Mulla ei ole elämää.

Siis on diagnooseja ja masentunut olen, ja kaikenlaista. Syön venlafaxin ssri lääkettä.

Samalainen homma paitsi en ole töissä ja olen 26 muija lähti kalppimaan jo vuosia sitten siihen tössäs kaikki

Ei muuta kun tanssimaan ja iskemään uusi tyttöystävä!
Siitä se lähtee taas elämä rullaamaan!
Uusi rakkaus ja uusi elämä!

Ensin pitäisi yrittää saada itsensä kuntoon ennenkuin onnistuu sitomaan hyvän parisuhteen.
Toinen ihminen ei jaksa kauaa katsoa toista jos tämä on epävakaa ja sekoilee jollain tavalla.

Itsekin nuorempana olin aina sekaisin, viinasta ja lääkkeistä, ei siinä pahemmin parisuhteista mitään tullut, jotain lyhyitä juttuja oli.

Silloin kun pärjää itsensä kanssa niin silloin on helpompi pärjätä muidenkin kanssa.
Ihmissuhteet ovat vaikeimpia asioita elämässä kun tarkemmin miettii asiaa.

Menettäminenkään ei ikinä tunnu hyvältä, se masentaa kun tulee ero ja tuntuu että maailma kaatuu päälle mutta eteenpäin pitää vaan pötkiä.
Aina voi ajatella että mikä meni pieleen, voisiko seuraavalla kerralla yrittää toimia vähän eri tavalla. Ja tärkeintä on ettei yritä liikaa, antaa kaiken mennä omalla painollaan.

Nuoruus on hyvää aikaa ja voi antaa itselleen luvan kokeilla kaikkea kivaa. Ei ole mikään pakko kovin nuorena edes aloittaa mitään tosi vakavaa suhdetta. Tietysti jotkut siihen pystyvät tai haluavat tosissaan.

Se ei ole kuitenkaan maailmanloppu jos joskus eroja tulee, moni löytää hyvän tyttö-/poikakaverin jossain vaiheessa.
Tsemppiä kaikille!

Parisuhde ei ole mikään vättämättömyys. Omaan napaan tuijottelukaan ei ole hyväksi, joten kannattaa alkaa tehdä jotain hyväntekeväisyyttä. Kiitollisuuden osoitukset toisten taholta ja toisten iloinen mieli piristää omaa oloakin.

Emmä saa tätä elämää ikinä kuntoo, 2 työpäivää nii taas jään työttömäks, kohta loppuu rahat, ei ole mitään elämää. Mitäs sitte. Ei ole ainuttakaan kaveria. Kaikki vihaa mua. Mt ongelmia en saa naista ja haluaisin vaan kuolla.

Sama homma, oon kohta 31, nainen jätti ja koko elämä romahti lopullisesti. Mäkin olen ilkee ja saan usein hermoromahduksia ja haudon katkeria ajatuksia niitä ihmisiä kohtaan jotka on joskus mua paskasti kohdellut. Oon niin masentunut etten jaksa enää nousta sängystä ylös kuin joskus myöhään iltapäivällä. Valvon kaikki yöt, välillä itken ja juon vaan viinaa. Työtön oon ollut aina mut ei mulla silti taloudellista hätää ole, sekään ei silti lohduta pätkääkään kun en pysty enää iskemään tyttöystävää itselleni. Uskalla enää edes lähestyä naisia kun tietää että pieleen se aina menee teki niin tai näin.

AhdistunutMies

Enpä tiedä - ei sitä oikein jaksa hakea jotain seuraa sen takia, että voisi sitten sen myötä paremmin. Tuntuisi joltain ihmisten käyttämiseltä elannokseen sellainen.

Toisaalta ei jaksa muutenkaan kyllä lähestyä ketään - voi sitten ennemmin pahoin yksin vaan. Kuolee hitaasti jne.

Sanotaan nyt, että se on kyllä myös ihan täyttä paskaa, että "pitää ensin rakastaa itseä ennen kuin voi rakastaa muita". Tavallaan sisältää kyllä sen yhden (pintapuolisen) ajatuksen, ettei ihmisistä voi tehdä jotain laastareita, mutta muuten lopulta ihan lahopäiden papukaijatoistoja tuokin "viisaus", varsinkin yleisimmissä esitysyhteyksissään. Tasan kukaan täällä ei rakasta ensin itseään ja sitten vasta muita.

Itsekin olen siis eronnut. Mies. Kai sitä jonkun kumppanin, naisen voisi saadakin, mutta ei oikein jaksa etsiä. Matkan pitäisi olla mielekäs, ei sitä pelkän välineellisyyden, päämäärän tähden viitsi edes alkaa taittamaan...