Nyt jo aikuisella lapsellani on ollut mielenterveysongelmia ja päihteidenkäyttöä jo noin 10 vuoden ajan. Nämä asiat ovat alkaneet nyt kärjistyä ja paheta. Olen yrittänyt auttaa ja tukea häntä, ja haluaisin tehdä paljon hänen eteensä.
Ihmettelen kuitenkin eri mielenterveystahojen nuivaa suhtautumista siihen, että haluaisintulla keskustelameen hänen nuoruudestaan ja kasvatuksestaan heidän kanssaan.
Eikö vallitseviin hoitokäytäntöihin suomessa tosiaankaan kuulu tällainen perheen kokonaisvaltainen mukanaolo?
Milelestäni se on järjetöntä tiedon haaskausta, jos mielenterveysongelmaisen nuoren vanhempia ei haastatella ollenkaan.
Ihmettelen kuitenkin eri mielenterveystahojen nuivaa suhtautumista siihen, että haluaisintulla keskustelameen hänen nuoruudestaan ja kasvatuksestaan heidän kanssaan.
Eikö vallitseviin hoitokäytäntöihin suomessa tosiaankaan kuulu tällainen perheen kokonaisvaltainen mukanaolo?
Milelestäni se on järjetöntä tiedon haaskausta, jos mielenterveysongelmaisen nuoren vanhempia ei haastatella ollenkaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mielenterveysongelmaisen toipumisen kannalta on olennaista se, kuinka hän itse kokee eläneensä, mitä on tuntenut, mistä kärsinyt, mistä iloinnut - miten hän ITSE tuntee tulleensa kohdelluksi.
Ei ole merkitystä sillä, miten vanhemmat ovat omasta mielestään hänet kasvattaneet tai miten lapsen elämä on heidän mielestään näyttänyt sujuvan.
Jos "lapsi" olisi vielä tosiaankin lapsi eikä aikuinen, jotain olisi ehkä vielä korjattavissa ja vanhempien mukanaolo välttämätöntä. Aikuisen kohdalla se on jo myöhäistä.
Ymmärän tuskasi, mutta vuosikymmenten takaisten kasvatusjuttujen vatvominen ei auta mitään. Ovatko vanhat tapahtumat edes oleellisia? Pääset varmaan hoitoryhmän juttusille, jos haluat ja jos potilas sallii. Perhe on aina tervetullut mukaan, mutta potilas on pääosassa.