Niin, joka paikassa puhutaan, että synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuuluu ahdistavia tunteita VAUVAA kohtaan.. Ei jaksa ehkä hoitaa vauvaa, ei tunne mitään suuria rakkauden tuntemuksia jne.. Mutta entä jos ei tunnekaan noita asioita enää MIESTÄ kohtaan?? Mun tilanne on siis tämä:
Tyttäremme on kohta 7 vk vanha ja aivan mielettömän ihana ja rakas! Okei, ensimmäiset kolme-neljä viikkoa meni vähän kuin sumussa toimien vain robottina, en siis heti tuntenut syvää rakkautta lastani kohtaan. Se tietysti pelotti ja ahdisti. Kuitenkin se meni ohi ja huomasin yhtäkkiä, että olen vauvastani mielettömän onnellinen! Ihanaa! Mutta kuin salaa hiipien, nuo negatiiviset tunteet siirtyivätkin sitten mieheeni.. Keskityin vain vauvaa ja siihen ihanuuteen, mies alkoi ärsyttää.. Nyt olen ihan hirveä.. Vi**tuskäyrä on erittäin korkea, riittää kun mieheni vain on.. En jaksa sietää häntä välillä edes silmissäni! Puhun rumasti toisinaan.. Tuntuu, että olemme hirmu kaukana toisistamme.. Niin lähellä, mutta niin kaukana.. Tuntuu että olen täysin eksyksissä. En löydä tietä mieheni luokse vaikka kuinka etsisin.. Enkö rakasta häntä enää? Pelottaa.. Seksiä ei ole synnytyksen jälkeen ollut, eipä juuri muutakaan hellyyttä liioin.. Joku hali tai pikku pusu joskus.. Nyt tuntuu, että olen totaalisen ahdistunut.. Eilen sain pari kamalaa paniikkikohtausta.. Tuli puristava tunne, että ero tässä tulee.. Ei ole vaihtoehtoja. Ero tuntui ainoalta ratkaisulta. Ja se pelotti ja olin todella hysteerinen ja paniikissa. Onneksi pystyn kuitenkin puhumaan mieheni kanssa tästä ja hän on ihanan ymmärtäväinen. Hän toivoisi, että hakisimme yhdessä apua tästä selviämiseen.. Mutta tuntuu välillä, että ei tästä selvitä muuta kuin eroamalla.. Rakastanko häntä enää? En tiedä.. Mutta voi luoja miten toivoisin, että rakastaisin.. Miksen sitten löydä sitä tunnetta?? Minne se katosi?? Itkettää nytkin.. Voi luoja miten haluaisin olla vain perhe... Tähänkö tämä nyt loppuu?! Ei saa.. Mitä ihmettä voisin tehdä, en kestä enää oloani! Onko ero todella ainoa vaihtoehto..? Voi kunpa tästä selvittäisiin, yhdessä.. Mutta pelottaa, että ero tulee.. Niin paljon ahdistaa, enkä tiedä mistään mitään.. Haaveilen vain paremmasta huomisesta mutta se tuntuu olevan kaukana.. Kaikki itkettää. Vauva on ihana, oikea päivänsäde! Hänestä saan hiukan voimia. Myös mies on upeasti jaksanut olla tukena, vaikka vaikeaa on hänellekin.. Hän luottaa juttuumme erittäin vahvasti ja on varma että selviämme.. Itsellä ei ole luottoa juurikaan.. On vain pieni toive siitä, että kaikki voisi olla hyvin.. Mutta voimia ei ole..Eilen rukoiltiin yhdessä, kuulostaa ehkä hassulta.. Mutta minusta tuntui, että sekoan ja räjähdän jos en rukoile.. Yhdessä sitten sen teimme, se auttoi hiukan.. Koko ajan itkettää ja tulevaisuus pelottaa ihan hirveästi! En osaa kuvailla tätä pelkoa. Se vain ottaa minusta otteen.. Entä jos ero on ainoa ratkaisu..? Sitä pelkään pahoin.. Mutta voi että miten haluaisin meidän vain olevan perhe!! Miksei se voi olla mahdollista?!? Hitto.. Miksi täytyy olla näin ahdistava olo.. En tajua enkä kestä.. Auttakaa..
En edes tiedä olenko oikeassa paikassa nyt.. Kun en tiedä voiko tämä olla synnytyksen jälkeistä masennusta.. Kun ei minulla vauvaa kohtaan mitään ihmeellistä ole, vain miestä kohtaan.. Ja muuta elämää ehkä.. Kun kaikkialla puhutaan että synnytysmasennus on vauvaan liittyvää.. Mutta jonnekin piti päästä purkamaan.. Voisikohan joku auttaa minut edes oikealle palstalle?? Kiitos..
Tyttäremme on kohta 7 vk vanha ja aivan mielettömän ihana ja rakas! Okei, ensimmäiset kolme-neljä viikkoa meni vähän kuin sumussa toimien vain robottina, en siis heti tuntenut syvää rakkautta lastani kohtaan. Se tietysti pelotti ja ahdisti. Kuitenkin se meni ohi ja huomasin yhtäkkiä, että olen vauvastani mielettömän onnellinen! Ihanaa! Mutta kuin salaa hiipien, nuo negatiiviset tunteet siirtyivätkin sitten mieheeni.. Keskityin vain vauvaa ja siihen ihanuuteen, mies alkoi ärsyttää.. Nyt olen ihan hirveä.. Vi**tuskäyrä on erittäin korkea, riittää kun mieheni vain on.. En jaksa sietää häntä välillä edes silmissäni! Puhun rumasti toisinaan.. Tuntuu, että olemme hirmu kaukana toisistamme.. Niin lähellä, mutta niin kaukana.. Tuntuu että olen täysin eksyksissä. En löydä tietä mieheni luokse vaikka kuinka etsisin.. Enkö rakasta häntä enää? Pelottaa.. Seksiä ei ole synnytyksen jälkeen ollut, eipä juuri muutakaan hellyyttä liioin.. Joku hali tai pikku pusu joskus.. Nyt tuntuu, että olen totaalisen ahdistunut.. Eilen sain pari kamalaa paniikkikohtausta.. Tuli puristava tunne, että ero tässä tulee.. Ei ole vaihtoehtoja. Ero tuntui ainoalta ratkaisulta. Ja se pelotti ja olin todella hysteerinen ja paniikissa. Onneksi pystyn kuitenkin puhumaan mieheni kanssa tästä ja hän on ihanan ymmärtäväinen. Hän toivoisi, että hakisimme yhdessä apua tästä selviämiseen.. Mutta tuntuu välillä, että ei tästä selvitä muuta kuin eroamalla.. Rakastanko häntä enää? En tiedä.. Mutta voi luoja miten toivoisin, että rakastaisin.. Miksen sitten löydä sitä tunnetta?? Minne se katosi?? Itkettää nytkin.. Voi luoja miten haluaisin olla vain perhe... Tähänkö tämä nyt loppuu?! Ei saa.. Mitä ihmettä voisin tehdä, en kestä enää oloani! Onko ero todella ainoa vaihtoehto..? Voi kunpa tästä selvittäisiin, yhdessä.. Mutta pelottaa, että ero tulee.. Niin paljon ahdistaa, enkä tiedä mistään mitään.. Haaveilen vain paremmasta huomisesta mutta se tuntuu olevan kaukana.. Kaikki itkettää. Vauva on ihana, oikea päivänsäde! Hänestä saan hiukan voimia. Myös mies on upeasti jaksanut olla tukena, vaikka vaikeaa on hänellekin.. Hän luottaa juttuumme erittäin vahvasti ja on varma että selviämme.. Itsellä ei ole luottoa juurikaan.. On vain pieni toive siitä, että kaikki voisi olla hyvin.. Mutta voimia ei ole..Eilen rukoiltiin yhdessä, kuulostaa ehkä hassulta.. Mutta minusta tuntui, että sekoan ja räjähdän jos en rukoile.. Yhdessä sitten sen teimme, se auttoi hiukan.. Koko ajan itkettää ja tulevaisuus pelottaa ihan hirveästi! En osaa kuvailla tätä pelkoa. Se vain ottaa minusta otteen.. Entä jos ero on ainoa ratkaisu..? Sitä pelkään pahoin.. Mutta voi että miten haluaisin meidän vain olevan perhe!! Miksei se voi olla mahdollista?!? Hitto.. Miksi täytyy olla näin ahdistava olo.. En tajua enkä kestä.. Auttakaa..
En edes tiedä olenko oikeassa paikassa nyt.. Kun en tiedä voiko tämä olla synnytyksen jälkeistä masennusta.. Kun ei minulla vauvaa kohtaan mitään ihmeellistä ole, vain miestä kohtaan.. Ja muuta elämää ehkä.. Kun kaikkialla puhutaan että synnytysmasennus on vauvaan liittyvää.. Mutta jonnekin piti päästä purkamaan.. Voisikohan joku auttaa minut edes oikealle palstalle?? Kiitos..
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kyllähän sinulla ihan selviä oireita on synnytyksen jälkeiseen masennukseen.. Itse olen saman potenut kaksi kertaa.. jälkimmäisellä kerralla kävin terapiassa ja söin lääkkeitä kaksi vuotta. Psykiatrian erikoislääkäri vain minulle sanoi että synnytyksenjälkeistä masennusta ei oikeastaan ole olemassakaan, tai nimi on ainakin tosi harhaanjohtava. Ja syn.jälk.masennus hyvin harvoin johtuu vauvasta...jos koskaan. Minkä ikäinen olet? Kuinka suuret odotukset sinulla oli perhe-elämästä? Kauanko olitte tunteneet miehesi kanssa?? onko sinulla sukulaisia/ystäviä jotka voisivat auttaa arkirutiineissa? jäikö sinulta nuoruus elämättä? oliko lapsi toivottu? kysymyksiä voisi heittää miljoonia.. Itse olen nyt vuosien jälkeen ymmärtänyt että olen pohjimmiltani liian kiltti, teen kaiken niinkuin muut minulta odottavat enkä kestä tuottaa muille pettymyksiä.. olin tosi nuori kun aloin odottaa ekaa lastani. halusin sitä kyllä, mieheni ei. olin tosi yksinäinen mieheni työn takia. pikkuhiljaa meni harrastukset ja ystävätkin. jumituin neljän seinän sisälle. aloin saamaan paniikkikohtauksia ja pakkoajatuksia.. en uskaltanut ottaa esim leipäveistä käteeni koska olin varma että sillon hakkaan lapsen tai mieheni palasiksi. pinnistelin ja pikkuhiljaa oireet helpottivat. parisuhde ei ollut kummoinen alunalkaenkaan ja kun sanoin haluavani toista lasta mies ei taas halunnut. monen koukeron jälkeen tulin kuitenkin raskaaksi. kun sitten pääsin vauvan kanssa kotiin ja muutama päivä oli kulunut en enää voinut imettää vauvaa, en kestänyt ottaa sitä lähelleni koska pelkäsin että tiputan sen lattialle tahalleen tai lyön tms.. olin fyysisestikkin niin jännittynyt että tärisin ja hikosin ja itkin hysteerisesti. ajattelin että koska pelkään niin paljon että satutan lastani minun on kohta pakko tehdä jotain sille ettei tarvitse jännittää milloin se tapahtuu... muistan ajatelleeni että ihmisten on pakko ymmärtää, koska mä oon niin väsynyt ja yksin tän asian kanssa ... lopulta mä olin valmis vääntään niskat nurin jokaikiseltä joka ehdottikin mulle ulos lähtöä. pysyin siis kotona ja kuljin levottomana saamatta mitään aikaiseksi. kunnes exä raahasi minut nvlaan ja sieltä lähti tapahtumaketju joka sinunkin kannattaa aloittaa mahdollisimman pian. seuraavana päivänä kävin juttelemassa ensi- ja turvakodilla ja aloitin siellä babyblues-ryhmässä. kerran viikossa tapaamisia vertaisryhmän kanssa. kun se loppui siirryin mtt:n asiakkaaksi ja aloitin lääkityksen. pikkuhiljaa minulle alkoi selvitä todelliset syyt ahdistukseeni... epärealistiset odotukset perhe-elämästä, yksinäisyys, parisuhdeongelmat, tunsin että mun on koko ajan pakko jotain.. olen kampaaja ammatiltani: eihän ihmiset pärjää jossen ole niitten hiuksia leikkaamassa. eihän mieheni joka oli masennukseen taipuvainen selviä hengissä jossen minä ole se vahvempi. lapsistakin täytyy huolehtia. vauva ajan kuuluisi olla maailman onnellisinta aikaa: mä vaan makaan väsyneenä peiton alla ja haluisin nukkua sata vuotta... mussa on varmaan jotain tosi pahasti vialla...
tämä kaikki on kirjoitettu kiireellä ja paljon jäi sanomattakin mutta tiedän siis mistä puhun.. otappa nyt yhteyttä neuvolaan tai johonkin paikalliseen kriisikeskukseen, ensi-ja turvakotiin tai mielenterveystoimistoon tai jos oikein ahdistaa päivystävään lääkäriin. kun saat ahdistukseen helpotusta jaksat ajatella mikä sinua oikeesti ahdistaa; miehesi vai jokin ihan muu asia... mutta toimi heti. noinkin pitkään kestänyt ahdistus ei ole pelkästään hormooneista johtuvaa.. ja rohkeutta!! synnytyksen jälkeinen masis on tänä päivänä ihan tuttu juttu kaikille hoitoalan ihmisille eikä kukaan kauhistellut minunkaan ajatuksiani vaikka rankkoja olivatkin. eri asia oli kymmenen vuotta sitten kun ekani sain,,, silloin en uskaltanut kelleen puhua asiasta... nyt kun puhun niin huomaan että meilkein joka mammalla on ollut jonkinlaisia juttuja vauva-aikoina... ahdistusta, yliväsymystä, paniikkioireita, pakkoajatuksia tai toimintoja esim. oven kahvan kokeilu seitsemääntoista kertaan että vARMASTI LUKOSSA ON!! voisin kirjoittaa tästä aiheesta loputtomiin mutta tärkeintä on nyt että lähdet hakemaan heti tältä istumalta apua itsellesi!! voimia sinulle!! t:bla
Kiitos sinulle vastauksestasi! Voisin nyt vastata aluksi niihin muutamaan kysymykseen, jotka esitit.. Eli täytän kohta 22 vuotta, ja luulen, että minulla tosiaan taisi olla hieman erilaisia odotuksia perhe-elämältä.. Ajattelin juuri niin kuin sinäkin; vauva-ajan pitäisi olla elämäni onnellisinta aikaa.. Miehen kanssa oltiin oltu yhdessä puoli vuotta ennen raskaaksi tuloa, eikä vauva siis ollut suunniteltu. Mutta kuitenkin erittäin iloinen yllätys molemmille! Enkä sitä päivääkään kadu. Sukulaisia ei ole lähellä, kummallakaan. Olemme molemmat muuttaneet paikkakunnalle satojen kilometrien päästä opiskelemaan ja koko suku on siis molemmilla kaukana. Nuoruus jäi aikanaan elämättä, koska seurustelin erään toisen pojan kanssa, mutta sitä menetettyä aikaa otin hieman kiinni ennen kuin tapasin mieheni.
Tässä nyt joitakin vastauksia. Ja eräs asia, jonka huomasin pohdiskellessani olotilaani, on se, että tämä oloni on jatkunut jo hyvin kauan.. Tai siis tämä on ollut olemassa jo ennen kuin olen edes miestäni tuntenut!! Sama ahdistuksen tunne nimittäin johti edellisessä suhteessani eroon.. En kestänyt sitä ahdistusta ja niinpä erosimme.. Ja silloin aiemmassa suhteessa minulla oli ollut keskenmeno hetkeä ennen ahdistuksen alkua.. Kun ero sitten tuli, niin ahdistus tietysti helpotti, mutta ei mennyt pois. Se vaihtoi vain luonnettaan. Mutta nyt kohdistin sen eri tavalla, koska silloin tunsin kovaa ikävää tätä exääni kohtaan. Eli ahdistus ei varmaankaan johtunut exästäni, mutta kohdistin sen vain häneen. Kun ero sitten tuli, olin suunniltani ja kaipasin häntä ja sain kamalia pelkokohtauksia, etten ikinä enää saisi olla hänen kanssaan.. Sitten tapasin tämän nykyiseni ja nyt taas ahdistus palasi, mutta vaihtoi taas luonnettaan. En kohdista sitä enää yksinäisyyteen ja ikävään vaan jälleen tähän mieheen.. Mutta sen tosiaan tajusin itse eilen pohdiskellessani, että miehestäni tämä ei johdu! Tämä on ollut jo kauan ennen kuin olen ollut edes lähimailla miestäni! Mutta sitä en tiedä mikä sen on aiheuttanut.. Luulen, että mulla on jokin paniikkihäiriö.. Nyt tietenkin pelkään, että tässä käy kuten edellisessäkin jutussa, että ero tulee.. Koska viimeksi oli tismalleen samat tuntemukset ja ahdistus ja ero tuli. Nyt pelkään paniikinomaisesti samaa. Sitä nimittäin en missään nimessä halua! Ja eilen huomasin, että kyllä minulla on lämpimiä tunteita miestäni kohtaan, kyllä minä häntä rakastan. Sain nimittäin illalla ihan mielettömän hellyyspuuskan miestäni kohtaan ja oli ihan pakko halia ja pusia =) Ja kylläpäs se tuntui pitkästä aikaa hirmu hyvältä! ELi kyllä se rakkaus siellä on, en vain aina näe sitä ahdistukseltani. Mutta tällä hetkellä minulla on hyvä fiilis, ei ahdista enää. Näin se aina menee, yhtäkkiä se vain sitten taas katoaa ja kaikki on hyvin. Ja nyt mietin, että mitä ihmettä oikein hölmöilin, eihän minun tarvitse mihinkään lääkäriin mennä, kaikki on ok. Mutta kyllä minun silti tarvitsee.. Täytyyhän se selvittää, että mistä tämä on saanut alkunsa. Kyllä minulla taitaa jokin paniikkihäiriö tms olla, miksi noita kohtauksia muuten tulisi? Ja koska tämä ongelma on ollut minulla jo vuosia, on se nyt pakko jo saada purettua. Mutta helpotus on se, että tämä tosiaan on ollut minulla jo ennen nykyistä miestäni! Edellisenkin miehen aikana jo! Joten miehestä se ei kai voi johtua.. Vai mitä luulet?
vaikka nyt tuntuisi että alkaa helpottaa suosittelen lämpimästi että käyt mielenterveystoimistossa juttelemassa.. ei se mitään maksa ja siellä käydään paljon pienempienkin murheitten takia.. mä olin suunnilleen samanikäinen kun sinä nyt kun ekan sain ja puolisen vuotta ollut exän kanssa kun raskaaksi tulin joten aikas samat kuviot. Paniikkikohtauksista en ole vieläkään täysin päässyt mutta koska olen oppinut ymmärtämään miksi reagoin niin ja mistä kaikki mahtaa johtua, sen kanssa on helpompi elää enkä siksi enää lääkkeitäkään tarvitse. Mä itkin aina hirveesti sitä kun muksut oli pieniä että miksi musta ei tunnu tooosi hienolta vaikka mulla on haluamani vauva ja uudet huonekalut ja suklaakeksejä...siis tähän tyyliin,mutta sitten tajusin että mä oon vaan niin yksin vaikka parisuhteessa elinkin.. teillä tosin taitaa olla vähän toisin. joten puhu sille ukkokullalles myös avoimesti kaikki mitä mielessä liikkuu, ottakaa aikaa itellenne: esim neuvolasta voit kysellä jotain tahoja jotka voisi vaaviasi joskus vahtia että saisitte kahdestaan olla jos sukulaisia ei ole käytettävissä. pidä myös itsestäsi huolta: harrastele kaikkea kivaa käy kampaajalla petaa sänky aamuisin ja avaa verhot... pieniä asioita mutta itse kauan "sumussa" kulkeneena tiedän että tärkeitä. yritä saada -jos ei jo ole- kontakteja toisiin pienten lasten äiteihin esim kerhoista tai niinkun jo aiemmin taisin mainita esim PELAn tai ensi ja turvakodin äiti-lapsi ryhmistä... itsekkin taidan olla ollut aika herkkä sielu aina, jotenkin vaan asiat pakkautuu jos niitä liikaa omassa päässään pyörittelee liian kauan.. mutta niinkun sanoin joskus pelkästään puhuminen ja se että joku toinen tietää mitä sun päässä liikkuu helpottaa paljon!! Ja vielä se että kyllä mulla ainakin se ahdistus itsessään on ihan omien korvien välissä vaikka erosinkin miehestä.. tosin itse sanon suoraan että oltiin liian nuoria ja mä yritin yksinäisyyttä parisuhteessa korvata lapsella... sittenkun se ei pystynytkään täyttämään aikuisen ihmisen jättämää koloa ja mä väsyin ja petyin ja tunsin ahdistusta että kun tää kotileikki on alotettu niin sitä pitäs jaksaa leikkiä koko elämänsä ja ahdistuin lisää ja välillä hyvinä hetkinä halusin sitten toisen lapsen ja sama selvittämätön ahdistus palasi. mies ei ymmärtänyt ei nähnyt mitään ongelmaa ei halunnut puhua joskus hulluksi haukkui omistautui pikkuhiljaa työlleen mun narinaan kyllästyneenä ja mä olin entistä enemmän yksin... ja sitä rataa... mä en tiedä olisko meidän parisuhde ollut pelastettavissa aiemmin mutta kun sitten vihdoin sain exäni mukaan mtt:n ja se sano tyyliin ihan hyvin meillä menee paitsi toi on joskus vähän väsynyt mutta syöhän se niitä lääkkeitään niin mä en enää jaksanut yrittää.. nyt sitten tappelen tapaamisoikeuksien kanssa kun äijää ei kiinnosta tavata lapsiaan...ja panikoin kun ahdistaa lasten puolesta enkä voi asialle mitään... että sellasta. Voin kirjoitella aiheesta vielä myöhemminkin lisää jos haluat keskustella.. t.sama
On kyllä ihan mukava vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa joka ymmärtää! Vaikka meillä on kuitenkin hiukan eri tilanne, niin siltikin.
Meillä mies jaksaa kuunnella ja ymmärtää ja on upeana tukena seissyt rinnallani koko ajan. Hän luottaa vakaasti suhteeseemme ja on varma, että tästä yhdessä selviämme. Hän on rohkaissut minuakin imemään itsestään sitä luottamusta, koska hänellä sitä riittää ja se on vahva. Onneksi hän jaksaa kuunnella ja ymmärtää! Siitä on kyllä Luojaa kiittäminen! Eli voimme todella avoimesti puhua kaikista tuntemuksistani ja hän ei koskaa vähättele niitä. Ei koskaan. On todella ihailtavaa miten hän suhtautuu. Itse en varmaankaan samaan pystyisi.. Eli mies todellakin on upea! Ja siksi en missään nimessä halua tämän suhteen loppuvan.. Hän on kaikki mitä tarvitsen ja kaikki mitä haluan.. Ja parempaa en voisi enää mitenkään saada. Katuisin myöhemmin rankasti, jos tämä nyt loppuisi.. Niin uskon.. Mutta minullakin on jotenkin sellainen olo, että olen yksin.. Vaikka en olekaan! Mies on huomioonottava jne.. Tai en tiedä onko se tunne sitä että olisin yksin vai mitä.. Ehkä se johtuu vaan siitä, että olen pitkän päivän yksin vauvan kanssa, eikä minulla ole täällä oikein ketään ystäviä.. Ei ole muita lapsiperheita ym.. Sukulaiset kaukana.. Nyt olen yhden vähän paremman kaverin saanut, mutta silti.. Kaipaan sinne kotiseudulle koko ajan. Tai en ihan koko ajan, mutta paljon kuitenkin. Tuntuu vaan, että jotakin puuttuu.. En vain ymmärrä mitä. Olen sellainen ihminen, että mietin asioita ihan liikaa ja yritän koko ajan tavoitella enemmän ja enemmän. Ja olen totaalinen perfektionisti. Hermostun, jos esim. tuoli on väärin pöydän alla! Eli ehkä saan itse aika tehokkaasti luotua itselleni tämän ahdistuksen.. Nyt taas odotin, että tämä perhe-elämä olisi mielettömän mahtavaa, hirmu onnellista ja seesteistä aikaa. Mutta sitten kun se onkin vain tavallista arkea kakkavaipponeen ja oksennuksen hajuineen, sitä kai turhautuu ja "jää kaipaamaan jotain".. Koska odotti jotain ihan muuta.. En tiedä.. Äh, olen kai vain erittäin vaikea ihminen ja jossittelen liikaa. Kaikenlisäksi suunnittelen kaikkea aina etukäteen ja haluaisin aina tietää kaiken tapahtuvan etukäteen, pelkään siis tulevaisuutta. En osaa elää vain hetkessä ja nauttia elämästä päivä kerrallaan. Odotan koko ajan jotain pahaa tapahtuvan ja mietin aina hetken eteenpäin. Elämänilo siis puuttuu täysin. Tai lähinnä se elämisen taito. Minulla on hirmu huono itsetunto ja pyytelen koko ajan anteeksi ja syyttelen itseäni kaikesta. Epäilen koko ajan ihmisten puhuvan pahaa minusta jos nään jonkun kuiskuttelevan jollekin tms.. Vaikka olisivat ihan tuiki tuntemattomia! Pyörittelen aina mielessäni uudelleen ja uudelleen kaikkia puheluita ja keskusteluita joita ihmisten kanssa käyn ja hermostun joka kerta itselleni, että miksi ihmeessä minun piti nyt noin ja noin sanoa.. Ja sitten mietin, että mitähän sekin musta nyt ajattelee.. Ja tämä toistuu oikeastaan joka kerta! Ja on se sitten kuka hyvänsä kenen kanssa puhun! Mietin aina uudestaan keskustelumme moneen kertaan läpi ja joka kerta löydän jonkun uuden jutun joka alkaa minua nolottaa ja harmittaa. Eli kannan melko suurta painolastia jatkuvasti harteillani.. Kun katson peiliin, näen vain oksettavan ihrakasan, jolla on mustat silmänaluset ja hapsottavat hiukset. Ja haukun vain itseäni. Vihaan olla minä.
Että tällaista.. Jos vielä jaksat vastailla, niin olisi mukava vaihtaa ajatuksia edelleen!
Luin hämmästellen edellistä että miten kuullostaakin tutulta!!! Taidetaan olla aikas samanluonteisia... mä olen myös vähän sellainen pilkun höylääjä - tai aikaisemmin ehkä enempi, nykyään annan sen tuolin olla vinossa tai jätän tarkoituksella mainokset levälleen pöydälle... siskoni on erityisen taitava tässä järjestysoperaatiossa... sanonkin aina sille että kulisssithan pitää toki olla kunnossa että pään sisällä voi sit vastaavasti myllätä kunnolla!! mä oon ite tietoisesti yrittänyt hillitä sellaista... tosin joku aika sitten mun oli pakko alkaa järjesteleen liinavaatekaappia kun pyyhkeet ei kerta kaikkiaan mahtuneet sinne. nooh siinä meni sitten muutkin vaatekaapit ja asiakaapit ja ruokakaapit ja siivouskomero ja kun mä sit olin järjestänyt työkalupakissakin ruuvit ja mutterit erikseen enkä pystynyt yöllä nukkumaan kun ajattelin että mitähän mun vielä on järjestettävä- ajattelin että mähän oon ihan PIMEE!!! mutta ihmiset reagoi niin eritavoin esim stressiin: on just niitä joitten on pakko järjestää ja puunata paikkoja ja siihen tekemiseen purkaa ahdistusta, jotkut taas ei saa eviään ylös sängystä. nyt voisin kiteyttää tämän siivous asian niin että mä sanon aina vierailleni nykyään että meillä on sitten vähän sotkuista kun meillä eletään eikä vaan siivota mutta jos sua häiritsee niin ei muuta kun moppi kouraan ja ole hyvä vaan!!
Sitten tuosta että mäkin kyllä kelaan aina kaikkia käymiäni keskusteluja niin että: mun ois pitänyt sanoa niin, miks helkutissa mä sillei sanoin ja mitähän se nyt ajatteli...ja etukäteen jo pohdin paljon tilanteita että jos se sanoo niin ni mitä mä vastaan jne jne... ja muutenkin jossittelen kaikkea etukäteen. yks viisas kaverini sanoi mulle joskus että jos sä aina etukäteen murehdit esim jotain asiaa joka ehkä tapahtuu vaikka kuukauden päästä niin sä joudut murehtiin sitä asiaa kolkyt päivää kun sen sijaan sä voisit murehtia sen sinä päivänä kun se eteen tulee. täytys vaan oppia löytään ja nauttimaan niistä pieneistä jutuista... kyllä siinä turvallisessa harmaassa arjessakin on puolensa... tietää ettei tapahdu mitään kovin pahaa, mutta ei niin järin hyvääkään kun ei yksinkertaisesti tapahdu mitään!!
Yksin oleminen ja yksinäisyys on kaksi täysin eriasiaa!! Tästä olen puhunut monen kaverini kanssa. mulla kyllä on ystäviä joille voin puhua ja paasata omia juttujani ja voivotella ja ne kyllä ymmärtää mutta joskus vaikka olis isossakin porukassa jossa vaan tosi hyviä ystäviä, mä saatan tuntea olevani tosi yksinäinen... sitä tunnetta on vähän vaikea selittää tai ainakaan aina tietää mistä se johtuu.. mä oon usein tosi yksinäinen. ja sekin vielä että silloin kun exän kanssa oltiin yhdessä mä olin aiemmin ajatellut että kun on mies ja perhe ja koti niin eipä sitä paljon muuta tarvii mutta mä en oo koskaan ollu niin yksinäinen kun sillon. en edes nyt vaikka siis yksin olenkin... lasten kanssa.
Mä olen monesti vihannut olla minä... mä oon koko elämäni ajan kuullut olevani hujoppi kun olen keskimääräistä pitempi naiseksi. miehet tosin kehuu että pitkät säärethän on näyttäviä... mulla on edelleen "puperteetti-iho" tosin menen paljon nuoremmasta joskus kuin mitä ikää on. ja kyllä mäkin kernaasti parikyt kiloa antaisin pois etenkin mahasta ja jenkoista mutta toisaalta palatakseni nyt taas miehiin , ne usein tykkää vähän muodokkaammista... tämä kaikki vaan siksi että se mikä meitä naisia etenkin omassa peilikuvassa ällöttää voi itseasiassa olla toisten silmissä jotain ihan muuta... saatko ajatuksesta kiinni??
Sun vaavi on niin pieni vielä että ole vaan ihan rauhassa hapsuinesi ja mustine silmien alusinesi ja "plösöinesi"..=))) kyllä mäkin joskus peiliin kattoessa ajattelen et oonks mä tosiaan vasta kolkyt. muksut on kaheksan ja viis. mutta sitten kun jaksat ja sulla on mahdollisuus niin käy just kampaajalla, osta kasvonaamio, lakkaa varpaankynnet ja tee kaikkea turhamaista naistenjuttua... mulla se ainakin on toiminut. mieti mitä tekisit nyt jos vauvaa ei olisi?? jos et olis ahdistunut/masentunut?? kävisitkö lenkillä? elokuvissa? ulkona kavereitten kanssa?? rakastelisitko kiihkeesti autossa ukkos kanssa? maalaisitko tauluja?? shoppailisitko?? vaihtaisitko huonekalujen järjestystä?? tai edes verhoja?? lukisitko hyvän kirjan?? mitä tahansa mieleen tuleekaan: ala pikkuhiljaa järjestää aikaa sille mitä nyt ajattelet et voisit tehdä!! ja sit vielä tosta että mitähän muut mahtaa sinusta ajatella?? mä kun seison kaupan kassalla ja alan tuntea paniikkioireita mä alan kyttään muita ihmisiä ja miettiä et mitähän toikin nyt ajattelee, mitä eläintä se muistuttaa? minkähänlainen muija sillä on? tai jotain muuta ihan sinänsä typerää... mutta kun se vie ajatukset pois omasta pahastaolosta se toimii. enkä mä ikinä kuitenkaan muista minkä näkönen se oli tai oliks sillä silmälasit vai ei? jne... et vaikka joskus tuntuu siltä että ihmiset kyttää ja puhuu susta ei ne välttämättä tee sitä sun ittes takia... olikohan tarpeex epäselvästi sanottu??!! =)) ja sit mä olen aina sanonut sitä että jos mä oon niin helvetin mielenkiintoinen ihminen että toisten kannattaa tuhlata aikaansa mun asioitten pähkäilyyn niin tokihan se on niille suotava!! asun aika pienellä kylällä kaupungin laidalla että täällä kyllä ihmiset tuntee toisensa paremmin kun itsekkään ja jos pieraset kotona ja meet kaupalle ni siellä puhutaan et oot paskonu housuus!! että näin.
et sä musta kuullosta kovin vaikealta ihmiseltä, ehkä vähän liian kiltiltä.... ajattelet liikaa mitä toiset susta miettii, ja hyväksytäänkö sut sellasena kun oot. mitä sun pitäis sanoa että vastaisit oikein sen kuulijan mieleen.. ettet tuottais pettymystä kellekkään.ettet pahottas kenenkään mieltä... ja sit huolehtia kotiasiat vauva laskut mies ja muut... se on paljon kelle tahansa... mutta hyvä että voit edes sen ukkos edessä olla se "heikompi" sillon kun siltä tuntuu..
onkos teillä muuten mahdollista jatkossa muuttaa lähemmäs kotiseutujas??
harrastatkos muuten sättäämistä koskaan?? mut voi joskus löytää nickillä blabla esim jyväskylä-huoneesta suomi 24 chatissä...
mut voin kyllä tännekin kirjotella...
heips vaan tältä erää.
Siis ootko sä Jyväskylästä??? Ei oo totta.. Nimittäin samaisessa kaupungissa asun minäkin!! =D Kuulosti kyllä niin mahdottoman tutulta tuo sinun kuvaus itsestäsi... Ihan vilunväreitä pääsi! Niin samanlaisia ollaan kyllä! Ja joskus aiemmin keskustelin tuolla parisuhde palstan puolella ja kerroin tästä ahdistuksesta, niin siellä joku vastaili ja hänellä oli täysin samanlaisia tuntemuksia.. Ja kävi ilmi, että hän oli myös todella perfektionisti ym.. Ja vieläpä sama horoskoopiltaan kuin minä! Olen muuten oinas.. Eli taitaa olla melko tyypillistä tämänlaisille ihmisille nämä ahdistuksen tunteet ja paniikkihäiriöt..
Tällä erää ei oo enempää aikaa kirjotella, mutta olis kyllä ihan mukava jatkaa joskus vaikka just siellä chätin puolella??
... tai en ihan mut reilu kymmenen kilsaa jkl:stä et ei kaukaa.
Niinkun taisin jo sanoakin niin tollaiset ajatukset ja panikoinnit ja suorituspaineet arjessa on tosi tavallisia monille naisille etenkin. Niinpä niitä kohtalonsisaria kulkee monesti vastaan jos vaan suunsa avaa tällasista asioista.Lapsen saaminen ja perheen perustaminen on kuitenkin niin iso juttu ja iso elämän muutos oli sitten minkä ikäinen tahansa että kyllähän sitä monesti miettii ja pelkääkin että mihin hittoon sitä on joskus ittensä sotkenut... toisaalta ei se oma elämä ja nuoruus ja naiseus ja kaikki haaveet ja muut voi eikä saa hukkua sinne kakkavaippojen ja potkuhousujen sekaan.. vaikka vauva on tietenkin tärkee ja ykkösasemassa tällä hetkellä niin tulee vielä päivä kun se ei sua tartte joka hetki niin kannattaa jo nyt alkaa varmisteleen että sun elämässä on jotain vielä sillonkin... kokemuksesta puhun. mä elin ihan vaan muksujen ehdoilla eikä mulla ollu harrastuksia eikä juuri kavereitakaan aiemmin... sit kun poika lähti eskariin ja tyttö hoitoon mä en osannut tehdä muuta kun oottaa niitä kotiin.. johan se kertoo aika paljon ... tervettä itsekkyyttä vaan suosittelen!!
Ja jos jkl:ssä todella asut ja koet että haluisit jutella jonkun ammatti-ihmisen kanssa näistä asioista otappa yhteyttä kuokkalan sillan kupeessa olevaan ensi- ja turva kotiin. siellä on tosi ihana henkilökunta ja ymmärrystä varmasti asioihisi. siellä oon ite käynyt joskus sen babyblues ryhmän... muitakin vaihtoehtoja on... henkilökohtaisia jutteluja tai sit esim ns. päiväryhmä joka kokoontuu kolme kertaa vkossa muutaman tunnin kerrallaan. hyvä esim jos miehes on päivät töissä tai koulussa. tai sit akuuttiin ahdistukseen löytyy mainiota apua kriisikeskus mobilesta... oli aiemmin ainakin hannikaisenkadulla, mut taisi osote vaihtua joku aika sitten... et semmottis.
Itse olen horoskoopilta neitsyt.... pikkutarkka pilkun viilaaja ja ankara itselle, liian kiltti muille.
tosin opettelen kaiken aikaa muuttumaan... =)
Toivottavasti törmätään joskus sätis tai kukapa tietää vaikka oikeestikkin kun kerta näin samal kartal ollaan..!!
Iloista pääsiäistä teiän koko poppoolle!!
t. bla 2
Voi että kun kuulosti tutulta! Koko kertomuksesi oli ihan mun suusta. Mä olen 28 -vuotias. Mulla alko edellisessä suhteessa tuo ahdistuskausi ja tuo ensimmäinen hätääntynyt kirjoituksesi oli kuin suoraan mun näppikseltä. Mä pääsin niistä ahdistuksista sitten edellisessä suhteessa yksin eroon ja erottiinkin miehen kanssa, mutta ei tästä syystä. Miehellä oli toinen, mikä ei tätä mun huippuhyvää itsetuntoa yhtään kohentanut.
Sitten heti eron jälkeen tapasin tän nykyisen mieheni, joka oli aivan täydellinen! Rakastuin ensisilmäyksellä ja 3 vuotta kesti ihanuutta. Mä luulin että tän kanssa sitä ahdistusta ei varmasti tule. Sitten tuli se ahdistus/paniikki joserotaanenhaluaerotarakastankohaluankoerota jne... En muista kauanko sitä kesti ainakin kuukausia, kävin mtt:ssa juttelemassa ja jotenkin se ahdistus sitten lieveni ja asiat normalisoituivat.
Tulin raskaaksi keväällä 2002 ja nyt mun poika on siis vähän yli 2 vuotta ja oma ahdistukseni on nyt alkanut hiipiä uudelleen. Välillä olen saanut sen tukahdutettua ja välillä on ihan normaali olo.
Me rakennettiin omakotitalo ja nyt pitäs asettua sitten ja olla onnellinen. Jotenkin vaan en osaa. Mä haluan elämääni koko ajan jotain. Nyt mä haluan tai olen kyllä jo vuoden halunnut toista vauvaa ja tällä hetkellä voi olla että olen raskaana. Mä tiedän että lapsella tätä tunnetta ei korjata, mutta mä haluan lapsille suht pienen ikäeron. Mies oli vastaan sitä koko ajan ja hienoinen vahinko tämäkin oli, jos siis on tärpännyt. Mutta kamalan riidan kautta sovittiin sitten miehen kanssa että yritetään uudelleen. Mä haluaisin että mies on täysillä mukana odotuksessa ja innoissaan mahdollisesti tulevasta vauvasta ja haluaisi tosissaan sitä toista vauvaa. Nyt tuntuu että vain mun mieliks. Noh, en tiedä. Mua pelottaa välillä ja tulee mieleen että varmaan me joskus erotaan, se ois ihan mun tuuria. Mut samaan aikaan mä aattelen että mä en periks anna. Mä oon tässä suhteessa vaikka väkisin, kosska mun mies rakastaa mua ja mä kuitenkin sitäkin, vaikka välillä sitä epäilen. Enää mä en saa niitä hirveitä paniikkeja mitä alussa, kai mä oon oppinu elämään sen tunteen kanssa. Ja hillitsemään sitä. Ja kuitenkin tajuan sen että ei nää tunteet todellisia ole, koska joku päivä tuntuu ihan normaalilta ne rakkaudentunteet miestä kohtaan, varsinkin kun ollaan kahdestaan jossain. Lapsi vie niin paljon huomiota suhteesta pois että varmasti sekin vaikuttaa. Mies tulee töistä vasta 19 illalla ja mä käyn töissä kans. Aina se ilta on pelkkkää iskän odottelua töistä. Sit mä oon aina niin hirveen väsynyt. Mä luotan aina siihen ajatukseen että kyllä nää tunteet taas häviää, ne pitäisi osata vaan pyyhkiä mielestä. Mutta sitten mulla on sekin mielessä käynyt, että jos nää onkin niitä asioita jotka pitää käydä läpi? Etten mä "tervehdy" jos en näitä käy. Se on vaan niin tuskallista, mä en uskalla löytää niitä tunteita itsestäni mitä sieltä saattaa tulla esille. Ehkä just sen tunteen että en mä rakastakaan mun miestä.
Mä mietin kans että mitä muut musta ajattelee ja otan todella karvaasti itseeni kaikki arvostelut. Mä en ymmärrä mistä näin huono itsetunto on tullut? Mä mietin kans sanomisiani ja että mitä toiset mulle puhuu ja mitähän se nyt tolla tarkotti? Ongin kaikkee "vihjailuja" ja muuta toisten puheista. välttämättä siinä tilanteessa en, mutta jälkeenpäin kun niitä kelaa. Paitsi oon huomannu että oon aika tarkkanäkönen tollasissa tilanteissa ja osaan lukea rivien välistä hyvin. Ei kaikki siis kuvitelmaa :o)
Mä oon aina ollut diagnosoija ja liikaa mietin omia ajatuksiani. Jotenkin musta on vaan tullut vaativampi ja vaativampi vuosi vuodelta. Haluan aina jotain materiaa, kai se on sitä tuskan hälventämistä. Ja tiedän että kun se toiminta lakkaa, mulle kosahtaa ihan kauhee olo. Ja se pelottaa että silloin tulee ero. Sen mä kans tiedän että mä kohdennan ne tunteet mieheeni, keneen muuhunkaan?
Nauti sä pienestä lapsestasi, tuo vauva-aika on ihanaa! Ja se rakkaus on vain piilossa siellä niinkuin sanoitkin tuolla myöhemmin. Pusutelkaa ja halitkaa, kyllä se yhteys sieltä löytyy.
t: Raksu(joka asuu tunnin ajomatkan päästä Jykylästä) :O)
Siis kuulosti todella tutulta..!! Kun sanoit, että sä pelkäät käydä läpi niitä tunteita, mitä sieltä pinnan alta saattais ehkä löytyä, että just ehkä se, ettet rakastakaan sun miestä.. Tiedän tismalleen mitä tarkoitat!! Aivan juuri tuolta mustakin tuntuu!! Jotenkin musta kans tuntuu, että tää ahdistus ja nää tunteet mun on vaan pakko käsitellä tai ne jää vaivaamaan mua ikuisiks ajoiks.. Mut se tosiaan pelottaa, sillä pelkään, mitä sieltä sitten saattaa löytyä.. Jospa silloin tajuan selkeästi, etten tosiaan rakasta mun miestä..!?! Ja mä en halua kuulla sitä, en vaan halua enkä ole siihen valmis. Koska mä kuitenkin haluaisin, että tää ihminen olis se, jonka kanssa elämäni viettäisin.. Hän on minulle niin hyvä, ymmärtää, tukee, kuuntelee.. Ajattelee aina minun parastani! Hän on loistava isä.
Mä kans pohdin aina ihan liikaa ajatuksiani ja saan silläkin tavoin vedettyä itteni yhä syvemmälle.. Mut sitä on jotenkin niin vaikea muuttaa!
Mullahan tuli myös tämä ahdistus edellisessäkin suhteessa. Ja se taisi olla se syy, miksi erottiin.. Ja siksi tietysti pelkään, että niin käy nytkin, että ero on ainoa keino. Mutta toisaalta tiedän, että jos nyt eroon päädytään, niin tuskin voin enää koskaan elää parisuhteessa.. Tämä ahdistus tulisi varmasti taas. Koska jo sitä valmiiksi pelkäisin ja sitä odottaisin. Onhan se ennenkin tullut! Ja sitten tulisi taas ero. Se olisi varmaankin ikuinen kierre. Siksi tämä homma on nyt käsiteltävä, en voi paeta tätä enää eroamalla. Se ei saa olla ratkaisu, tekisin vain hallaa itselleni. Voisikohan tässä olla kyse sitoutumiskammosta tms..? En tiedä.. Enkä ehkä oikein uskokaan.. Tai äh, mistä minä tiedän! Mut se siinä voi olla, että mä haluisin aina tietää kaiken etukäteen, tulevaisuus pelottaa.. Jotenkin ajattelen aina, et mulle ei voi sattua mitään hyvää, en oo ansainnut sitä jne.. Mä kuvittelen aina, että mun pitää tehdä ensin joku tosi hyvä teko, että oon ansainnut jonkun yhden hyvän asian. Ja jos jotain hyvää tapahtuu ilman, että oon tehnyt mitään erityistä sen eteen, pelkään heti kaikkea mahdollista pahaa ja kamalaa ja oon varma, että kohta mä löydän itteni jostain ojan pohjalta tai helvetistä.. Mä en uskalla olla onnellinen, koska tuntuu, että sillä on hintansa. Mä voisin olla tän ihmisen kanssa onnellinen, mut mä en anna itseni olla. Enkä tiedä miks. Pitäis kai käydä jossain keskustelemassa asiasta tai jotain..
Oon puhunut näistä asioista aika paljon äitini kanssa ja hän aina sanoo, että kyllä hän sen huomaisi, jos en rakastaisi miestäni.. Hän tuntee minut niin hyvin. Ja tätä ennen minulla on ollut kaksi vakavampaa ja pidempää suhdetta. Niistä hän huomasi, että ne eivät olisi loppu elämäni pituisia. Tästä miehestä hän ajattelee toisin, ajatteli alusta asti. Okei, helpottaa aina hiukan jutella äidille, sillä hän todella tuntee minut. Mutta sitten iskee yhtäkkiä aina epäilys, kyseenalaistan hänen sanansa ja rehellisyytensä. Jospa hän vain sanoo niin minun mielikseni? Tai jospa osaan vain näytellä niin hyvin, että hän LUULEE, että oikeasti rakastan miestäni..? Ja sitten kysyn itseltäni, että no, näyttelenkö, enkä osaa vastata.. Mistä minä tiedän!?! Mistä minä tiedän käyttäydynkö aidosti vai feikkaanko koko ajan!?! En todellakaan tiedä..
Eli kuten näkyy, en luota itseeni pätkääkään.. Jotenkin ajattelen itsestäni aina vain pahaa, pidän itseäni kamalana, epäaitona ihmisenä. Mistä ihmeestä siis voisinkaan tietää rakastanko miestäni vai en?! Varmaan rakastan kyllä, se ihana tunne valtaa minut aika ajoin =) Mutta sitten palautan jälleen itseni maan pinnalle ja kyseenalaistan itseni ja tunteeni. Näyttelenkö vai olenko aito?
Siinäpä kysymys.....
Asiaan vaikuttaa kyllä sekin että nythän mukana on myös kolmasosapuoli...vauva. MOnesti silloin ajattelee- niin itse kuin sukulaisetkin- että tää on nyt se oikea ja sit kymmenen vuoden päästä toteaa että ei se sit koskaan alkanut siltä tuntumaan.. tai näin mulla. Että kyllä asiat kannattaa kääntää ympäri-ämpäri nyt!! eikä myöhemmin. Ja muistathan senkin että äitisi vaikka kuinka sut tuntee ja ajattelee parastasi , ei elä sinun elämää eikä sinun pidä elää elämääsi äitisi tahdon mukaan... ajattele mitä itse tunnet ja haluat ja tee ratkaisut vain ja ainoastaan sen pohjalta. Itse elin parisuhteessa melki sen kymmenen vuotta osin miellyttääkseni muita...Toisten mielestä meillä ei ollut mitään ongelmia ja kaikki sanoivat että käydään hyvin yhteen ,ollaan kun kaks marjaa..(mustikka ja rusina!!=)))..musta ei vaan koskaan itsestäni siltä tuntunut.... tosin kuullosti siltä että teillä voi ongelma olla muualla kun parisuhteessa.... Voimia!!
Mä oon aina aatellu vihkikaavaa...TAHDOTKO rakastaa häntä myötä ja vastoinkäymisissä. Rakastaminen on tahdon asia, ja se tahto aina vaikeina aikoina joutuu koetukselle, mutta siitä kun pitää kiinni ollaan jo voiton puolella.
Mä olen aatellu ihan samaa, että ei se vaihtamalla parane, hullu mikä hullu, oli eri mies tai ei sama :o)) Jokatapauksessa ensihuuman jälkeen nää tunteet tulee, ellei jo aiemmin. Mä oon aatellu, että mä sinnittelen nää vaikeat ajat yli ja tyytynyt siihen, että mä olen vain tällainen, mulle tulee aika ajoin näitä tunteita, ja mun on vaan elettävä niiden kanssa. Siskoni on aivan samanlainen..erosi 9 vuoden suhteestaan ja ihan rakastuneena nyt, vaikka uumoilikin uuden kanssa noiden tunteiden joskus tulevan. Pieniä enteitä jo oli ilmassa. Ajatteli jo varoitella miestä etukäteen, että ei säikähdä kovin.
Sulla on vielä huonompi itsetunto kuin minulla..
mäkin kyllä ajattelen, että on ihan minun tuuria että mä joskus eroon ja jään yksinhuoltajaks yms.yms. ja itken jo poikani kohtaloa etukäteen
:o((
mutta noi sun jutut siitä miten sä et ansaitse mitään hyvää, kuulostaa ihan masennukselta.
Pahoina aikoina oli just noi epäilykset mullakin että mä vaan näyttelen onnellista ja että mulla on hauskaa. Mä nauran jotain asiaa mieheni kanssa ja sitten SE tulee mieleen ja hymy hyytyy ja jään tuijottamaan ja ajattelen että mä vaan esitän itselleni ja kaikille. Ihan sairasta! Eihän tollanen ole enää normaalia, eikä elämästä voi nauttia.
Mä oon kuullu jostain, että ihminen joka ei rakasta itseään, ei osaa rakastaa toista. Ja ihminen jolla ei ole itsetuntoa, ei osaa tunteitaan eritellä tms.
Oliko sinulla näitä tuntemuksia odotusaikana?
Tein lauantaina positiivisen raskaustestin ja mulla on niin ihana olotila, että en uskallakaan ajatella olevani paniikissa koko raskauden ajan. Viime raskaus oli ihana, toivon nyt tämänkin olevan. Lähennyttiin miehen kanssa ihan älyttömästi viikonloppuna, toivottavasti tilanne pysyy :o)