "neuvoni" saattaneet mennä kuuroille korville, koska minulla ei ole lapsista omakohtaisia kokemuksia, mureneeko ammattitaitoni?
Ei tartte tulla kyllä lapsettomien neuvoon kasvatusasioissa,mielipiteensä saa toki sanoa mutta tuskin kirjoja lukemalla ja lapsettomana pystyt mitään konkreettisia kasvatusneuvoja antaan.Vaikka kuinka olisit työssäs nuorten kans tekemisissä,et tiedä kuitenkaan nuoren kanssa elämisestä saman katon alla yhtikäs mitään.
teoria ja käytäntö ja sitten vielä yksilölliset vaihtelut huomioiden, niin minulla ja sinulla ,Jaana; tuskin on sen enempää yhteistä kuin lapsettomalla 1977:llä on sinun tai minun kanssani.
kaikilla meillä on vain huoli omista tai vieraista lapsista.
sillä minulla on helppo murkku ja vaikea murkku. jutteleva ja huutava ja haistatteleva. päihdeongelmia ei vielä ole kummallakaan, mutta matkaa aikuisuuteen on kummallakin, joten enpä uskalla totuuksia laukoa. voi olla, että tarvitsen vielä 1977:kin apua.
jokainen on ollut nuori ja muistamalla omaa tapaansa tuntea ja reagoida, voi ymmärtää yllättävän paljon sen murkun elämästä. ja kuuntelemalla nuoria, aidosti ja tuoreesti. ihan hiljaa kuuntelemalla, ei itse äänessä olleen vaan vain kuunnellen pääsee ihmeen syvälle nuorten maailmaan. oletko Jaana kokeillut?
Kyllä osaan kuunnella,eikä ole sellaisia ongelmia murkkujen kanssa ollut mihin olisin jonkun apua tarvinnut nimenomaan kasvatusasioissa.Eri asia hakea ammattiapua,jos jotain kasvatusongelmia olisi.Eli kun ei ole ongelmia kasvatuksessa en tarvitse neuvoja ulkopuolisilta,etenkään lapsettomilta.Ja kuten jo aiemmin mainitsin mielipiteensä voi jokainen aina sanoa asiasta kuin asiasta,eri asia tulla kasvatuksessa neuvoon.
Hyvä ettei kasvatuksessa ole ongelmia ollut, mutta ei sitä koskaan tiedä mitän nuoret ajattelevat. Ks. Anna-Leena Härkönen, Avoimien ovien päivä.
Toiset osaavat niin ylpeitä olla, että eivät edes silloin hae ammattiapua kun kaikki alkaa romahtaa käsiin. Vanhemmat osaavat olla niin h*mmetin itsekeskeisiä lapsiensa kustannuksella, onhan tämä monesti nähty. Nuoriso-ohjaaja varmasti soveltaa omia kokemuksiaan omasta lapsuudestaan ja työstään neuvoessaan. Jokainen vanhempi ei ole hyvä vanhempi vaikka kuinka niin itse uskoisi.
Vaikka kuinka kuuntelisi, niin kuinka paljon ymmärtää?
Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä saa ja pitääkin puuttua - ohjata - neuvoa - kasvattaa - mitä sanaa sitä nyt sitten halutaankin käyttää!
En jaksa itse käsittää sitä valtavaa omahyväisyyttä ja kaikkitietävyyttä mitä monet vanhemmat hehkuttavat ympärilleen. Onko se mustasukkaisuutta omista lapsista (sinä ET saa puuttua, vain MINÄ saan, nämä ovat MINUN lapset, kyllä MINÄ tiedän...) Monesti ulkopuolisella on paljon objektiivisempi käsitys tilanteesta missä mennään. Kuinka moni vanhempi edes tietää mitä kaikkea se oma "kullannuppu" voi tehdä ja puuhata kun ei ole vanhemmat näkemässä. Ja täyttä tottahan se on, että monesti se täysin ulkopuolinen saa lapsen / nuoren paremmin kuuntelemaan kuin oma vanhempi.
Itse olen siis äiti - vanhempi, enkä koe mitenkään olevani kaikkitietävä omien lapsien suhteen. Olen hyvin kiitollinen niille kaikille (sukulaiset, ystävät, tuttavat, yms.) jotka ovat osallistuneet meidänkin lasten kasvatukseen - ohjaukseen meidän, eli omien vanhempien lisäksi.
Ja sanoisimpa että tekisi oikein hyvää monille jo lapsia saaneille perehtyä hieman myös ihan teoriapuoleen mitä lasten kasvatuksesta ja kehityksestä kerrotaan, voisipa tulla yllätyksiä hyvin monille vanhemmille! Ei se kaikkitietävyys tule sillä pelkällä käytännöllä.
Mielestäni se, että sinulla ei ole omia lapsia, ei vie uskottavuuttasi lainkaan!
Ja kehuisin sinua ja ammattikuntaasi, että juuri te lasten- ja nuoriso-ohjaajat olette niitä, joita lapsemmekin pitävät hyvin korkeassa ja suuressa arvossa! Tsemppiä ja jaksamista sinulle ja kaikille samassa ammatissa työskenteleville!
no jos mulle lähtis joku 18v kakara sanomaan että mitä mun pitäs omaa tenavaa "kasvatta" en jaksais kuunnella.
on sanonta että vanhuus ja viisaus on vanhoissa naisissa.
Vanhemman ihmisen asenne ja elämänkokemus lapsia tai ei laittaa kuuntelemaan.
Totta on että nuoriso-ohjaaja on lasten ystävä joten hän pysyköön sitten ihan lestissään eikä hypi yli ammatin.
kyllä niihin kasvatus vaikeuksiin puuttuu joku muu ihminen.
Miten se vanhuus ja viisaus tulee niihin vanhoihin naisiin? Meinaan jos he nuorena eivät saa ammattiaan harjoittaa, miten kokemus kasvaa, tuleeko se vaan automaattisesti kun täyttää viisikymmentä?
En tiedä teilläpäin, mutta ainakin meillä on näin, mikäli tarvitsee puuttua lapsen kasvatukseen, on vanhempien melkein kiinnostuttava, vaikka työntekijä olisi miten nuori... Ilmeisesti ei ole ollut omakohtaista kokemusta, jos et jaksaisi kuunnella. Meillä ensimmäinen yhteyden ottaja on opettaja jos ongelmat on koulussa, jos vapaa-ajalla nuorisotyöntekijä, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että myös muut tahot ovat saaneet tietoonsa asian (tarvittaessa lastensuojelu, virkavalta jne.). Meillä siis kasvukipuihin puuttuu nuorisotyöntekijät tai erityisnuorisotyöntekijät, rikoksiin poliisit, kouluongelmiin opettajat jne.
Olen ilmeisesti käsittänyt asiat aivan väärin, minun kuuluisikin olla lasten ystävä? Ole kiltti ja kerro mitä muuta, vai kuuluuko muuta, ammattiini kuuluu. Niin, en minäkään lähtisi neuvomaan isääni n...maan, niinkuin sanonta kuuluu. On ihan mukava myös tietää, miten vanhemmat kokevat työni. Aivan kuten miksi vanhemmat eivät voi olla lastensa ystäviä, ei nuoriso-ohjaajankaan kuuluisi. Nuoruuteen kuuluu laumautuminen ikätovereihinsa, itsetuntoa luodaan vertailemalla itseään ikätovereihin, ystävat saadaan yleensä muualta kuin kalkkiksista...
Mutta juuri tätä hain! Tottakai pitää ja saakin olla erilaisia mielipiteitä. Tuo ylempi kirjoitus on vain muutamien väärinkäsitysten korjaamista, joita ilmeisesti on olemassa. (En tiedä oletatko minun olevan vielä tenava, mutta kerrompa, olen 28-vuotias.)
Oletko 1977 huomannut "urallasi" tilanteita, joissa sinun on hankala/vaikea asettua vanhemman asemaan työtä tehdessäsi ? Nuoren asemaanhan pystyt asettumaan, koska olet itsekin ollut nuori ja olethan sitä vieläkin :, mutta onko ollut em. tilanteita Minua kiinnostaisi kuulla sinulta siitä.....
Koskaan ei ole tullut tilannetta, tai siis en ole koskaan miettinyt asiaa. Totta minulla ei ole kokemusta millaista on olla vanhempi, vielä vähemmän on kokemusta olla sellainen vanhempi, jonka lapsi on tehnyt sellaista, että "vanhemmuuteen" puututaan. Puuttuu varmaan siis empatia, kyky eläytyä siihen rooliin...
Mutta vaikka olen ollut nuori, en voi antaa empatian vaikuttaa puuttumiseen, vaikka tiedän miten teki mieli kokeilla kaikkea nuorena, vaan minun on puututtava jo lainkin takia. Esimerkiksi en voi hyväksyä alaikäisten päihteiden käyttöä, vaikka sen itse henkilökohtaisesti "ymmärränkin".
Tavallaan kai se olisi toisin päinkin. Työ on työ, en voisi antaa vaikuttaa sen, että tiedän omasta kokemuksesta miten helppo vanhempien olisi esimerkiksi luovuttaa lapsensa suhteen, siihen että minun on työn puolesta pyrittävä opastamaan kiinnostumiseen.
Olen opiskeluissani tietenkin törmännyt siihen, että kasvattaminen ei ole koskaan valmis, vaan ihmisnen kasvaa ja toiset siihen vaikuttaa koko eliniän. Vaikka opintoni ja kokemukseni enempi ovat olleet sitä nuoruutta ja lapsuutta, saa teoriassa tietoa vähän myös vanhemmuuden roollista. Se ei tietenkään koskaan voi korvata käytäntöä. Sitä ei voi korvata myöskään se että esimerkiksi vanhemmiltani kyselisin kuinka he ovat kokeneet kahden teinin kasvattamisen. Se tulee vain kokemuksella, tiedän. Mutta koska en ole lapsien varsinainen kasvattaja, enkä koskaan tule lasten huoltajia korvaamaan, minulle jää rooli ulkopuolisena ihmisenä. En tiedä olisiko empatia tietää mitä lapsien omakohtainen kasvattaminen oikeasti on tarpeen tässä roolissa...?
On hienoa, että pohdit näitä asioita ! :)
Niinkuin joku jo mainitsikin, on suuri merkitys sillä miten otat asian puheeksi esim. vanhempien kanssa. Suurimmalle osasta vanhempia on varmasti vaikea kuulla omasta lapsestaan ikäviä asioita. Eli silloin kannattaa miettiä, että miten itse haluaisi kuulla nämä asiat.( empatia niin hyvässä kuin pahassa.) Äänensävyt, sanat ym. hyvinkin tärkeitä.....
Hyvää kevättä :)
Olen myös lapseton n.ohjaaja ja pohtinut samoja asioita. Enimmäkseen työtäni pidetään tärkeänä ja vanhemmuutta tukevana -nuorihan aloittaa itsenäistymisen juuri murrosikäisenä ja oma vanhempi ei enää "kelpaa" nuoren omaan maailmaan niinkuin ennen. Vanhemmat kokevat turvalliseksi koulutetun aikuisen, joka on nuoren maailmaa lähellä. "Lapseton ei voi neuvoa" -lohkaisuun olen törmännyt muutamia kertoja, mutta ryöpytystä ovat saaneet myös perheelliset työntekijät. Uskon, että kyseessä on tiettyjä vaikeuksia hyväksyä lapsen irtautuminen lapsen roolista kohti itsenäisempää elämää ja vahva halu säilyttää oma asema entisenlaisena. Nuorisotyöntekijä on siellä missä nuoret viettävät vapaa-aikaansa ja minne vanhemmilta ja opettajilta on pääsy kielletty. Nuoret kokevat hyvän n.työntekijän omana edustajanaan, joka voi auttaa hyvinkin erilaisissa ongelmissa (joita ei syystä tai toisesta voi näyttää kotona). N.työntekijä on koulutettu toimimaan tilanteissa, jotka aiheuttavat perheissä pettymystä, järkytystä, jne. Koulutettu ihminen on tarpeeksi kaukana ja riittävän lähellä -hänelle voi avautua helposti saamatta päälleen tunnekuohuja. Siis objektiivisuutta.
Omia lapsia tuskin teenkään -ainakaan, jos haluan jatkaa tätä antoisaa työuraani. "Suutarin lapsilla ei ole kenkiä" -sanonta sopii mielestäni hyvin n.ohjaajaan. Omaa lasta on mahdoton nähdä juuri ollenkaan kouluiän alettua työaikojen vuoksi, enkä usko että kasvatusvastuun siirtäminen muille n.ohjaajille olisi järkevää. Koti on aina koti ja siellä pitää olla aikaa...
Kyllä se vaan niin on, että lapsettomalta puuttuu tarvittavaa perspektiiviä kodin asioihin!
Näinkö on?
Tavalliset perheet ei tarvi lapsettomilta neuvoja.Ongelmaperheet saa sen avun mitä on, eikä se aina oo sitä parasta.
Perheet, joissa alaikäinen kokeilee päihteitä on siis ongelmaperhe? Ikävää jos tavalliset perheet jätetään yhteiskunnan tuitta, sillä nehän ne yleensä on ne, jotka veroja maksaa ja sitten vielä maksavat huonosta palvelusta niille ongelmaisille... Mutta eihän kyllä tällä logiikalla ole myöskään tavallisia perheitä, vain ongelmaisia.
Et todellakaan voi neuvoa asioissa, joista sinulla itselläsi ei ole lainkaan kokemusta. Tyhmempikin sen ymmärtää.
Asioihin "puuttumisesi" ei ole neuvomista vaan omien mielipiteittesi jakamista.... Mielipiteiden, joita varmaan itse pidät ainoina oikeina mutta jotka tuskin sitä ovat.
Luin tämän viestiketjun.
Olet ammatissa, joka ei varmaan ole helppo, mutta sitähän se nykypäivänä on harvalla enää. Jotenkin "kalskahti" pahaltakin välillä korvaan nuo näkemyksesi ja halusi neuvoa. Eiköhän roolisi olisi enemmänkin olla tukena nuorille, tehdä havaintoja ja keskustella nuorten kanssa ja ilmoittaa tekemistäsi havainnoista, mikäli on aihetta. En usko, että vastuunsatunteva vanhempi siitä pahastuu. Asiallinen lähestyminen ja ymmärtäminen ovat oikeita tapoja. Tietysti on niitä, jotka eivät halua kuulla lastensa edesottamuksista, mikäli ne ovat epämiellyttäviä, silmien aukaiseminen ei välttämättä ole niin helppoa. Joten siinä mielessä empaattinen suhtautuminen ja ymmärtäminen ovat kyllä avainasemassa.
On aivan selvä, että vanhemmuuden ymmärtää parhaiten olemalla vanhempi. Varsinkin nykyaikana vanhemmat ovat helposti hukassa, lapset ikäänkuin lipeävät käsistä, vapautta tulisi antaa, mutta rajat pitäisi olla selvät. Se on todella vaikeaa. Perheen sisäiset ongelmat hyvin harvoin ovat vain lasten ongelmia, vain vanhempien ongelmia, äidin tai isän. Niistä hyvin nopeasti tulee yhteisiä ja silloin asioihin puuttumisen tulisi olla erityisen hienovaraista.
Varmaan osaat työsi ja myös sinä, kun vanhemmatkin kasvavat kasvattaessaan, sinä ohjatessasi. Esimerkiksi minulla on selvät kasvatusperiaatteet, yritän antaa lapsilleni aikaa_; olen vain huomannut, että on asioita, joissa en todellakaan ole samaa mieltä ja samoilla linjoilla kuin kaikki opettajat tai esimerkiksi se nuoriso-ohjaaja, joka oli kerran koulumme vanhempainillassa esittelemässä toimintaa. Ihan hyvältä kuulosti mutta hänen asenteensa oli minusta paha, jotenkin hän yritti määritellä meille vanhemmille, mitä harrastuksia lapsillamme tulisi olla, miten arki pitäisi järjestää ts hän tuputti meille omaa elämänmalliaan.. Eihän se niin mene, minun tehtäväni kasvattajana on välittää arvomaailmaani, antaa lasteni parhaalla mahdollisella tavallaan toteuttaa taipumuksiaan.. toinen pelaa jalkapalloa, jääkiekkoilee, mutta toinen vain haluaa lukea ja kuunnella musiikkia. Mutta se ei kuulemma käy, kunnon harrastus pitää olla :)
Yritän vain sanoa, että ei kannata antaa kovin paljon valmiita malleja, miten vanhempien tulisi kasvattaa ja elää lastensa kanssa.. Nimittäin suurin osa vanhemmista yrittää parhaansa. Elämä vain ei aina ole niin yksinkertaista.
No tuo nyt oli vaan esimerkki, mutta minulle jäi outo tunne kuntamme nuoriso-ohjaajasta. Mutta olen tavannut toisenlaisiakin ja kunnioitan sitä työtä, todella.
Halusit vastauksia.. tämä oli tällainen :)