Kyllähän kaikista traumoista ajan kanssa pääsee yli, mutta jäljet niistä jäävät, jotka sitten

Aina elämässä on mahdollisuutta päästä eteen päin ja saavuttaa jotain uutta. Mutta valitettavasti se vie aikaa paljon ja täytyy voittaa ne omat pelkonsa moneen kertaan. Voi opiskella jotain uutta ammattia yms. Sieltä pohjalta kai pitäisi olla helppoa kuitenkin aloittaa pikkuhiljaa parantamaan omaa elämän laatua? Ehkä ei kannata verrata omaa elämää liikaa muihin. Aina on niitä joilla menee asiat paljon paremmin. Sitten monesti mietin että onko heilläkään asiat loppupeleissä aina niin hyvin? Varmasti jokainen kohtaa elämässä jotain haasteita, mutta harmillista kuinka ne sitten joillekin kasautuu monenkertaisesti. :(

Mulla on ollut myös todella traumaattinen ja vaikea elämä, kyllä se heijastuu kaikkeen ja etenkin elää muistoissa.Omaa historiaa ei voi uusiksi kirjoittaa, valitettavasti. Saattaa olla että tulee taas traumat mieleen jostain ja koko päivä tai viikko menee sen takia pilalle. On vaikeaa tutustua ihmisiin, joilla on mennyt asiat aina hyvin ja elämä ollut pelkkiä iloisia asioita. Mitä mulla on yhteistä heidän kanssaan, ei mitään. En ole kenellekään voinut kertoa täysin koko elämääni ja en usko että voisin koskaan kertoakaan. Mun mies heti sanoo "vaihda puheenaihetta, en halua kuulla tai en pysty kuuntelemaan enempää". Vanhemmillenikaan en ole pystynyt kaikkea kertomaan, he kun ovat molemmat saaneet huippuarvosanat yo-kirjoituksista, saaneet hienot yliopisto-urat, isä etenkin tienannut helvetin hyvin. Itse kituutan pienellä palkalla ja alan vaihto mielessä päivittäin.

Vasta aikuisena alkanut asiat pikkuhiljaa näyttää hieman valoisammilta ja oon jotenkin päässyt työelämään. Kärsin myös pitkään sosiaalisista peloista. Edes puhelimella soittaminen ei tahtonut oikein onnistua, sekin pelotti. Puhumattakaan esitelmän pito.
Opiskelu ollut haastavaa (muhun kävi ala-asteen reksi käsiksi kun olin lapsi), muutuin oudon sulkeutuneeksi ja masentuneeksi lapseksi, mikä taas johti kiusaamiseen. Vaikka olen melko älykäs, mua ei koulu kiinnostanut yhtään, kun kirjojen avaaminen muistutti siitä mitä kannoin taakkana, se helvetin pedofiili. Oon lopettanut lukuisia kouluja kesken pelkojen takia, mutta oon myös lukenut 3 lyhyttä ammattia. Sen minkä taakseen jättää, niin edestään löytää pitää noissa kyllä niin paikkaansa.
Mun on edelleen tosi vaikeaa lähteä tutustumaan ihmisiin kasvotusten, kun olin lukiossa tuntemattomien silmissä huora ja lesbo. Musta on puhuttu niin paljon pahaa, että en edes itse tiedä puoliakaan. Eikä ne ihmiset kukaan tuntenut mua kuin ulkonäöltä.

Kannattaa hakea ystäviä netistä, se pikkuhiljaa on tuottanut tulosta ja olen löytänyt muutamia hyviä kavereita. Uudet ystävät parantaa elämänlaatua kyllä ja sitä kautta tulee elämään uusia juttuja, harrastuksia, kulttuuria yms. Harmittaa toki kun lapsuudesta jäi ystäviä tasan yksi ja ei ole oikein yhteisiä muistoja kenenkään kanssa.

Tsemppiä kaikille traumojen kanssa eläville. Olisi kivaa olla onnellinen, mutta kun elämä ollut täynnä pelkkää traumaa niin mistä sitä onnellisuutta sitten kaavit? Kannattaa ainakin tehdä niitä asioita jotka eniten tuottaa iloa ja tavoitella pieniä asioitakin kohti ja välittää itsestänsä.

Voi että, tuollainen itsesääli ja uhriutuminen estää kaiken kehityksen. Varmasti kaikille aikuiseksi ehtineille on kertynyt painolastia ja epäonnistumisia elämässä, mutta suurin osa ihmisistä näkee, että uhriutuminen on naurettavaa elämän kieltämistä.
Yritä rohkaistua elämään nykyhetkeä ja tavoittele kohtuullisia asioita, joihin kykysi riittävät, niin elämä ei ole jatkuvia pettymyksiä.

Ollaan vähemmistöstä murto-osaa, jos ei enemmistöä kovin käy pelottamaan.

Luin joskus aiemmin tuon ylempänä linkatun Mad in Finland -kirjoituksen ja minusta se on tähänkin ketjuun aika osuva. Katkelmia:

Joskus 60-70-luvuilla vielä ymmärrettiin, että psykologinen toimintahäiriö oli olemassa ennemminkin monimuotoisessa perheyhteisössä tai sosiaalisessa ympäristössä, kuin kenessäkään yksittäisessä ihmisessä, vaikkakin yksittäinen ihminen voi olla ainut, joka oireilee. Tämä ymmärrys on kirjoittajan mukaan kadonnut diagnosoinnin aikakautena, jopa perheterapiasta. Koska tällaista tuhoisaa dynamiikkaa ei lasketa traumaksi, ja sitä on mahdotonta mitata tai tavoittaa minkäänlaisilla kyselyillä, siitä tulee näkymätöntä ja se muuttuu yksilön sairaudeksi.

....


Vaikka henkilö olisi onnekas, ja hänen elämänkokemuksensa validoitaisiin, ongelmana silti säilyy se, mikä on hyväksyttävä reaktio sellaisiin kokemuksiin. Jos henkilö osaa liittää pelkonsa johonkin tapahtumaan, jota mielenterveyden ammattilainen tarpeeksi pahana aiheuttaakseen reaktion, sitten se on ymmärrettävää. Mutta jos pelosta tulee hajanainen tai symbolinen tai ei suoraan liity mihinkään tapahtumaan, henkilö on paranoidinen tai harhainen.
https://madinfinland.org/trauma-informoidun-trendin-haasteet/

Mutta miksi et tunnu pääsevän koskaan eteenpäin? Märehdit tuota samaa paskaa: kaveri ei sanonut moi, kun sanoin sille moi? Kun olet käynyt välillä lataamassa, niin etkö oivaltanut mitään, millä pääsisit tuosta muiden syyttelystä ja vanhojen märehtimisestä eteenpäin?
Älyllinen pääomasi on rajallinen, mutta asenteilleen voi jokainen tehdä jotain. Miksi ei onnistu sinulta?

huostaanotettuna lapseen jättää jäljen, mut jos on onnekas ja pääsee tukiperheeseen tai lastenkotiin missä ei ole alkoholismia ja suht normaalit rytmit ja saa rakkautta sekä huomiota onhan se pelastus niin kuin minullekin näin kävi, kokemusta on riittävästi tältä saralta
ja uhriutuminen on sellaista minkä pitäisi vain unohtaa ja pitää omasta terveydestä huolta aikuisena. alkoholi ihan minimiin tai vallan pois koska se pahentaa moninkertaisesti negatiivisia ajatusmalleja joita pyörii mahdollisesti ajatuksissa.
siis alkoholi pois ja seuraa omaa kehoa mitä se kertoo kuukausien kuluttua. voin kertoa että auttaa olotilaan parantavasti ja traumat saattaa keventyä.
olin 17 vuotta lastenkodissa kolmena eri vuosikymmenenä
hyvää uutta vuotta kaikille yksinäisille ihmisille! älkää jääkö yksin neljän seinän sisälle!!!