pari ensimmäistä vuotta oli täyttä helvettiä ja toivottomuutta. Nykyään tilanne on kroonistunut tulen toimeen masennuksen kanssa mutta aitoa iloa ja innostuneisuutta ja onnellisuutta en saa enää mistään. Periaatteessa kaikki on ihan ok mutta mikään ei enää tunnu miltään. Oman kokemuksen perusteella voin sanoa että siihen tottuu mutta ei tästä koskaan parana ja koskaan ei tule enää olemaan onnellista. Tapahtuipa mitä hyvänsä se vaan sitten on niin mutta mikään ei vaan tunnu miltään. Jos olisin normaali niin nykytilanteeni mahdollistaisi sen että voisin olla super onnellinen ja innostunut asioista mutta nyt kaikki on pelkkää tyhjää en löydä mitään positiivisia asioita. En osaisi kauhistua eikä sekään tuntuisi miltään jos minulla olisi vaikka tappava tauti ehkä se tuntuisi jopa helpotukselta vihdoin täältä pääsisi pois. Masennukseni oli monien asioiden yhteensumma ja se sitten sairastutti mielen ja siitä ei enää ehyeksi ole tullut eikä koskaan enää tulekaan koska aikaa on kulunut niin paljon jo. Mitä asioita ja iloja olenkaan menettänyt sairauden takia koska en osaa niistä enää nauttia odotan vaan että milloin minä kuolen johan täältä joutaa olen nähnyt tarpeeksi. 37vuotta riittää minulle!
Mulla on ollu 6 vuotta masennus
Anonyymi
4<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei tilanne ainakaan muutu niin kauan kun ajattelet että mikään ei muutu. Sinulla tuntuu olevan kuitenkin aika hyvin elämä hallussa. Oletko ollut koskaan missään terapiassa, jossa olisi käsitelty niitä asioita jotka ovat jääneet sinua painamaan? Jos löytää sellaisen ihmisen kenelle on helppo puhua vaikeistakin asioista niin se auttaa aikalailla. Kannattaa ainakin yrittää.
Minusta tuntuu että se on aika vaikeaa. Pelkään lopullista leimaa "seinähulluksi"
Tiedän tuon leimautumisen tunteen ja olen sitä kokenutkin, ei se kivalta tunnu. Mun asenne on vaan sellainen että en kauheasti välitä siitä miten muut suhtautuvat. Johtuen siitä kun olen itse sinut menneisyyteni kanssa niin se riittää. Jos se ei käy jollekkin niin silloin se on sen toisen ongelma. Joissain asioissa olen kokenut sen isommaksi haitaksi, esim. somaattisen terveydenhuollon puolella. Mutta tutummat ihmiset on ihan hyvin hyväksynyt mut sellaisena kun oon. Vieraammille en tietenkään ala avautua kaikesta menneestä, vasta sitten jos tutustuu paremmin. Mua on ainakin auttanut kun mä olen päättänyt pärjätä, tää on mun elämä jota mä itse elän. Ja eteenpäin on mentävä välillä vaikka vaikeamman kautta.
Kiitos!