Valmistaudun työpäivään, ja radio on auki Ylen ykkösen kanavalla. Havahdun kuuntelemaan, kun emerituspiispa Matti Sihvonen puhuu. Hän nimittäin kertoo eräästä hänelle merkittävästä virrestä.
Tuon virren sanat ovat minullekin tärkeät, pysäyttävät ja syvälle puhuttelevat. Virsi on numero 538. Erityisesti neljännen säkeistön sanat ovat vaikuttavat: ”Mua, Jeesus, auta valvomaan / ja tätä aina muistamaan: / On lyhyt ihmiselämä ja iäisyys on lähellä. / Jo askel riittää siirtämään tulevaan, toiseen elämään.”
Piispa Sihvonen kertoo laulaneensa seitsemänvuotiaana evakkona pyhäkoulussa Kempeleessä tuota virttä. Kun Sihvonen oli palaamassa juoksujalkaa majapaikkaansa, hän hyppäsi erään suuren pelto-ojan yli. Samanaikaisesti hänen mielessään pyörivät äsken lauletun virren sanat ja hän mietti, että todellako siirtyminen toiseen elämään on vain yhden askeleen tai hypyn päässä.
Samalla tavoin ajatus elämän ja kuoleman hiuksenhienosta rajasta saa minutkin havahtumaan: olenko valmis lähtemään. Tänään olen terve ja hyvävoimainen, mutta huomisesta en tiedä. Elämä voi päättyä ja päättyykin usein yllättäen. Yllättävä kuolema tai nuoren ihmisen poismeno pysäyttää meitä ihmisiä erityisesti.
Elämässä on tilanteita, jolloin erilaiset turvallisuusriskit huolettavat ja elämän rajallisuus tulee lähelle. Liukkaalla kelillä lenkkeillessäni mietin: entä jos kaadun ja lyön pääni. Olen työni takia paljon auton ratissa ja kyydissä. Päivittäiset edestakaiset matkat ovat yli 40 kilometriä. Sen lisäksi kuljen viikonloput yli sadan kilometrin päässä. Valtatie, jota kuljen, on hirvialuetta. Välillä ihmettelen sitä, miten hyvin ja turvallisesti matkat ovat sujuneet. Ajotaitooni en voi luottaa, enkä ajokokemukseenikaan. Vielä ei ole ollut aika lähteä.
Kuinka uskaltaisin ilman uskoa ottaa seuraavan askeleen, kun se voi olla viimeinen, jonka jälkeen alkaa iankaikkisuus? Kuinka voisin aidosti iloita, jos pitäisi pelätä kuolemaa? Kun saan elää valon lapsena, uskovaisena, voin turvallisin mielin ajatella myös kuolemaa.
Olin opiskelija, kun elettiin hoitokokousten aikaa. Silloin mietin monesti uskoa: ovatko iäisyysasiani kunnossa Jumalan edessä. Oli vaikea elää tavallista arkea, seisoa bussipysäkillä ja odottaa bussin saapumista, kuunnella luennolla ja lukea tenttiin, kun kuolema pelotti. Onneksi Jumala sai hoitaa niin, että tuo mielentila ei jäänyt pysyväksi ja sain ymmärtää uskon tuoman vapauden ja turvan.
Silloin kun on hetkiä, jolloin puntaroin, jaksanko uskoa, muistan nuo sanat: vain askel riittää siirtämään, tulevaan, toiseen elämään. Kannattaa todellakin uskoa ja rukoilla sitä, että saa säilyä Jumalan lapsena. Kannattaa rukoilla muillekin uskomisen armoa.
Nuo sanat ovat myös hyvin lohdulliset, kun elämän taakka on raskas. Ne tuovat toivoa paremmasta silloin, kun on murheita, huolia ja ahdistusta. Jumala kutsuu ajallaan Taivaan kotiin, seuraava hetki voi olla se, joka siirtää minut toiseen elämään.
Aulikki Piirainen
Tuon virren sanat ovat minullekin tärkeät, pysäyttävät ja syvälle puhuttelevat. Virsi on numero 538. Erityisesti neljännen säkeistön sanat ovat vaikuttavat: ”Mua, Jeesus, auta valvomaan / ja tätä aina muistamaan: / On lyhyt ihmiselämä ja iäisyys on lähellä. / Jo askel riittää siirtämään tulevaan, toiseen elämään.”
Piispa Sihvonen kertoo laulaneensa seitsemänvuotiaana evakkona pyhäkoulussa Kempeleessä tuota virttä. Kun Sihvonen oli palaamassa juoksujalkaa majapaikkaansa, hän hyppäsi erään suuren pelto-ojan yli. Samanaikaisesti hänen mielessään pyörivät äsken lauletun virren sanat ja hän mietti, että todellako siirtyminen toiseen elämään on vain yhden askeleen tai hypyn päässä.
Samalla tavoin ajatus elämän ja kuoleman hiuksenhienosta rajasta saa minutkin havahtumaan: olenko valmis lähtemään. Tänään olen terve ja hyvävoimainen, mutta huomisesta en tiedä. Elämä voi päättyä ja päättyykin usein yllättäen. Yllättävä kuolema tai nuoren ihmisen poismeno pysäyttää meitä ihmisiä erityisesti.
Elämässä on tilanteita, jolloin erilaiset turvallisuusriskit huolettavat ja elämän rajallisuus tulee lähelle. Liukkaalla kelillä lenkkeillessäni mietin: entä jos kaadun ja lyön pääni. Olen työni takia paljon auton ratissa ja kyydissä. Päivittäiset edestakaiset matkat ovat yli 40 kilometriä. Sen lisäksi kuljen viikonloput yli sadan kilometrin päässä. Valtatie, jota kuljen, on hirvialuetta. Välillä ihmettelen sitä, miten hyvin ja turvallisesti matkat ovat sujuneet. Ajotaitooni en voi luottaa, enkä ajokokemukseenikaan. Vielä ei ole ollut aika lähteä.
Kuinka uskaltaisin ilman uskoa ottaa seuraavan askeleen, kun se voi olla viimeinen, jonka jälkeen alkaa iankaikkisuus? Kuinka voisin aidosti iloita, jos pitäisi pelätä kuolemaa? Kun saan elää valon lapsena, uskovaisena, voin turvallisin mielin ajatella myös kuolemaa.
Olin opiskelija, kun elettiin hoitokokousten aikaa. Silloin mietin monesti uskoa: ovatko iäisyysasiani kunnossa Jumalan edessä. Oli vaikea elää tavallista arkea, seisoa bussipysäkillä ja odottaa bussin saapumista, kuunnella luennolla ja lukea tenttiin, kun kuolema pelotti. Onneksi Jumala sai hoitaa niin, että tuo mielentila ei jäänyt pysyväksi ja sain ymmärtää uskon tuoman vapauden ja turvan.
Silloin kun on hetkiä, jolloin puntaroin, jaksanko uskoa, muistan nuo sanat: vain askel riittää siirtämään, tulevaan, toiseen elämään. Kannattaa todellakin uskoa ja rukoilla sitä, että saa säilyä Jumalan lapsena. Kannattaa rukoilla muillekin uskomisen armoa.
Nuo sanat ovat myös hyvin lohdulliset, kun elämän taakka on raskas. Ne tuovat toivoa paremmasta silloin, kun on murheita, huolia ja ahdistusta. Jumala kutsuu ajallaan Taivaan kotiin, seuraava hetki voi olla se, joka siirtää minut toiseen elämään.
Aulikki Piirainen
Vastaukset 1
Vanhimmat
Niinpä se on tuo emerituspiispa Sihvonenkin matkalla helvettiin.
Kyllä hänenkin kannattaisi tehdä parannus ja liittyä venhoillislestaadiolaisiin.
Voisitko Aulikki käydä puhuttelemassa ex piispaa?