Heinäkuun Kolmas
Istun kotona lukemassa seiskaa, radiosta kuuluu vanhoja kappaleita. Ajatukseni hyppää taas kuuden vuoden päähän, Heinäkuun kolmanteen. …ei se tunnu vieläkään todelta.
Asuin perheeni kanssa vielä syntymäpaikassani, perheeseen kuului minun lisäksi pikkusiskoni, veljeni ja isämme. Äitikin oli, mutta ei kuulunut perheeseen. …ainakin tuntui siltä. Kotona oli paljon tappeluita, joiden päätteeksi äitini lähti viikkojen reissulleen, jota veljeni yritti estää mutta turhaan, väkivaltakaan ei lopulta auttanut. Isä lähti neljän kilometrin päähän ryyppykavereidensa luokse moneksi yöksi, minä ja siskoni vietiin hänelle sydänlääkkeet pimeässä talvipakkasella, jotta hän pysyisi hengissä. Veljeni teki kotona syötävää vanhempiemme ollessa poissa. Tätä jatkui monta vuotta minun ja siskoni hyväksikäytön ohessa; Tappeluita, viinaa, muita miehiä silloin kun äiti oli kotona, jotka lopulta kajosivat minuun ja siskooni kenenkään tietämättä mitään…
Sosiaalihuolto pakotti meidät muuttamaan kirkonkylälle minun ollessa kolmetoista vuotias, tuntui pahalta jättää syntymäkoti, vaikka siellä olikin sydäntä raastavia muistoja, mutta toisaalta olin onnellinen, elämä muuttuisi parempaan. Minä ja siskoni saatiin yhteinen huone, veljeni oman. Isä nukkui olohuoneessa. Alussa elämä tuntui hyvältä, mutta sitten se palasi siihen samaan helvettiin mitä oli syntymäkodissamme. Minun ja siskoni onneksi tätimme asui reilun kilometrin päässä, monena iltana menimme sinne kerjäämään yöpaikkaa, kotona ei pystynyt nukkumaan. Vuoden päästä muutin siskoni kanssa tätimme luo, ja taas vuoden päästä sijaiskotiin 10 km:n päähän kirkonkylästä. Veljemme jäi isämme luo, olimme usein yhteyksissä.
Sijaiskotimme oli ihan toista maata, valtava elämän muutos minulle ja siskolleni, he olivat todella tiukkoja eivätkä ymmärtäneet meitä. Emmehän me tienneet "normaalista" elämästä mitään, se oli vaikeaa.
Elämä alkoi sujua pikkuhiljaa, aloin jo tottua uuteen elämäämme, kunnes heinäkuun 4 päivä, sijaisvanhemmillemme tuli puhelinsoitto, minä ja siskoni olimme vielä nukkumassa. Tätimme soitti…veljemme oli kuollut viimeyönä.
Rinnassa tuntui kuin jokin olisi repinyt sydämeni kahtia… veljemme oli ammuttu, juhlan päätteeksi kavereidensa luona, jotain kinaa oli syntynyt.. Ensimmäinen laukaus vasempaan reiteen ja toinen kuolettavasti rintaan. Veljeni oli minun paras ystäväni mitä minulla oli ollut… samanlaiset harrastukset. Emmekä olisi sikoni kanssa elossa, vanhempiemme juostessa viinan perässä,
-kuka meitä olisi ruokkinut?! Minulla kesti jonkun aikaa ennen kuin tajusin, etten löydä veljeäni mistään vaikka kuinka etsisin. Hautajaisten jälkeen yritin itsemurhaa, mutta se olisi ollut isälleni ja siskolleni liian iso pala.
Nyt ei enää ollut sitä meidän perhettä… vain minä, siskoni ja isäni. Äitimme ei ollut enää mitään meille, ei tullut edes poikansa viimeiselle saatolleen. Olen äidille tästä ikuisesti katkera, vaikka lapsestaan ei välittäisi, voisi silti tulla hautajaisiin!
Heinäkuun kolmas ei ikinä minulta unohdu… olit minun paras kaverini, ainut veljeni! Olet jokapäivä ajatuksissani, joka päivä itken kyyneleen sinun muistollesi.
Se haava, joka on minun sydämmessäni, on sinun hautakivesi.
Istun kotona lukemassa seiskaa, radiosta kuuluu vanhoja kappaleita. Ajatukseni hyppää taas kuuden vuoden päähän, Heinäkuun kolmanteen. …ei se tunnu vieläkään todelta.
Asuin perheeni kanssa vielä syntymäpaikassani, perheeseen kuului minun lisäksi pikkusiskoni, veljeni ja isämme. Äitikin oli, mutta ei kuulunut perheeseen. …ainakin tuntui siltä. Kotona oli paljon tappeluita, joiden päätteeksi äitini lähti viikkojen reissulleen, jota veljeni yritti estää mutta turhaan, väkivaltakaan ei lopulta auttanut. Isä lähti neljän kilometrin päähän ryyppykavereidensa luokse moneksi yöksi, minä ja siskoni vietiin hänelle sydänlääkkeet pimeässä talvipakkasella, jotta hän pysyisi hengissä. Veljeni teki kotona syötävää vanhempiemme ollessa poissa. Tätä jatkui monta vuotta minun ja siskoni hyväksikäytön ohessa; Tappeluita, viinaa, muita miehiä silloin kun äiti oli kotona, jotka lopulta kajosivat minuun ja siskooni kenenkään tietämättä mitään…
Sosiaalihuolto pakotti meidät muuttamaan kirkonkylälle minun ollessa kolmetoista vuotias, tuntui pahalta jättää syntymäkoti, vaikka siellä olikin sydäntä raastavia muistoja, mutta toisaalta olin onnellinen, elämä muuttuisi parempaan. Minä ja siskoni saatiin yhteinen huone, veljeni oman. Isä nukkui olohuoneessa. Alussa elämä tuntui hyvältä, mutta sitten se palasi siihen samaan helvettiin mitä oli syntymäkodissamme. Minun ja siskoni onneksi tätimme asui reilun kilometrin päässä, monena iltana menimme sinne kerjäämään yöpaikkaa, kotona ei pystynyt nukkumaan. Vuoden päästä muutin siskoni kanssa tätimme luo, ja taas vuoden päästä sijaiskotiin 10 km:n päähän kirkonkylästä. Veljemme jäi isämme luo, olimme usein yhteyksissä.
Sijaiskotimme oli ihan toista maata, valtava elämän muutos minulle ja siskolleni, he olivat todella tiukkoja eivätkä ymmärtäneet meitä. Emmehän me tienneet "normaalista" elämästä mitään, se oli vaikeaa.
Elämä alkoi sujua pikkuhiljaa, aloin jo tottua uuteen elämäämme, kunnes heinäkuun 4 päivä, sijaisvanhemmillemme tuli puhelinsoitto, minä ja siskoni olimme vielä nukkumassa. Tätimme soitti…veljemme oli kuollut viimeyönä.
Rinnassa tuntui kuin jokin olisi repinyt sydämeni kahtia… veljemme oli ammuttu, juhlan päätteeksi kavereidensa luona, jotain kinaa oli syntynyt.. Ensimmäinen laukaus vasempaan reiteen ja toinen kuolettavasti rintaan. Veljeni oli minun paras ystäväni mitä minulla oli ollut… samanlaiset harrastukset. Emmekä olisi sikoni kanssa elossa, vanhempiemme juostessa viinan perässä,
-kuka meitä olisi ruokkinut?! Minulla kesti jonkun aikaa ennen kuin tajusin, etten löydä veljeäni mistään vaikka kuinka etsisin. Hautajaisten jälkeen yritin itsemurhaa, mutta se olisi ollut isälleni ja siskolleni liian iso pala.
Nyt ei enää ollut sitä meidän perhettä… vain minä, siskoni ja isäni. Äitimme ei ollut enää mitään meille, ei tullut edes poikansa viimeiselle saatolleen. Olen äidille tästä ikuisesti katkera, vaikka lapsestaan ei välittäisi, voisi silti tulla hautajaisiin!
Heinäkuun kolmas ei ikinä minulta unohdu… olit minun paras kaverini, ainut veljeni! Olet jokapäivä ajatuksissani, joka päivä itken kyyneleen sinun muistollesi.
Se haava, joka on minun sydämmessäni, on sinun hautakivesi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei oikein putoa, hirveästi traagista kohtaloa, niihin syvemmin menemättä.Kerronta hajoaa liikoihin tapahtumiin ilman selkeyttä.
Epäloogista:
"Ajatukseni hyppää taas kuuden vuoden päähän, Heinäkuun kolmanteen"
"kunnes heinäkuun 4 päivä, sijaisvanhemmillemme tuli puhelinsoitto"
Kolmannesta päivästä ei kerrota mitään?
Jos ajatukset meni kuuden vuoden päähän:
niin miksi kuitenkin kerrot paljon kaukaisemmasta ajasta?
"Tätä jatkui monta vuotta minun"
"Vuoden päästä muutin siskoni kanssa tätimme luo, ja taas vuoden päästä sijaiskotiin 10 km:n päähän"
Kirjoita tarina uudelleen, eri kulmista katsottuna, hae näkökulmia.
Voisit kokeilla samaistua äitiisi, miksi hän teki kuten teki? Ehkä hänellä oli syitä, joita et nähnyt, joita et ehkä voi ymmärtää, mutta jotka hänelle ovat täysin järjellisiä.
Tai voisit miettiä poismenneen näkökulmasta, mikä olisi ollut hänen toiveensa tapahtumien kulusta.
Kirjoittaminen on terapeuttista. Jos tuntuu liian vaikealta kirjoittaa noin kuten esitin. Kokeile kirjoittaa vihasi murhatarinaan.
Suunnittele sinua satuttaneen ihmisen surmaaminen mahdollisimman tuskaisella tavalla. Ei tuollaisia tarvitse ikinä toteuttaa mutta se että kirjoittaa ja kuvittelee tapahtuman, voi auttaa aukaisemaan niitä tuskaisia solmuja jota asia on varmasti sisääsi jättänyt.
toisaalta kun aikaa on jo hiukan kulunut, voit saada etäisyyttä asiaan, ja käyttää kaikkea tuota kamaluutta jossain muodossa kirjallisesti.
Tuosta saa paljon makua tavalliseen tarinaan ihmiskohtalosta. nuo kipeimmät kohdat on ehkä viisasta käsitellä kolmannenpersoonan muodossa, jolloin niihin saa hiukan etäisyyttä, eikä ahdista liiaksi lukijaa.
Kiitos kun kirjoitit meille tarinasi. Aiotko kirjoittaa siitä kirjan? Mun mielestä se oli ainaki tosi koskettava ja hyvin kirjotettu!
Kirjan ei tarvitse olla monisatasivuinen eepos.
Elämässäsi on varmasti aineksia kirjaksi ellei useammaksi. Jaottele asiat jotka haluat tuoda esille ja käsittele ne yksittäin. Ole sinut elämäsi ja itsellesi rakkaitten kanssa ja mieti ketä kaikkia kirjasi koskettaa, ennen kuin kirjoitat omalla nimelläsi siitä kirjaa.
Halusitko kenties kuitenkin vain purkaa tunteitasi tätä kautta? Sitäkään mikään ei kiellä. Toivottavasti elämässäsi on niitä mukaviakin muistoja joiden varaan rakentaa tulevaisuutta.
Tsemppiä!