Kauhistuttaa suunnattomasti kirjoittaa tänne, mutta kai sekin askel on joskus otettava. Minun on vaikea uskoa, etteikö joku olisi halunnut keskustella itsensä viiltelystä täälläkin. Lisäkseni siis.
Olen kehittänyt viiltelystä itselleni hyvin epäterveen ja häpeällisen tavan tapella sietämätöntä ahdistusta vastaan. Sen seurauksena en voi enää julkisesti pukeutua t-paitoihin tai käydä rannalla muussa seurassa. Käteni ovat salaisuus, arvet pitää piilottaa. Kukaan ei tiedä.
Viiltely liitetään lähes aina nuoriin tyttöihin. Minä sitten kai lienen edelleen samalla henkisen kehityksen asteella, vaikka ikää minulla on yli 30. Aloitin tämän kiistatta tuhoavan käytöksen 19 vuotta sitten, enkä ole vieläkään päässyt eroon muutamia lyhyempiä ajanjaksoja lukuunottamatta. Voitte uskoa, miten mielikuvituksellisia koottuja selvityksiä olen näiden vuosien aikana kertonut kumppaneilleni ja kuinka monta olen pelästyttänyt pois.
En jaksa toimia enää näin, istua pimeässä kylpyhuoneen lattialla veitsi kädessä. (kuinka absurdilta tuo kuulostaakaan.) Olen aika rikki jatkuvaan mielialojen vaihtumiseen ja väsynyt reagoimistapoihini sekä vuosia jatkuneeseen ahdistukseen. Pelotan jopa itseäni, ja tiedostan, että puuhissani ei ole järjen hiventä. Toisaalta kun on parikymmentä vuotta pallotellut kuoleman vaihtoehtoa, siitä on tullut arkea. Sairasta.
Olen yrittänyt soittaa lääkäriaikaa peräti kahdesti. En kuitenkaan kyennyt menemään ja peruin ajat. Minulle on kehittynyt liian suuri kynnys pyytää apua ja toiseksi minusta tuntuu, että muiden ongelmat ovat omiani tärkeämpiä. Olenhan kuitenkin työssä, opiskellut ja blah blah blah. Ja kuinka pystyisin sanomaan mitään vieraalle ihmiselle, kun en ole vuosien aikana kyennyt puhumaan jokseenkin epävakaasta olemisestani edes ystävilleni? "Hei terveyskeskuslääkäri, tulin tänne siksi, että harrastan ranteideni viiltelyä, kokemusta on parikymmentä vuotta, mitäs nyt tehdään?"
Olen tänäänkin koko päivän tehnyt helvetisti töitä, etten menisi ja viiltelisi käsiäni. Onko täällä joku, joka tietää ja ymmärtää mistä puhun? Kun mieli ei kestä pintaan nousevia ajatuksia, ja niiden tuomaa kipua joutuu keventämään satuttamalla (vai rankaisemmalla?) itseään fyysisesti?
Olen kehittänyt viiltelystä itselleni hyvin epäterveen ja häpeällisen tavan tapella sietämätöntä ahdistusta vastaan. Sen seurauksena en voi enää julkisesti pukeutua t-paitoihin tai käydä rannalla muussa seurassa. Käteni ovat salaisuus, arvet pitää piilottaa. Kukaan ei tiedä.
Viiltely liitetään lähes aina nuoriin tyttöihin. Minä sitten kai lienen edelleen samalla henkisen kehityksen asteella, vaikka ikää minulla on yli 30. Aloitin tämän kiistatta tuhoavan käytöksen 19 vuotta sitten, enkä ole vieläkään päässyt eroon muutamia lyhyempiä ajanjaksoja lukuunottamatta. Voitte uskoa, miten mielikuvituksellisia koottuja selvityksiä olen näiden vuosien aikana kertonut kumppaneilleni ja kuinka monta olen pelästyttänyt pois.
En jaksa toimia enää näin, istua pimeässä kylpyhuoneen lattialla veitsi kädessä. (kuinka absurdilta tuo kuulostaakaan.) Olen aika rikki jatkuvaan mielialojen vaihtumiseen ja väsynyt reagoimistapoihini sekä vuosia jatkuneeseen ahdistukseen. Pelotan jopa itseäni, ja tiedostan, että puuhissani ei ole järjen hiventä. Toisaalta kun on parikymmentä vuotta pallotellut kuoleman vaihtoehtoa, siitä on tullut arkea. Sairasta.
Olen yrittänyt soittaa lääkäriaikaa peräti kahdesti. En kuitenkaan kyennyt menemään ja peruin ajat. Minulle on kehittynyt liian suuri kynnys pyytää apua ja toiseksi minusta tuntuu, että muiden ongelmat ovat omiani tärkeämpiä. Olenhan kuitenkin työssä, opiskellut ja blah blah blah. Ja kuinka pystyisin sanomaan mitään vieraalle ihmiselle, kun en ole vuosien aikana kyennyt puhumaan jokseenkin epävakaasta olemisestani edes ystävilleni? "Hei terveyskeskuslääkäri, tulin tänne siksi, että harrastan ranteideni viiltelyä, kokemusta on parikymmentä vuotta, mitäs nyt tehdään?"
Olen tänäänkin koko päivän tehnyt helvetisti töitä, etten menisi ja viiltelisi käsiäni. Onko täällä joku, joka tietää ja ymmärtää mistä puhun? Kun mieli ei kestä pintaan nousevia ajatuksia, ja niiden tuomaa kipua joutuu keventämään satuttamalla (vai rankaisemmalla?) itseään fyysisesti?
Vastaukset 4
Vanhimmat
tiedän viiltelyn, sen jälkeisen häpeän ja sen että ei uskalla hakea apua.
Itse olen jo hakenut apua. Ja sitä samaa ehdottaisin kyllä sinullekin. Eihän sinun tarvitse heti lääkärille kertoa viiltelemisestäni. Kun vain sanot että sinulla on niin paha olo ettet kestä olemista ja mietit useasti itsemurhaa. sitten jos hän kysyy viilteletkö on helpompi vain sanoa joo, mutta vaikkei hän kysyisikään niin kyllä tilasi sen verran vaaralliselta kuulostaa että tarvitsisit ehkä jotain lääkkeitä ahdistukseen ja terapeuttista apua.
voimia sinulle
Tiedän mistä puhut. Soita se lääkäriaika ja mene vastaanotolle. Lääkärillä on vaitiolovelvollisuus ja voihan olla, että sinun olisi helpompi puhua lääkärille kuin tutuille. Et taatusti ole ensimmäinen ihminen joka hakeutuu terveyskeskukseen viilleltyn vuoksi. Toisekseen ehdottamasi aloitus oli hyvä. Olen viillellyt itseäni kaksikymmentä vuotta, mutta nyt haluan lopettaa sen. Näytä kätesi. Jokainen lääkäri kyllä ymmärtää siinä tilanteessa miten vakava tilanne on. Tiedät, että ainoa keino päästä viiltelystä on oppia hallitsemaan ahdistusta muilla keinoilla ja kenties joskus jopa vapautumaan siitä terapian avulla.
Itsekin nyt kolmekymppisenä työn uuvuttamana aloin viillellä itseäni, koska ahdistus kävi niin hirveäksi, että henkistä kipua piti lievittää fyysisellä kivulla. Eilen kävin psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla, joka hommasi minut heti lääkäriin. Sain sairaslomaa ja reseptin Emocal-mielialalääkkeeseen ja Opamoxia ahdistuksen lievittämiseen. Heti illalla, kun alkoi ahdistus taas nousta pintaan, otin yhden Opamox tabun ja se lievitti hieman ahdistusta ja kovan ahdistuksen sijaan tuli vain useita intensiisivisä muutaman sekunnin ahdistusaaltoja, joihin littyi myös kouristuksia ja pakkoliikkeitä. Tänä aamuna kun taas ahdistus alkoi nostaa rumaa päätään, otin taas Opamoxia ja se näytti lieventävän sitä samoilla oireilla, kuten eilenkin. Katsotaan nyt, miten asiat tästä etenee tämän ahdistuksen suhteen ja tarviiko enää ottaa veistä esiin, vai onko se taaksejäänyttä elämää. Uskoisin kuitenkin että jonkinlaista lääkitystä tarvitaan ahdistuksen lievittämiseen, jotta viiltelystä pääsee eroon.
Olisin kiitollinen, jos joku kertoisi omia kokemuksiaan siitä, miten ahdistukseen määrätyt lääkkeet ovat pidemmän päälle auttaneet ja kuinka pitkään näitä lääkkeitä on täytynyt syödä. Oletteko päässeet itsetuhoisesta käytöksestä kokonaan eroon ja jopa normaalien kirjoihin.
Sanottavani voisi oikeastaan kiteyttää yhteen sanaan: kiitos.
Oli hyvä lukea kommenttejanne ja huomata, että niitä ylipäänsä saa. Sain lopultakin otetuksi yhden askeleen eteenpäin ja yhtenä vaikuttimena saattoivat olla viestinne. Kävin hiljattain avoimen keskustelun ystäväni kanssa, ja uskon, että hänen avullaan kykenen jatkamaan prosessia eteenpäin. Ainakin olen soittanut sen ajan...