Viime torstaina neuvolassa vauvamme sydänäänet eivät kuuluneet, raskausviikkoja oli 18 1. Sieltä meidät lähetettiin ultraäänitutkimuksiin, jossa nähtiin meidän vauva, mutta hänen sydämensä ei lyönyt. Vauvan koko vastasi 14-15 viikkoa, mutta vielä 15 2 rv:lla sydänäänet kuuluivat neuvolassa ja ultraäänessä viikolla 12 3 kaikki oli aivan kunnossa. Jäimme sieltä suoraan sairaalaan synnytysosastolle ja sain lääkkeen joka käynnistää synnytyksen. Perjantaina synnytin vauvamme klo 14.30. Eilen pääsin kotiin sairaalasta. Tuntuu aivan kauhealta, mitään oireita minulla ei ollut eli kaikki tuli aivan aavistamatta, mutta yritän vain ajatella että meidän vauva on nyt enkeli ja hänellä on kaikki hyvin. Mutta minä rakastan meidän vauvaa.
Enkelivauva
kyynel
73682
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voin kuvitella miltä sinusta tuntuu. Ei aina voi ymmärtää kaiken tarkoitusta. Lapsenlapseni menehtyi viikolla 42 1 myös aivan aavistamatta. Tätä surua ja tuskaa en soisi kenellekään!
Voimia sinulle ja lohduttavin ajatuksin ja halauksin! / Melindan mummi
Voimia ja jaksamista sinulle ja miehellesi! Ja varmasti rakas enkelivauvasi tietää, että äiti rakastaa häntä. Elämä on välillä niin julmaa!!! Suru on suuri, eikä se varmasti koskaan unohdu, mutta ajan myötä sen kanssa oppii elämään, vaikkei nyt ehkä siltä tunnukaan.
- Mielessäin vain, aatoksissain:
kaikki ne tulevat illat ja aamut,
enkelikeijuna luoksemme saavut.
Ei tullut syksyä, talvea, kevättä, kesää,
Ei linnulle pesää,
Ei äidille lasta,
Olithan pieni, kohdussa vasta.
Muistoksi vaihtuu,
unelma haihtuu...
Vaikkemme sua nää,
kaipaus jää. -
Suruunne osaa ottaen,
enkelipojan äiti
Odottaessani omaa pientä poikaani raskaus sujui ongelmitta 17 viikolle. Sitten oli vähäistä mahakipua, se meni nopeasti ohi, mutta kävin kuitenkin ultrassa, jossa vauva voi hyvin.
Seuraavana maanantaina tuli yhtäkkiä voimaton olo (jälkikäteen olen ajatellut, että silloin lapseni lähti Taivaaseen)...
Samana perjantaina kävin kuunteluttamassa vauvan sydänääniä ihan vaan muuten vaan. Eikä niitä kuulunut. Sitten ultraan, eikä sydän sykkinyt.
Joten osaan kuvitella tuskasi, jonka Sinä koit.
Synnytys käynnistettiin, ja 3 päivän kuluttua syntyi kuollut poikavauvamme. Kuolinsyynä oli napanuoran solmuuntuminen.
Aluksi tuntui, etten selviä mitenkään, ikävä oli niin suuri. Ja elämä oli yhtä suurta "MIKSI"-kysymystä.
Nyt ajan kanssa asia ei enää ole jatkuvasti mielessä, mutta ikävöin edelleen pientä poikaani...
Voimia Sinulle!
Lisäys edelliseen:
Aluksi olin tosi katkera siitä, että vauvamme kuoli; ajattelin, että olisi ollut helpompi hyväksyä asia, mikäli lapsella olisi ollut joku vaikea näkyvä vamma. Oli niin vaikea ajatella, että todennäköisesti terve vauvamme kuoli...Että miksi sellaista voi tapahtua? Ja miksi juuri meille? Miksei raskaus keskeytynyt aiemmin, ennen kuin tunsin liikkeitä ja vatsa oli jo kasvanut???
Se kaduttaa, että emme haudanneet lastamme (olisi ollut mahdollista, muttei pakollista, koska viikkoja oli muutamaa vaille 22-raskausviikon). Mutta kun kuulin, että kuollut vauvamme tuhkataan ja tuhka kuitenkin hautausmaalle viedään, niin ei siinä sitten jaksanut hautaamista itse järjestää. Nyt olen kaivannut sitä oman lapsemme hautapaikkaa, konkreettista paikkaa, joka kertoisi muillekin, että meidän lapsemme on ollut olemassa... Se oli tuskainen päivä, jolloin tiesin tuhkauksen tapahduvan, ja kuljin hautausmaalla edestakaisin... Minne veisin sen kukkakimpun, jonka lapsellemme olin hankkinut???
Toisaalta lapseni muisto tulee olemaan aina sydämessäni... Ajatuksissani seuraan hänen kasvamistaan.
Aluksi vain itkin ja huusin. Lohtua toi musiikki, etenkin cd "Lauluja särkyneille" (Anna-Mari Kaskinen, Petri Laaksonen) ja Tulus-yhtyeen ja Pekka Simojoen cd "Sinua en unohda".
Puhuin kaikille ystäville tapahtuneesta, kirjoitin ja käsittelin tapahtunutta yhä uudelleen ja uudelleen. ystävät tukivat, mutta eivät ymmärtäneet, koska eivät olleet samaa kokeneet.Ei ollut mukava kuulla ohjeita uuden lapsen tekemisestä... Siispä alun jälkeen olenkin surrut "salaa" muilta.
Toivon, että jaksaisit päivän kerrallaan. Synkin suru häviää aikanaan, vuoden kuluttua olet jo välillä ihan onnellinen elämääsi. Välillä suru iskee ihan kunnolla pitkänkin ajan kuluttua tapahtuneesta.
Mutta olen varma, että lapsemme ovat turvassa Taivaassa Jeesuksen luona. Ja uskon, että vielä kerran heidät tapaamme...
Osanottoni suruunne. Joskus Isä korjaa omaa satoaan pois sairauksien ja muiden vastaavien takia. Lapsellanne on varma taivaspaikka ja hyvä olla nyt.
Kiitos kaikille teille vastanneille ja voimia saman kokeneille.
Rakas, pieni vauvani,
minun haaveeni ja unelmani.
Niin pienenä jouduit jo lähtemään,
et sylissäni päässyt edes käymään.
Vaan Taivaan Isän kodissa,
enkelien huostassa,
sinä pieni ja rakas olet turvassa.
Vielä sinut nähdä saan
ja aina saan sua rakastaa.
rakastan sinua, äiti.