Klassinen musiikki Suomessa on tukien perusteella lihavilla jalustoilla. Pelkkä oopperatalon ylläpitäminen yhdeltä viikolta maksaa Suomen verorahoista yli 600000 tuhatta euroa!Suomessa on kuitenkin muutakin musiikkitoimintaa muuallakin kuin klassisella puolella. Maassa toimii hyvin arvostettuja musiikkiopistoja ja konservatorioita Pop & Jazz musiikin puolelta. Valtion tuet ovat paljon pienemmät kuin klassisen musiikin sektorilla. Suurten lukukausimaksujen perusteella nämä muut konservatoriot tulevat toimeen. Mutta esim. Suomen Sibelius Akatemian Jazz osasto ei saa kuin murto-osan koko Sibelius Akatemian klassisen musiikin osastojen miljoonien tuesta.Joten Sibelius Akatemian korkeakoulutasoinen jazz-linja toimii köyhällä budjetilla, kun samaan aikaan Sibelius Akatemian klassinen puoli tuhlaa tukensa jatkuvasti hienojen Steinway flyygeleiden hankintaan. Suomessa klassinen musiikki saa tukia niin paljon valtiolta ja kunnilta että, konserttitalot voisi täyttää siivouskomeroita myöten puolen miljoonan flyygeleillä.!
Mielestäni jonkin tuen tai tulonsiirron olemassaolo ei voi oikeuttaa toisen synnyttämistä tai ylläpitämistä; klassista musiikkia tai oopperaa kohdeltakoon kuten kulttuuriteollisuutta ja -yrittäjyyttä yleensäkin, tasapuolisesti ja tulosvastuullisesti!
Mikä sitten on sopiva määrä tukea, liberaalin käsityksen mukaan varmasti vähemmän ja/tai harkitummin kuin tänä päivänä. !
Missäkö ongelman ydin ? ??
Se on siinä että musiikille Suomessa ei jaeta valtiolta tasapuolisia tukia.!!!
Mielestäni jonkin tuen tai tulonsiirron olemassaolo ei voi oikeuttaa toisen synnyttämistä tai ylläpitämistä; klassista musiikkia tai oopperaa kohdeltakoon kuten kulttuuriteollisuutta ja -yrittäjyyttä yleensäkin, tasapuolisesti ja tulosvastuullisesti!
Mikä sitten on sopiva määrä tukea, liberaalin käsityksen mukaan varmasti vähemmän ja/tai harkitummin kuin tänä päivänä. !
Missäkö ongelman ydin ? ??
Se on siinä että musiikille Suomessa ei jaeta valtiolta tasapuolisia tukia.!!!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minusta valtion ja kunnan tehtäviin ei kuulu lajitella kulttuurimuotoja tuettaviin ja omavaraisiin.
Jos ei oopperaa tai orkesteri ei toimi lipputuloilla niin sen tarpeellisuutta tulee vakavasti harkita.
En halua maksaa osaa eliitin harrastuksista.
Suomessa suora julkinen tuki on suuntautunut miltei kokonaan vakavan musiikin rakenteisiin ja tekijöille. Tukea myönnetään vuosittain reilusti yli 40 miljoonaa euroa lähes 30 orkesterille ja yli 900 vakinaiselle muusikolle. Kevyen musiikin puolelta teatteri- ja orkesterilain piirissä on vain kolme yhtyettä: Umo, Tallari ja Loiskis. Toinen merkittävä asia on, että sekä julkinen että kolmas sektori myöntävät toki apurahoja kevyen musiikin tekijöille, mutta edelleenkin huomattavasti vähemmän kuin vakavan musiikin harjoittajille. Esimerkiksi LUSES, ESEK, Suomen Jazzliitto sekä eräät rahastot ja säätiöt myöntävät apurahoja kevyen musiikin tekijöille ja esittäjille, mutta julkisella sektorilla muun kuin jazzin ja kansanmusiikin apurahoittaminen on verrattain olematonta. Myös festivaalien ja tapahtumien tukimarkoista ainakin rockmusiikki on jäänyt miltei kokonaan paitsi.
Apurahojen osalta kyse lienee vanhoihin kaavoihin seisahtuneesta myöntö- ja hakukulttuurista: yhtäältä taidepoliittiset portinvartijat haluavat edelleenkin tukea pääosin taidetta, jonka arvellaan jäävän markkinoilla helposti alakynteen, ja toisaalta rytmimusiikin, varsinkaan popin ja rockin tekijät eivät osaa tai viitsi hakea apurahoja siinä määrin kuin vakavan musiikin tekijät – ehkä kuulopuheista tai omakohtaisista kokemuksistaan lannistuneina. Joka tapauksessa ainakin symbolisiksi merkeiksi populaarimusiikin kulttuuripoliittisesta arvonnoususta voidaan tulkita eräät viime aikaiset ”legitiimit tunnustukset” kevyen musiikin tekijöille ja artisteille, kuten Dannylle, Esa Pulliaiselle, Erik Lindströmille ja Tuomari Nurmiolle. Yksittäiset symboliset arvonnousut saattavat johtaa ajan myötä myös apurahakulttuurin syvälliseen uudistamiseen ja sitä myöten kevyen musiikin tekijöiden ansaintamahdollisuuksien monipuolistumiseen. Tämä luonnollisesti edellyttäisi ”taiteen” kriteerien uudelleen arviointia ja määrittelyä kulttuuri- ja taidepoliittisissa verkostoissa ja instituutioissa. !
Tuskinpa opiskelijat mitään maksavat; musiikin alalla usein pätee sama maksamattomuus myöhemminkin...