Pyhäjoen rauhanyhdistyksen sali on täynnä kaiken ikäisten naisten sorinaporinaa. Olemme tulleet kuuntelemaan alustusta, jossa pohditaan tunteita ja toimintamalleja sukupolvien ketjussa.
Puheenvuorossan alustaja Titta Karanta avaa meille illan aihetta sydämellisellä otteellaan. Tiivistän tähän hänen ajatuksiaan.
Olemme jokainen omassa suvussamme yksi erityinen helmi ja samalla irtiottamaton osa pitkää ketjua tai saattoa, jossa jatkuvana virtana taakse jäävät aallot sysivät ja soljuen tuuppivat eteenpäin nuorempia.
Titta vertaa sukupolvijatkumoa puun kasvuun. Menneet sukupolvet ovat juuristossa. Syntymän hetki on maan pinnassa, juurten ja rungon yhtymäkohdassa. Sen jälkeen tulevat ihmiseksi kasvamisen ja varttumisen herkät ja monille vaaroille alttiit vuodet varhaisaikuisuuteen saakka. Tällöin omaksumme matkaeväiksemme sitä, mikä lähimmässä kasvuympäristössämme ympäröi meitä.
Mikä on riittävä turvallisuuden kokemus? Onko elämän alkuasetelmassa epävarmuustekijöitä, joista jää syviä jälkiä tunne- ja kehomuistiin?
Ylisukupolviset toimintamallit seuraavat sukupolvesta toiseen niin kauan, kunnes joku tunnistaa ja ymmärtää syyn niihin. Mistä johtuu esimerkiksi kyvyttömyys puhua vaikeista asioista tai osoittaa lähimmillään välittämistä ja rakkautta?
Tiedostamisesta ja itsensä hyväksymisestä voi alkaa tilanteen korjautuminen ja eheytyminen. Samalla on tärkeää armahtaa edellisiä sukupolvia.
Meillä tämän päivän suomalaisilla on tunnetason taakkana vieläkin raskas sotavuosien ajanjakso. Kuuntelijoiden joukossa on heitäkin, joiden isät olivat sotakentillä. Sodasta palanneet rikkinäiset miehet olivat myös uhreja. Sota vaikutti heidän puolisoihinsakin.
Näiden traumatisoituneiden pariskuntien jälkeläisiä me suurin osa olemme. Aikakauteen syöpynyt puhumattomuus ja vaitonaisuus teippasi seuraavienkin sukupolvien suut. Irtolaisuuden ja kodittomuuden kokemukset ovat tuttuja monelle, erityisesti heille, jotka menettivät kotiseutunsa.
Karut elinolot synnyttävät helposti tunteiden turtumista. Jälleenrakentamisen aika oli kiirettä ja köyhyyttä. Lapset jäivät jalkoihin. Noista kansamme vaiheista kumpuaa paljon selittämätöntä pahaa oloa ja hylätyksi tulemisen kokemuksia.
On tärkeää kohdata itsensä, se, miten voi henkisesti ja emotionaalisesti. Kannattaa kysyä itseltä ja toisilta, että miten voit. Kannattaa kuunnella ja osoittaa se toiselle. Vauvasta vaariin me tarvitsemme hyväksyvää huomiointia. Huomatkaamme toinen toisemme.
Kun tohdimme pysähtyä sanomaan sekä itselle että erityisesti lapsillemme, että sinä olet hyvä ja rakas sellaisena kuin olet, olemme hyvällä polulla.
Lapsella ei ole sanoja kaikkeen. Hän puhuu tekojen avulla. Se on saattanut jäädä vakiokeinoksi monille aikuisillekin.
On suuri asia, että Jumala on lahjoittanut evankeliumin parhaimmaksi hoitokeinoksi ihmissuhteisiimme. Sitä saamme vapaasti käyttää.
Lahja Kyllönen
Puheenvuorossan alustaja Titta Karanta avaa meille illan aihetta sydämellisellä otteellaan. Tiivistän tähän hänen ajatuksiaan.
Olemme jokainen omassa suvussamme yksi erityinen helmi ja samalla irtiottamaton osa pitkää ketjua tai saattoa, jossa jatkuvana virtana taakse jäävät aallot sysivät ja soljuen tuuppivat eteenpäin nuorempia.
Titta vertaa sukupolvijatkumoa puun kasvuun. Menneet sukupolvet ovat juuristossa. Syntymän hetki on maan pinnassa, juurten ja rungon yhtymäkohdassa. Sen jälkeen tulevat ihmiseksi kasvamisen ja varttumisen herkät ja monille vaaroille alttiit vuodet varhaisaikuisuuteen saakka. Tällöin omaksumme matkaeväiksemme sitä, mikä lähimmässä kasvuympäristössämme ympäröi meitä.
Mikä on riittävä turvallisuuden kokemus? Onko elämän alkuasetelmassa epävarmuustekijöitä, joista jää syviä jälkiä tunne- ja kehomuistiin?
Ylisukupolviset toimintamallit seuraavat sukupolvesta toiseen niin kauan, kunnes joku tunnistaa ja ymmärtää syyn niihin. Mistä johtuu esimerkiksi kyvyttömyys puhua vaikeista asioista tai osoittaa lähimmillään välittämistä ja rakkautta?
Tiedostamisesta ja itsensä hyväksymisestä voi alkaa tilanteen korjautuminen ja eheytyminen. Samalla on tärkeää armahtaa edellisiä sukupolvia.
Meillä tämän päivän suomalaisilla on tunnetason taakkana vieläkin raskas sotavuosien ajanjakso. Kuuntelijoiden joukossa on heitäkin, joiden isät olivat sotakentillä. Sodasta palanneet rikkinäiset miehet olivat myös uhreja. Sota vaikutti heidän puolisoihinsakin.
Näiden traumatisoituneiden pariskuntien jälkeläisiä me suurin osa olemme. Aikakauteen syöpynyt puhumattomuus ja vaitonaisuus teippasi seuraavienkin sukupolvien suut. Irtolaisuuden ja kodittomuuden kokemukset ovat tuttuja monelle, erityisesti heille, jotka menettivät kotiseutunsa.
Karut elinolot synnyttävät helposti tunteiden turtumista. Jälleenrakentamisen aika oli kiirettä ja köyhyyttä. Lapset jäivät jalkoihin. Noista kansamme vaiheista kumpuaa paljon selittämätöntä pahaa oloa ja hylätyksi tulemisen kokemuksia.
On tärkeää kohdata itsensä, se, miten voi henkisesti ja emotionaalisesti. Kannattaa kysyä itseltä ja toisilta, että miten voit. Kannattaa kuunnella ja osoittaa se toiselle. Vauvasta vaariin me tarvitsemme hyväksyvää huomiointia. Huomatkaamme toinen toisemme.
Kun tohdimme pysähtyä sanomaan sekä itselle että erityisesti lapsillemme, että sinä olet hyvä ja rakas sellaisena kuin olet, olemme hyvällä polulla.
Lapsella ei ole sanoja kaikkeen. Hän puhuu tekojen avulla. Se on saattanut jäädä vakiokeinoksi monille aikuisillekin.
On suuri asia, että Jumala on lahjoittanut evankeliumin parhaimmaksi hoitokeinoksi ihmissuhteisiimme. Sitä saamme vapaasti käyttää.
Lahja Kyllönen
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.