Silloin, kun on vauvvaikäinen on, niin ei ymmärretä, että hylkäyskokemus tulee ja taraumatisoi ehkä eliniäksi. 50-luvulla sairaalaan joutuessa ei edes hyväksytty vanhempien vierailuja. Todettiin vain, että kun kakara lakkasi parkumasta viimeinkin, niin se oli "sopeutunut". Tosiasiassa taapero oli ollut ensin epätoivoinen ja sitten apaattiseksi masentunut. Omasta kokemuksestani tiedän, että se jätti elinikäisen perusturvan vakavan vamman. Olen selvinnyt, mutta lapsuuden vakaviin traumaoireisiin en apua saanut. Kärsin pahoin niistä vuosikymmeniä esim, jatkuvina aiheettomina kauhutiloina,jotka tietysti pyrin kätkemään. Avun sain aikanaan, mutta en ainakaan terveydenhoidolta. Miksi helvetistä näistä ei puhuta missään?
Onko kenelläkään kokemusta/tietoa vauvvaiän hylkäyskokemuksesta?
Anonyymi
5<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onhan tämä varsin hyvin tunnettu tosiasia.
Lapsen kehityksessä kolme ensimmäistä ikävuotta ovat äärimmäisen tärkeät. Silloin muodostuu esim. juuri perusturvallisuus, joka kuvaamassasi tilanteessa vaurioituu ja jää kehittymättä. Vähättelemättä myöhemmin koettua traumaa.
Näistä ei ole puhuttu kuin vähän aikaa vasta, ainakaan Suomessa. Onneksi edes nyt on herätty myöntämään ja ymmärtämään varhaisen trauman merkitys lapsen kehityksessä sekä vaikutuksesta myöhempään elämään. On maita joissa tässä asiassa ollaan jo paljon pitemmällä, mutta onneksi tästä on alettu puhua myös Suomessa. Ymmärrystä ja tietoa trauman synnystä, kollektiivisista traumoista, periytyvistä traumoista jne tarvitaan paljon!
Kiitos asiallisesta vastauksesta. Löytyisiköhän aiheesta kirjallisuutta?
https://www.traumaterapiakeskus.com/tuotteet.html?id=24783/
Tässä jotakin ensi alkuun. Kyllä näitä löytyy muitakin, ja kirjastosta kannattaa kysyä ja jos haluaa itselle ostaa niin kirjakaupasta.
Kiitos vinkeistä. Etsin kirjallisuutta.
Unelmoin kirjottavani kirjan elänäntaipaleeni vaikeuksista , joiden juurisyy lienee juuri varhaislapsuuden hylkäämiskokemus. Elämäni on on ollut taiselua ja selviytymistä ja myöskin totaalisten katasrofien hetkiä. Nyt kaikki on hyvin ja haluaisin kertoa kanssaihmisilleni kokemuksiani, koska tähän kaikkeen liittyy liian paljon tabuja ja se on täysin ristiriidassa sen kanssa, että kun sanotaan, että asioista pitää puhua! Miten umpitraumasitoitunut lapsi kykeneisi puhumaan ongelmista, jotka ovat syvällä alitajunnassa tiedostamaattomina jatkuvina kauhuntuneina? Sen tähden, että olen melkoisesta helvetistä selvinnyt, haluaisin kertoa, että muillekkin ikäisilleni avautuis se, että mistä ei itse tiedä, eikä miuista, niin mahdoton sitä on yks" kaks" jollekkin psygologille sanoa. no voi selitellä, että mummo kuoli ja siitä koulussa pärjääminen kärsii. Mummo on sivuseikka, mutta pakko tenttaukssen on jokin vastaus antaa.