5 vuotiaan pikkutytön satukirjasta poimittua

Tämä satu on pelkkä satu, tämä koko kirja on pelkkää satua, mutta koska minulla on valtavan vilkas mielikuvitus, ja tykkään maalailla aivan hulluja juttuja, ja nyt maalaan yhden hullun jutun tähän satu kirjaan, koska minulla on aivan hullu mielikuvitus, ja kun se lähtee lentoon, niin siinä ei rajoja tunneta.

Olipa kerran yksi pieni Liisa tyttö, joka oli omituinen hiihtäjä, teki aina kaiken väärinpäin ja hullunkurisesti, mutta sillä oli aina jokin ihmeen tuuri, joten kaiken mitä se teki hullusti muuttui myöhemmin hassun hauskaksi tarinaksi, joka vain porskutti menemään, ja aina vain osui jotnekin maaliin vaikka kaikki maailman tiede kumosi pienen Liisan toimia, mutta koska Liisalla oli niin hyvä mielikuvitus, niin kaikki tiedemiehet ja tutkimusnaiset olivat aina ihmeissään, että "tämä kaikki sotii tiedettä vastaan", mutta aina tämä pikku-Liisa vain porskutti menemään, ja tiedemiehet jäivät raapimaan päätään.

Sitten oli yksi Ville, joka oli aivan erilainen kuin Liisa, sillä oli kaikkia hienoja juttuja ja systeemejä, ja koska se oli saanut aina kaiken, mitä maapallossa oli vain tarjolla. Ville leijaili aina pilvissä omissa sfaareissään, ja teki kaiken mitä halusi, ja onnistuikin siinä. Sitten yhtenä päivänä Ville putosi puusta, ja sen kävi niin kipeää joka paikasta, huusi tuskissaan, "että APUVAAAAA". Kukaan ei kuullut. Kaikki metsän eläimet olivat talvihorroksessa.
Sitten pientä polkua pitkin käveli pikku-Liisa, joka oli korviaan myöten lumessa, pieni Liisa-tyttönen oli ähkiny ja puhkinut pitkän matkan pitkin lumikinoksia, mutta hän tiesi, että siellä lumikinoksien alla on polku, jota hänen täytyi kävellä. Yhtäkkiä Liisa kuulee jonkun huutavan "APUVAAAA", Liisa katsoo ympärilleen, ketään ei näy missään. Alkaa tulla jo pimeää, mutta hän näkee jonkun liikkuvan lumen alla, Liisa lähtee kävelemään kohti, ja huomaa, että siellä on joku uponnut lumihankeen, ja päättää vielä kerran jaksaa nostaa kätensä merkiksi, että "kuulen sinua". Liisä nosti kätensä pystyyn merkiksi, "että minä näen sinua", kun yhtäkkiä Ville pomppaa lumikinoksen alta ja sanoo, "että minä putosin puusta, ja sain kunnon lumipesun", hän hymyilli, ja hänellä ei ollut yhtään enää kipuja. Sen pituinen se.

Villestä kasvoi iso hieno mies, ja Liisa nukkui pois.