Moi!
Minä ja kaikki muutkin ihmettelee että mikä mussa on. Tuntuu kun mulla olisi ikuinen murrosikä tai jotain muuta vastaavaa:
Olen 22v. Lukion "kävin", eli olin tarpeeksi fiksu saadakseni kohtalaisen hyvät numerot vaikka lintsasin ja vaihdoin koulua useaan otteeseen aina kun mielenkiinto loppui.
Olen kokeillut nyt 3 ammattikoululinjaa. Aluksi on kiva aloittaa uutta ja luulen että se on mun juttu. Kuitenkin lintsaan, ja viimeistään keväällä totean ettei se koulu ole mua varten. En vaan tiedä mitä haluan elämältä.
Lintsaan koska mulla ei ole mielenkiintoa istua koulussa ja tehdä tehtäviä. Haluan mennä aina sieltä missä aita on matalin. Kyllästyn, ja alan kaipaamaan jotain muuta toimintaa. Tuntuu että tulen hulluksi jos joudun tekemään jotain mielestäni tylsää tai liian vaikeaa.
Jaksan etsiä harrastukseni kohteista tietoa netistä niin kauan kuin sitä löytyy. Istuisin koko päivän koneella. Jään koukkuun asioihin.
Takerrun ihmissuhteissa, tai pikemminkin olen takertunut yhteen ihmiseen joka ei edes halua seurustella kanssani. Minulla on tosi huono itsetunto ja olen mustasukkainen ym. Suhde loppuikin siksi että tappelimme siitä että kaipasin liikaa hänen huomiotaan.
Mulla on ollut paniikkihäiriöitä ja "sosiaalisten tilanteiden pelkoa". En haluaisi mennä yksin esim kauppaan, tuntuu että kaikki katsoo mua. Päädyn kiitämään shoppailureissut tosi nopeasti, en vain osaa sen tunteen takia jäädä katselemaan mitään pitkäksi aikaa.
Olen ailahtelevainen, tappelen ihmisten kanssa melkein mielelläni. Kuulutan kovaan ääneen kavereille jos löydän jonkun epäkohdan. Tykkään olla sellainen.
En pärjää isossa porukassa, en osaa keskustella "niitänäitä". Tuntuu että koitan miellyttää kaikkia ja vihaan sitä että hymyilen vaan kiltisti ja istuskelen ja kuuntelen muiden juttuja. Pienenä olin tosi ujo ja mulla ei ollut kavereita. Nykyään on, paitsi suurin osa niistä on myös sellaisia joilla ei ole paljon kavereita.
Miksi ihmeessä pitää olla tällainen?
Minä ja kaikki muutkin ihmettelee että mikä mussa on. Tuntuu kun mulla olisi ikuinen murrosikä tai jotain muuta vastaavaa:
Olen 22v. Lukion "kävin", eli olin tarpeeksi fiksu saadakseni kohtalaisen hyvät numerot vaikka lintsasin ja vaihdoin koulua useaan otteeseen aina kun mielenkiinto loppui.
Olen kokeillut nyt 3 ammattikoululinjaa. Aluksi on kiva aloittaa uutta ja luulen että se on mun juttu. Kuitenkin lintsaan, ja viimeistään keväällä totean ettei se koulu ole mua varten. En vaan tiedä mitä haluan elämältä.
Lintsaan koska mulla ei ole mielenkiintoa istua koulussa ja tehdä tehtäviä. Haluan mennä aina sieltä missä aita on matalin. Kyllästyn, ja alan kaipaamaan jotain muuta toimintaa. Tuntuu että tulen hulluksi jos joudun tekemään jotain mielestäni tylsää tai liian vaikeaa.
Jaksan etsiä harrastukseni kohteista tietoa netistä niin kauan kuin sitä löytyy. Istuisin koko päivän koneella. Jään koukkuun asioihin.
Takerrun ihmissuhteissa, tai pikemminkin olen takertunut yhteen ihmiseen joka ei edes halua seurustella kanssani. Minulla on tosi huono itsetunto ja olen mustasukkainen ym. Suhde loppuikin siksi että tappelimme siitä että kaipasin liikaa hänen huomiotaan.
Mulla on ollut paniikkihäiriöitä ja "sosiaalisten tilanteiden pelkoa". En haluaisi mennä yksin esim kauppaan, tuntuu että kaikki katsoo mua. Päädyn kiitämään shoppailureissut tosi nopeasti, en vain osaa sen tunteen takia jäädä katselemaan mitään pitkäksi aikaa.
Olen ailahtelevainen, tappelen ihmisten kanssa melkein mielelläni. Kuulutan kovaan ääneen kavereille jos löydän jonkun epäkohdan. Tykkään olla sellainen.
En pärjää isossa porukassa, en osaa keskustella "niitänäitä". Tuntuu että koitan miellyttää kaikkia ja vihaan sitä että hymyilen vaan kiltisti ja istuskelen ja kuuntelen muiden juttuja. Pienenä olin tosi ujo ja mulla ei ollut kavereita. Nykyään on, paitsi suurin osa niistä on myös sellaisia joilla ei ole paljon kavereita.
Miksi ihmeessä pitää olla tällainen?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tässä on eräästä toisesta viestiketjusta pätkä, mutta niin hyvä, että laitan sen tähän.
"Itsensä hyväksyminen tai kieltäminen riippuu siitä, miten lapsena on tullut kohdelluksi. Ja jos ei ole saanut lapsena olla se tai sellainen mikä sisimmässään on, ihminen asettuu itsensä ulkopuolelle ja alkaa toisten ihmisten kanssa parjata itseään sen sijaan, että asettuisi puolustamaan omia tunteitaan.
Lapsena se on voinut olla ainoa mahdollinen tapa tulla hyväksytyksi (ankarien) vanhempien silmissä. Eli lapsi asettuu vanhempiensa rinnalle itseään vastaan! Ja tämä on tapahtunut tosi nuorena eli silloin, kun lapsi on vielä täysin kasvattajiensa armoilla.
Vieraantuminen omasta itsestä aiheuttaa vähintäänkin tunnekylmyyttä, mutta joskus sen seurauksena on vakavampiakin häiriöitä. Joskus oma minuus on niin nurkkaan ajettu ja kateissa, ettei ihminen oikein edes tiedä millainen se on. Ja sen takia oma identiteetti on voinut alkaa muotoutua niiden oireiden ympärille, joita itsensä hylkääminen on aiheuttanut."
Tuossa kaikenlaisessa elämäsi hakemisessa voi olla pohjimmiltaan kysymys siitä, että mistään tekemisistä ja ihmissuhteista ei löydy sitä, mitä tarvitset. Nuo kaikki kuvaamasi ongelmat saattavat heijastua perushyväksynnän ja turvallisuuden puutteesta. Sinänsä ne yksittäin eivät ole kovin hälyttäviä, mutta tuo mielenkiinnon menetys kaikkea tekemistä kohtaan kertoo siitä, että haet niistä jotain, mitä et saa.
Jos ei lapsena ole riittävästi saanut hyväksyntää, niin vaikea sitä on myöhemmin itsekään itselleen antaa, jos on oppinut ehkä tiedostamattaankin toimimaan itseään vastaan. Sinun kannattaisi jutella asioista psykologille. Sinun on mahdollista oppia arvostamaan itseäsi. Hakeudu sellaiseen seuraan, jossa sinut hyväksytään ehdoitta.
Minulla on AIVAN sama juttu...! Aivan kun olisin itse kirjoittanut koko tarinan! Vaikka olenkin vasta 16v... Olisi kiva jutella lisää!