Makasin käpertyneenä vuoteessani ja tuijotin pimeyttä. Kivun yltyessä hiljainen suru hiipi kehoon, mieleen, kaikkialle.
Rukoilin äänettömästi, että jos mahdollista, tuota kohdussa kasvavaa pientä ei meiltä otettaisi pois. Samalla toinen pyyntö täytti hätäilevän sisimpäni. Että jos Taivaan Isä haluaa meidän pikkuisen murenan ottaa luokseen, kunpa osaisimme siihen tyytyä. Kunpa siinä tilanteessa saisimme voimaa päästää irti haaveista ja luottaa Taivaan Isän viisauteen.
Pian joku alkoi kolistella oven takana. Tuolia raahattiin hitaasti ja harkitusti makuuhuoneen oven eteen, sitten kahva painui alas. Pikkuhiljaa ovi raottui ja valoa tulvi sisään. Puolitoistavuotiaan katse tähyili sängylle. Kun ojensin pienelle tulijalle kättäni, lapsi laskeutui liukkaasti tuolilta, kiipesi sängylle ja suoraan kainalooni. Hengitteli siinä ja työnsi kasvonsa aivan kiinni omiini.
Kivun ja huolen keskellä tunsin syvää lohtua ja kiitollisuutta. Pienen puolitoistavuotiaan rutistuksessa muistin, miten paljon hyvää Taivaan Isä on meille antanut. Tavallisessa arjessa on hellyydenosoituksia, tärkeitä pohdintoja, monenlaista iloa. Katseita, jotka sisältävät usein sanojakin enemmän.
Tuossa hämyisessä huoneessa pikkuinen käsi kosketteli nenääni, korvaani, poskeani. ”Ne-nä, koo-va, äi-ti.” Ja minä ajattelin, että vaikka mitä tapahtuisi, Taivaan Isällä on varaa ja halua auttaa eteenpäin.
Parin päivän kuluttua kävimme mieheni kanssa ultrassa toteamassa, että pieni masuvauva oli jättänyt meidät. Tietokoneelle kirjattiin keskenmeno. Hiljaisina kävelimme ulos, astuimme käsi kädessä kirkkaaseen syyspäivään. Aurinko paistoi kauniimmin kuin aikoihin. Voimakkaana tuli tunne siitä, että pienellä on kaikki hyvin ja meidän surumme helpottuisi kyllä.
Pyhäinpäivän iltana sytytin kynttilän. Katselin sen hiljaista kauneutta. Yhdessä puhelimme ihmeestä, joka niin lyhyen hetken toi meille iloa. Puhuimme siitä, että vaikka pienen ihmisen ruumis oli ollut vielä vajavainen ja ehkä vasta muutaman sentin mittainen, hänen sielunsa oli Jumalan edessä valmis, vapaaksi lunastettu.
Mielessäni yhä hyvästelen sinua, pikkuinen. En halua miettiä, millainen olisit ollut tai ketä olisit eniten muistuttanut. Haluan ajatella, että sinulla ehti olla aivan täydellinen elämä, Taivaan Isän mittaama.
Raamattuun on puhuttelevasti kirjoitettu: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.” Haluan uskoa, että Taivaan Isän käsissä on meidän jokaisen elämä, kaikkein pienimmänkin. Siksi ajattelen, että elämä ei nytkään jäänyt kesken.
Anne
Rukoilin äänettömästi, että jos mahdollista, tuota kohdussa kasvavaa pientä ei meiltä otettaisi pois. Samalla toinen pyyntö täytti hätäilevän sisimpäni. Että jos Taivaan Isä haluaa meidän pikkuisen murenan ottaa luokseen, kunpa osaisimme siihen tyytyä. Kunpa siinä tilanteessa saisimme voimaa päästää irti haaveista ja luottaa Taivaan Isän viisauteen.
Pian joku alkoi kolistella oven takana. Tuolia raahattiin hitaasti ja harkitusti makuuhuoneen oven eteen, sitten kahva painui alas. Pikkuhiljaa ovi raottui ja valoa tulvi sisään. Puolitoistavuotiaan katse tähyili sängylle. Kun ojensin pienelle tulijalle kättäni, lapsi laskeutui liukkaasti tuolilta, kiipesi sängylle ja suoraan kainalooni. Hengitteli siinä ja työnsi kasvonsa aivan kiinni omiini.
Kivun ja huolen keskellä tunsin syvää lohtua ja kiitollisuutta. Pienen puolitoistavuotiaan rutistuksessa muistin, miten paljon hyvää Taivaan Isä on meille antanut. Tavallisessa arjessa on hellyydenosoituksia, tärkeitä pohdintoja, monenlaista iloa. Katseita, jotka sisältävät usein sanojakin enemmän.
Tuossa hämyisessä huoneessa pikkuinen käsi kosketteli nenääni, korvaani, poskeani. ”Ne-nä, koo-va, äi-ti.” Ja minä ajattelin, että vaikka mitä tapahtuisi, Taivaan Isällä on varaa ja halua auttaa eteenpäin.
Parin päivän kuluttua kävimme mieheni kanssa ultrassa toteamassa, että pieni masuvauva oli jättänyt meidät. Tietokoneelle kirjattiin keskenmeno. Hiljaisina kävelimme ulos, astuimme käsi kädessä kirkkaaseen syyspäivään. Aurinko paistoi kauniimmin kuin aikoihin. Voimakkaana tuli tunne siitä, että pienellä on kaikki hyvin ja meidän surumme helpottuisi kyllä.
Pyhäinpäivän iltana sytytin kynttilän. Katselin sen hiljaista kauneutta. Yhdessä puhelimme ihmeestä, joka niin lyhyen hetken toi meille iloa. Puhuimme siitä, että vaikka pienen ihmisen ruumis oli ollut vielä vajavainen ja ehkä vasta muutaman sentin mittainen, hänen sielunsa oli Jumalan edessä valmis, vapaaksi lunastettu.
Mielessäni yhä hyvästelen sinua, pikkuinen. En halua miettiä, millainen olisit ollut tai ketä olisit eniten muistuttanut. Haluan ajatella, että sinulla ehti olla aivan täydellinen elämä, Taivaan Isän mittaama.
Raamattuun on puhuttelevasti kirjoitettu: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.” Haluan uskoa, että Taivaan Isän käsissä on meidän jokaisen elämä, kaikkein pienimmänkin. Siksi ajattelen, että elämä ei nytkään jäänyt kesken.
Anne
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.