15-vuotias murrosikäiseni on pidempään ollut jotenkin surullisen oloinen. Kyselyihin on aina vastannut, ettei mikään ole vikana jne. Äitinä kuitenkin vaistosin, ettei kaikki kuitenkaan ole kunnossa, kun aina muuten on niin iloinen ja nauravainen. Lopulta sain vastauksenkin; hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi.
Hänellä on kyllä koulussa kaveri, mutta vapaa-aika onkin se ongelma. Joskus ovat kyllä yhdessä, mutta harvoin. Lähes kaikki viikonloput ja lomat lapsi viettää ilman kavereita. Hän kyllä yrittää soitella ja kysellä kavereita meille, elokuviin, uimaan, pelaamaan jne, mutta harvoin kenellekään sopii. Joskus kun sopii jonkun kanssa esim. leffaillasta, peruuntuu yleensä tapaaminen edellisenä tai samana päivänä "juu, en mä pääsekään, kun...."
Hän pitää kovasti urheilusta ja harrastaakin salibandyä ja jalkapalloa. Niistä hän pitää, mutta pidempään on ongelmana olleet harjoitukset, koska sielläkään ei enää ole kavereita. Porukassa on pari niin sanottua "pomoa", jotka aina haukkuvat ja arvostelevat muita. Joukkueenjohdollekin olen asiasta puhunut toisen lapsen isän kanssa, mutta heidän mielestään mitään ongelmaa ei ole. Tämä toinen nuori lopettikin harrastuksen jo juuri siitä syystä, kun kavereita ei ole ja arvostellaan jatkuvasti.. Vaikka lapseni pyytää jotain kaveria parikseen ja on itse aktiivinen, jää hän aina yksin, jos ryhmässä ei ole parillista määrää. Nyt on varmasti edessä rakkaan harrastuksen lopettaminen, koska porukkaan ei tunnu mahtuvan, ikävää sekin, kun harrastus muuten kiinnostaisi. Porukka molemmissa joukkueissa on sama.
En tiedä, kuuluuko tämä vain tähän ikään, vai missä vika. Nuori kertoo tuntevansa usein itsensä "ulkopuoliseksi". Muilla tuntuu olevan omat yhteiset juttunsa jne. Hän kyllä yrittää olla itse aktiivinen ja hankkia kavereita, mutta ei vain onnistu. Kavereita ollaan, sillon kun sopii.
Luokassa hänet on monena vuonna äänestetty mukavimmaksi ja iloisimmaksi oppilaaksi, perusteluina mm. että on aina avulias, auttaa muita, iloinen, ystävällinen, kaikkien kaveri, ei hauku tai arvostele koskaan muita, ei tiuski tai sano pahasti jne. (tuo lista on mukana diplomissa). Myös opettajien mielestä on yhteistyökykyinen, oppimishaluinen, positiivinen ja kiltti sekä huolehtii myös muista ja ottaa kaikki huomioon. Ei siis pitäisi siinä suhteessa olla ongelmia, mutta millä ihmeellä niitä kavereita saisi vapaa-aikanakin?
Hänellä on kyllä koulussa kaveri, mutta vapaa-aika onkin se ongelma. Joskus ovat kyllä yhdessä, mutta harvoin. Lähes kaikki viikonloput ja lomat lapsi viettää ilman kavereita. Hän kyllä yrittää soitella ja kysellä kavereita meille, elokuviin, uimaan, pelaamaan jne, mutta harvoin kenellekään sopii. Joskus kun sopii jonkun kanssa esim. leffaillasta, peruuntuu yleensä tapaaminen edellisenä tai samana päivänä "juu, en mä pääsekään, kun...."
Hän pitää kovasti urheilusta ja harrastaakin salibandyä ja jalkapalloa. Niistä hän pitää, mutta pidempään on ongelmana olleet harjoitukset, koska sielläkään ei enää ole kavereita. Porukassa on pari niin sanottua "pomoa", jotka aina haukkuvat ja arvostelevat muita. Joukkueenjohdollekin olen asiasta puhunut toisen lapsen isän kanssa, mutta heidän mielestään mitään ongelmaa ei ole. Tämä toinen nuori lopettikin harrastuksen jo juuri siitä syystä, kun kavereita ei ole ja arvostellaan jatkuvasti.. Vaikka lapseni pyytää jotain kaveria parikseen ja on itse aktiivinen, jää hän aina yksin, jos ryhmässä ei ole parillista määrää. Nyt on varmasti edessä rakkaan harrastuksen lopettaminen, koska porukkaan ei tunnu mahtuvan, ikävää sekin, kun harrastus muuten kiinnostaisi. Porukka molemmissa joukkueissa on sama.
En tiedä, kuuluuko tämä vain tähän ikään, vai missä vika. Nuori kertoo tuntevansa usein itsensä "ulkopuoliseksi". Muilla tuntuu olevan omat yhteiset juttunsa jne. Hän kyllä yrittää olla itse aktiivinen ja hankkia kavereita, mutta ei vain onnistu. Kavereita ollaan, sillon kun sopii.
Luokassa hänet on monena vuonna äänestetty mukavimmaksi ja iloisimmaksi oppilaaksi, perusteluina mm. että on aina avulias, auttaa muita, iloinen, ystävällinen, kaikkien kaveri, ei hauku tai arvostele koskaan muita, ei tiuski tai sano pahasti jne. (tuo lista on mukana diplomissa). Myös opettajien mielestä on yhteistyökykyinen, oppimishaluinen, positiivinen ja kiltti sekä huolehtii myös muista ja ottaa kaikki huomioon. Ei siis pitäisi siinä suhteessa olla ongelmia, mutta millä ihmeellä niitä kavereita saisi vapaa-aikanakin?
Vastaukset 10
Vanhimmat
onko teilä päin sit mitään diskoja jotka on tarkotetuja 15vuotiaille jos on niin yritä tyttäres saada meneen diskoon niin varmasti saa ystäviä diskosta mulla on samalainen ogelma ollut ja aloin sit käymään diskoisa niin sain kavereita
Tutulta kuulostaa. Meillä 16v tyttö. On kylläkin eriluonteinen kuin lapsesi. Koulussa on kuin enkeli, mutta kotona taas kuin riiviö. Koulusta tullessaan voi pukea päälleen jo "yövaatteet". Ei hänelle ole myöskään kertynyt paljon kavereita. Ehkä yksi, muttei hänenkaan kanssaan juurikaan ole. On enimmäkseen kotona. Kaipa ne kaverit sitten jotenkin jakautuu toisten kanssa. Toiset jäävät yksin. Vaikka on samassa koulussa ollut yläasteelle mennessään, niin silti ei kavereita juurikaan ole.
Itse olen loppujen lopuksi aika yksinäinen (kavereiden suhteen, mies kyllä löytyy). Olen ollut aina sellainen kaikkien kaveri. Ikinä mulla ei oo ollu yhtä hyvää kaveria vaan oon tullu aina kaikkien kanssa juttuun. Ala-asteella, yläasteella ja nyt ammattikoulussa olen opettajien pitämä( ei kuitenkaan mikään suosikki/lellikki), lähes kaikkien luokkatovereideni kanssa tulen toimeen, mutta se bestis on puuttunut aina. Olen ollut aina sekä suosittujen että syrjittyjen kaveri, mutta yleensä koskaan mulla ei kotona käyny kavereita ja harrastukseni myötä mulla oli yks hyvä kaveri mut sekin vaa harrastuskaveri. Vapaa-ajat vietin yksin.
Nyt on mieheni kanssa tullu häät puheeks ja iskipä ongelma...kuka kaasoksi?!?Eihän mulla ole kavereita tai niitä on paljonkin, mut ku ne on vaan "hyvänpäivän-tuttuja".
Eli olen kai aikalailla samanlainen kuin sinun lapsesi. Enpä juuri osaa sanoa mikä tähän ongelmaan auttaisi, ehkä se on meidän kaikkien kaveri:en ongelma just et kaikkien kans tullaan toimeen, mut kenellekään et ole se tärkein. Omalla tavalla surullista, mutta olen huomannut että ehkä kuitenkin on mukavempi olla kaikkien kaveri. Itse en haluais olla se "syrjitty".
Tyttäreni on kans kaiken aikaa yksin. Harrastuksia on ja niissä kavereita. Viikonloput hän kuitenkin saattaa olla lauantaista sunnuntaihin yökkäri päällä.
Ei hän tunnu kaipaavankaan ketään kavereita. Hän ei soita eikä pyydä yökylään eikä itse mene "kylille" kavereitten kanssa.
Huolestunut olen ja vienkin häntä itse väkisin ulos ja kyläilemään. Siitä ei sitten seuraa paljo muuta kun että ollaan keskellä sanaharkkaa.
hän on sosiaalinen ja koulussa on kyllä porukassa mukana.
mitä mieltä tyttö itse on? onko kaverien puute hänen vai äidin ongelma?
meille vanhemmille kun tyrkätään joka tuutista amerikan mallista "ystävyyttä", jossa jokainen kerran moikattu ihminen on sitten kaveri ja ystäviksi kutsutaan jokaista hyvänpäivän tuttua.
ja jos sosiaalinen piirisi ei ole lavea ja smaal talk tuttavat eivät kaffella yhtenään piipahda, niin olet syrjäytynyt reppana.
mutta jotkut lapset ja nuoret kasvavat ja kehittyvät hiljaisuudessa. omissa oloissaan ja omissa ajatuksissaan. musiikin ja kirjojen, piirustustensa ja kirjoitelmiensa parissa. jos tyttö itse on tyytyväinen ja koulussakin seuraa riittää niin mistä tämä ongelma?
pintaliitokavereitako tarvitaan?
Siitä ei ole kysymys, pintaliitokaverit tai mikä se sana oli. Lapsi "näyttää" vaan niin alakuloiselta, eikä teini kerro aina kaikkea. Siis minun teinini, ja toki me äidit olemme huolissamme omista rakkaista lapsistamme, onko sekin nyt sitten väärin tehty??? anteeksi.
Nimenomaan päinvastaisesta tapauksesta on kyse... lapseni haluaisi ystävän/ystäviä, joiden kanssa voisi vapaa-aikaansa viettää, ettei aina tarvitsisi olla yksin.
Ja kyllä asiasta tulee äidinkin ongelma, kun näkee lapsensa kärsivän. Kun iloinen nuorukainen muuttuu surulliseksi ja alakuloiseksi, kun hän tuntee itsensä yksinäiseksi... Ja eiköhän jokainen vanhempi toivo lapselleen parasta. Ja toivo heille sitä onnellista elämää, huoletonta lapsuutta jne.
Missään tapauksessa ei kyse ole "pintaliitokavereista" vai miten niitä nimitit, vaan hän haluaisi ystävän, jonka kanssa jakaa ilot ja murheet, jonka kanssa puuhailla kaikenlaista, johon voisi luottaa jne. Onko se liikaa vaadittu, että olisi yksi tai kaksi hyvää ystävää? Kyllä nuori joskus haluaakin olla yksin, mutta yksinäisyydestäkin tulee "ahdistavaa", kun joutuu aina olemaan yksin.
Eikä nuori itse tosiaankaan ole tyytyväinen tilanteeseen. Siis hän nimenomaan on se, joka on monella tavalla yrittänyt saada ystävää. Niitä tuttuja kyllä riittää ja koulussa on pidetty, mutta ystävä puuttuu. Ehkä se on niin kuin joku täällä omasta kokemuksestaan kertoi: ehkä se on näiden "kaikkien kaveri"-tyyppisten ihmisten ongelma. Kaikkien kanssa tullaan toimeen hyvin, mutta ne varsinaiset sydänystävät puuttuvat.
Minulla on ollut sama huoli esikoiseni suhteen. Hän on kiltti aika ujo poika, joka ei lähde tappelemaan eikä kovin osaa pitää puoliaan, mutta sillä tavalla sosiaalisesti lahjakas, et tulee toimeen ihmisten kanssa ja on diplomaatti. Ennen koulua pelkäsin, että hän ei saisi kavereita tai joutuisi kiusatuksi, mutta niin ei käynyt. Kavereita oli ja yksi tosi hyvä koko ala-asteen. Yläasteella tuo kamu alkoi harrastaa asioita, joihin poikani ei halunnut lähteä mukaan. Hän jäi hetkeksi paitsioon, sitten löytyi uusia fiksuja kavereita. Yhtäkkiä ysiluokalla huomasin ettei noitakaan ole juuri näkynyt ja poika oli omissa oloissaan ja hiljainen. Ei kuulemma mitään hätää. paitsi äidillä...mietin onko jotain tapahtunut, onko lapseni masentunut, mistä voin tunnistaa masennuksen normaalista murrosiän vaiheesta jne. Nyt hän on lukiossa, johon mennessään ei tuntenut ketään sieltä. Ei ole koulukavereista puhunut, joidenkin kans kävi katsomasa elokuvaa, josta piti tehdä referaatti. Tuntuu nyt taas hengailevan yläasteen kamujen kanssa. Poika ei tuo esille yksinäisyyttä, hän tuntui olevan tyytyväinen myös yksinäisenä kautenaan. Minua vaan on usein huolettanut...No, nuoremman kanssa on ihan toisen tason ongelmat...löytyy aloittamani aihe tällä nimimerkillä. Voin vaan sanoa, et ymmärrän tuskanne joka on monella muullakin vanhemmalla. Paljon ei vaan voi noihin kaverijuttuihin puuttua.Vuosi pari eteenpäin niin tilanne voikin olla toinen.
Kannattaa seurata tarkkaan nuoren tilannetta että ei käy kuin meillä. Usean kuukauden yksinäisyyden jälkeen yritti itsemurhaa, oli niin masentunut. Nuoret osaavat (halutessaan) peitellä niin hyvin todelliset tunteensa eivätkä välttämättä avaudu edes tiukan kyselyn jälkeenkään.
Yksinäisyydessä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta tilannetta kannattaa seurata tarkasti. Tsemmpiä sulle!!!
Kirjoituksesi oli kuin omasta lapsestani.Hän kärsii juuri samoista asioista kuin teilläkin, siis oma murkkuni 15v.Kaikkeni minä yritän mutta kaveriksi en voi alkaa ja kavereita en voi hänelle hankkia se puoli on hänen itsensä hoidettava vaikkei se onnistukkaan ja vaikka kuinka pahalta se tuntuukin.
Nyt tyttöni käy läpi vielä meidän avioeroamme.
Hänellä on syömishäiriö, hän syö yksinäisyyteensä ja masennukseensa.Paino nousee ja ongelmat lisääntyvät lihavuuden myötä.
Koulupinnaaminen on huipussaan meneekö edes luokka läpi vai onko edessä tuplaus, tämä tuli täytenä yllätyksenä nuori osaa keinot salata ihmeellisillä keinoilla asioita.
Nyt olemme käyneet ammattiauttajan keskusteluissa toivon että huominen on parempi.toivon että tyttäreni oppii puhumaan asioistaan eikä kerää niitä kaikkia sisimpäänsä.