Musiikki voi olla synnillistä?

Apostolit ei musisoineet. Eikä idän kirkolla eli ortodokseilla ole kirkoissa soittoa. Katolinen kirkko päätti Milanon kirkolliskokouksessa joskus 1200-1300-luvulla, että ainoa sallittu soitin kirkossa on urut.
"Esi-uskonpuhdistaja" John Wiclif kirjoittaa, että Jeesus ei lähettänyt apostoleitaan soittamaan ja laulamaan, vaan saarnaamaan evankeliumia.
Uskonpuhdistuksen aikaan Euroopassa Jean Kalvin vastusti soitinmusiikkia kirkoissa, mutta toinen sveitsiläinen Ulrich Zwingli oli kuulemma musiikkimyönteisempi, en tiedä tarkemmin.
Luther hyväksyi taiteet, myös musiikin, mutta oliko silloin urkuja kirkossa Wittenbergissä?
1800-ja 1900-luvun alun herätyksissä Amerikassa saarnakiertueilla oli normaalia, että pianon/flyygelin soittaja kulki mukana säestämässä.
Eli tämä on aika- ja aluekohtaista.
Ja on kaksi eri asiaa, onko soittimia kirkoissa ja rukoushuoneilla, ja toisaalta kodeissa. Lutherin mielestä myös koti on kirkko ja perheenisäntä sen pappi.

Lauluääni/taito on Luojan ansiota mutta siitäkin ihminen itsekkyydessään yrittää ottaa kunnian Luojalta ja siksi on mitä on.
Sanovat omaksi ansiokseen vaikkei edes ole.

Niin näen asian.

Ilmeisesti uskovien luonnonlahjat ovat vain kuolettamista varten. Ei Jumala niin tarkoittanut! Hän tarkoitti, että voimme palvella ja antaa iloa lähimmäisillemme omilla lahjoillamme. Kun sielunvihollinen panee lusikkansa soppaan, niin ei pysty nauttimaan toisen lahjasta, vaan se pitää leimata epäilyttäväksi. Kateudesta. En osaa soittaa se on synt. En osaa malata tauluja, se on synt! En osaa laulaa kauniisti, se täytyy olla jotenkin väärin, jos joku kuulee toisen laulavan.

Mutta Kravatti !

siinäpä se on vasta varsinainen synnin solmu!

ja kun s eon kaulassa, voiko sen läpi päästä mitään Hengen sanaa miten on?

Omavanhurskaus kerää pisteitä kaikesta mahdollisesta. 😂 Sen kummallisemmasta asiasta ei ole kysymys. Sellaistakin sontaa maailma tuottaa musiikin nimissä karjumisen, kiroilun, vilkkuvalojen ja savukoneiden säestyksellä, ettei sellaista voi uskovana kyllä kuunnella.

Kitarat ja kiipoortit kolokatalle!

Tuo bordelliasiakas tuskin tietää mitään urkojen historiasta. 😡

Antiikin aika ja Bysantti

Urkujen keksijäksi on mainittu Aleksandriassa 200-luvulla eaa. elänyt Ktesibios. Hänen hydraulos-nimisessä soittimessaan yhdistyivät ilmalla soivat pillit ja vesi.

Vesiurut olivat antiikin Kreikassa suosittu soitin. Niitä käytettiin myös Rooman valtakunnassa hoviseremonioissa ja amfiteattereissa. Eräs antiikin ajan parhaiten säilyneistä uruista on näytteillä Budapestissa Aquincumin museossa.

Kansainvaellusaikana urkukulttuuri säilyi Bysantissa. Kun Bysantin keisari Konstantinus V lahjoitti urut frankkikuningas Pipin Pienelle vuonna 757, instrumentti palasi länteen.

Keskiaika

Liturgiseen käyttöön urkuja on rakennettu jo 900-luvulta lähtien. Ajan huomattavimmissa uruissa Winchesterin tuomiokirkossa oli 400 pilliä ja 40 kosketinta. Soittajia tarvittiin kaksi, ja 26:ta paljetta polki 70 miestä.

Urkujen asema vakiintui kuitenkin hitaasti, koska Kirkkoisät katsoivat vain laulun sopivan jumalanpalveluksiin. Vuonna 1287 Milanon kirkolliskokous hyväksyi urut ainoaksi jumalanpalvelussoittimeksi. 1300-luvulla urut yleistyivät, ja niitä rakennettiin Euroopan suurkaupunkien ja luostarien kirkkoihin.

Urkujen kokoa kasvatettiin pillirivejä lisäämällä siten että yhtä kosketinta painettaessa soi useampia pillejä. Jotkut pilleistä oli viritetty soimaan yhtä tai useampaa oktaavia korkeammalta kuin perussävel. Näin urkujen äänen voimakkuus ja kirkkaus kasvoi. Keskiajan lopulla kehiteltiin ratkaisuja, jolla soittaja voisi valita mitkä pilleistä kulloinkin soivat. Ensin ilmalaatikko jaettiin kahtia ja toinen puolisko varustettiin sulkuventtiilillä, jolloin soittaja saattoi sulkea osan korkeammista pilliriveistä pois. Edelleen monimutkaisemmilla teknisillä ratkaisuilla päästiin vähitellen siihen, että soittaja saattoi kontrolloida kutakin pilliriviä eli äänikertaa erikseen; tätä kutsutaan rekisteröimiseksi.

Renessanssiaika

Renessanssiaikana urkujen soinnillisia mahdollisuuksia kehitettiin edelleen: pillit jaettiin pillistöihin, joilla kullakin oli oma koskettimistonsa. 1400-luvulla alankomaalaiset urkujenrakentajat sijoittivat myös pillistöt akustisesti erilleen toisistaan pää-, selkä- ja yläpillistöön.

Urut saavuttivat vähitellen messussa kuoron kanssa tasavertaisen aseman. 1400-luvun Codex Faenza -urkumusiikkikokoelmassa on katkelmia urkumessuista, joissa urut ja kuoro vuorottelevat. Tämä alternatim-käytäntö sai myöhemmin virallisen aseman itseltään paavilta.

Barokkiaika

Barokkityyliset kuuluisat Müller-urut St Bavo -kirkossa Haarlemissa, Alankomaissa.
Uskonpuhdistuksen jälkeen Saksan protestanttisissa kirkoissa urkujen tehtävänä oli mm. johdattaa seurakunta virsilauluun. Tähän tarkoitukseen, ja myös laulun lomassa olevina urkusäkeistöinä käytettäviksi sävellettiin etenkin 1600- ja 1700-luvuilla runsaasti urku­koraaleja. Virsilauluun liitettiin urkusäestys Saksassa 1600-luvulla.

1500-luvulle tultaessa urut olivat kehittyneet teknisesti nykyisenkaltaiseen muotoonsa. Urkujenrakennuksen kansalliset koulukunnat (esimerkiksi italialainen, alankomainen ja eteläsaksalainen) eriytyivät toisistaan yhä enemmän. Barokin aikana koulukuntia syntyi yhä enemmän; Skandinavian maiden urkukulttuuri alkoi noudattaa lähinnä pohjoissaksalaista kehityslinjaa.

Romantiikan ajasta nykyaikaan

1800-luvulla urkuja sopeutettiin romantiikan sointi-ihanteeseen. Erityisen kuuluisia tältä aikakaudelta ovat ns. ranskalaisromanttiset urut, jotka tunnetaan myös niiden laajaan, sinfoniaorkesterin ilmaisuvoimaa jäljittelevään sointiin viittaavalla nimellä sinfoniset urut. Näiden rakentajista tunnetuin on Aristide Cavaillé-Coll.

Vastareaktiona tälle syntyi 1900-luvun alussa urkujen­uudistus­liike. Se "löysi" taas vanhemmat soittimet ja alkoi vastustaa tiettyjä 1800-luvun urkujenrakennuksen ilmiöitä. Urkujenuudistusliike loi tavallaan oman urkutyyppinsä, josta viime vuosikymmeninä on jälleen yhä enemmän luovuttu. Uusia mullistavia innovaatioita, elektroniikan mukanaan tuomia apulaitteita lukuun ottamatta, urkujenrakennuksessa ei ole oikeastaan sataan vuoteen enää tehty. Koska musiikkikulttuurissa menneiden vuosisatojen musiikin tutkiminen ja esittäminen on saanut paljon painoa, otetaan urkurakennuksessakin usein mallia vanhoista (joka nykyään tarkoittaa 1800-lukuakin!) soittimista.

Vanhoilla uruilla on ollut merkitystä musiikin historian tutkimisessa, koska aiemmin käytössä olleet viritysjärjestelmät ja viritystasot ovat monissa historiallisissa uruissa edelleen tallella. Tämän perusteella on voitu selvittää, missä sävelkorkeuksissa menneillä vuosisadoilla soitettiin musiikkia. Tutkimuksissa on selvinnyt, että sävelkorkeuksissa on ollut suurta vaihtelua alueittain myös saman maan sisällä. Autenttisuuteen pyrkivissä tuoreissa levytyksissä käytetään joskus vanhoja urkuja, jolloin myös sävelkorkeus määräytyy käytettävien vanhojen urkujen mukaan.

Fats Waller veteli bluesia ennenwanhaan sirkusuruilla. Jytää kuin junan vessa...
Kuunnelkaapa, vaikka yötuupista. Fats Waller. R. I. P. Respect!