siitä, että näkökulmani elämään on kaventunut. Omasta mielestäni se johtuu siitä, että olen ajatunut umpikujaan, jossa ei ole laajoja näköaloja. Näköalattomuutta. Sinne olen joutunut askel askeleelta, jokainen vaihe on vienyt minua tielle, joka ei johda enää minnekään. Tie nousee tien päässä pystyyn. Näen asioita omalta kannaltani, eivätkä ne ole aina niin valoisia, ja sen voi ymmärtää, jos umpiperällä ympäröivät talot peittävät taivaanrannan ja horisontissa paistavan auringon. Eteenpäin ei pääse. En pääse paikkaan, missä paistaa aurinko. Taaksepäin pääsen, mutta siellä on piikkilankaa. Pahoittelen, että olen joutunut tuollaiseen pahaiseen loukkoon, jonne ei juuri aurinko paista. Taivas on sikäli auki, että vesisade sentään pääsee vapaasti tulemaan niskaan ja kylmä ilma pakkasineen jäädyttämään rintaa. Ympäröivien talojen ikkunoista näkee tyytyväisiä ihmisiä, jotkut niistä jopa vilkuttavat minulle. Mietin vielä kujan toista päätä. Voisin kääntyä takaisin. Siellä on piikkilanka-aita, jonka toisella puolelle näen elämää. Itselläni ei ole pääsyä sinne, koska piikkilanka-aita. Toisella puolella aitaa on onnellisia ihmisiä. Mitä on olla onnellinen, ihmettelen?
Jotta ymmärtäisit
Jotta ymmärtäisit
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hyvin kuvailtu umpikujaa, josta ei löydä ulospääsyä. Mistä tiedän? Itselläni ihan samanlainen olo. En tiedä yhtään, mitä voisin tehdä. Ennen uskoin, että keksin jonkun ratkaisun, nyt vaan ahdistaa tai on toivoton olo. En tiedä ollenkaan milloin tämä alkoi ja miten olen päätynyt olemaan näin toivoton. Aloittajalle voimia ❤️
Mä ainakin ymmärrän. Koen jotain samanlaista itsekin läpi. Hyvin kirjoitettu. Jos siinä piikkilangassa aukeaisi pienikin väli niin rynnäkkövarustus päälle ja läpi vaan, jotten ihan luovuta elämälle. Tsemppiä.