Eikö se ole luonnollista, että ihminen masentuu jos asiat ovat pielessä? Ei se millään lääkityksellä ratkea. Lääkitys saa vain olon tuntumaan siedettävältä, mutta eihän se mitään muuta, jos on köyhä, syrjäytynyt, sairas, aina yksin jne. Täälläkin aina kommentoijat kirjoittelee että käy lenkillä, harrasta kulttuuria jne. jne. Arvostan hyviä tarkoituksia, mutta jos ihmisellä on hemmetin isoja ongelmia niin tokihan se masentaa. Minä olen jo sen ikäinen että tuskin tässä hirveästi asiat paranee. Mitä minulla on enää odotettavaa, muuta kuin sitä samaa ja lisäksi ruumiin hidas rapistuminen. Niin että mitä oikein odottaisin tulevalta, yksinäistä vanhuutta? Kituuttaisin pienellä eläkkeellä ja hiippailisin lähikauppaan hakemaan koiranruokaa lounaakseni. Sekö se asia jonka takia minun pitäisi elää?
Totta kai masentuu jos asiat on pielessä
Anonyymi
148795
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 148
Vanhimmat
Kenen odotat kohentavan olosuhteitasi?
Et vaan tällä hetkellä näe kuinka arvokas olet muille ihmisille, ja kuinka paljon olet jo tehnyt tämän maailman hyväksi. Oletkohan saanut takaisin mitään siitä mitä olet antanut?
Tulee olo, että sun pitäisi jotenkin löytää yhteys muihin. Helpommin sanottu kuin tehty, monihan on yrittänyt sitä koko elämänsä, eikä ole varmasti oma syy miksei se ole löytynyt. Sylttytehdas löytyy, ainakin minun mielestäni, kotoa lapsuudenperheestä ah niin ihanien vanhempien keittiöstä.
Ehkä joku vertaistukiryhmä tai vaikka taideterapiaryhmä olisi sopiva...? Joku missä saa ilmaista itseään ja puhua suoraan, eikä tartte sulautua tapettiin...
Masentuneena juuri tulee mieleen arvottomuuden tuntemuksia ym. itsensä väheksymistä.
Kuitenkin jokainen on jollekkin tärkeä ihminen vaikka aina ei siltä tunnu.
Masennuksesta ylipäänsä, ihmisillä on monia tapoja kohdata vaikeitakin asioita. Jotkut masentuvat herkemmin kuin toiset, eikä siinä ole mitään pahaa. Olemme niin kovin erilaisia luontokappaleita.
Masentuneesta ei tunnu kivalta se että joku sanoo lähde lenkille, reipastu jne..
Eikä se ole edes oikea tapa puhua masentuneelle ihmiselle.
Mutta kysyttiin että eikö ole luonnollista, että ihminen masentuu. Ei se ole aina luonnollista, kuten kirjoitin toiset ovat herkempiä siinä suhteessa.
Itse olen ajatellut asian niin että en voi masentua sellaisista asioista mille en itse voi mitään. Jos taas on niin päin että voisin johonkin vaikuttaa tai jotain tehdä eikä näin tapahdu niin ehkä sitten saattaisi iskeä masennusta päälle.
Mitä jos sanoisi, että älä vaan lähde lenkille? Huumori voisi auttaa?
Liikkuminen on kuitenkin tärkempää kuin useimmat ymmärtävät.
Eikä riitä, että hikoilet kolmesti viikossa, vaan on liikuttava joka päivä.
Muuten aineenvaihdunta hidastuu ja sitten tulee lisää painoa ja masentaa.
Kukapa tällaista tykkäisi kuunnella, mutta tämä on kuitenkin totuus.
Jaa, mutta eihän ihminen yleensäkään rakasta totuutta, vaan sitä mikä tuntuu kivalta.
Ap. tässä. Kiitos kaikille älykkäistä kommenteista. Eka kommentoija: ei, en odota "jonkun" parantavan elämääni. Vastuu on omani. Toinen kommentoija: olen itsekin miettinyt että vertaistuki olisi hyvä asia. Onneksi minulla on mahdollisuus päästä ryhmään tässä keväällä, asia tarkentuu myöhemmin.
Mutta yleensä: mitä ajoin takaa on se, että osa masennuksesta johtuu aivokemiallisista syistä. Mutta että on asioita, jotka eivät ole palautettavissa pelkkään aivokemiaan. Vaikeissa elinoloissa masennus on normaali reaktio. Se on siis reaktio, ei sairaus.
Jokuhan kysyikin, että odotatko jonkun kohentavan olosuhteitasi. Olosuhteitten kohentuessa ei tarvitsisi masentuakaan.
Masennus ei johdu aivokemioista.
"Mutta että on asioita, jotka eivät ole palautettavissa pelkkään aivokemiaan. Vaikeissa elinoloissa masennus on normaali reaktio. Se on siis reaktio, ei sairaus."
Kysyit tuota, mutta en ehkä ymmärtänyt, että tosiaan kysyit. Vastaus siihen, että olen ihan samaa mieltä. On normaalia masentua vaikeissa oloissa, se ei ole sairaus.
Olen myös sitä mieltä, että jos alkaa pitää masennustaan sairautena, vaikeuttaa vaan siitä selviytymistä. Vaikka masentuneena on toimintakyky useimmilla alempana kuin muuten, se johtuu siitä, että voimavarat menevät sillä hetkellä haasteista - vaikeista elinoloista ja muusta stressistä, ehkä traumoistakin - selviytymiseen. Siksi tarvitaan "sairaslomaa", vapautusta töistä ja ehkä muistakin sillä hetkellä liian raskaista velvoitteista. Mutta että sairaus - ei.
-toinen kommentoija
ne jotka puhuu aivokemiasta näkee ihmisen enemmän kasana kemiallisia reaktioita kuin biologisena olentona ja fyysisenä ajattelevana ja tuntevana olentona.
ei minua haittaa se jos jotkut koulukunnat elää omassa itselle vieraassa todellisuudessa, ongelma tulee siitä jos he pakottavat omaa ajatusmaailmaansa muille.
Tuo naurattaa maallikkoakin. Toki fyysisellä olennolla on myös aivokemiaa.
Ei sitäkään ole helppo uskoa, että ihminen on pääosin vettä, mutta totta se vaan on.
Kyllä se voi johtua myös "aivokemioista". Aivot ovat elin siinä missä kaikki muutkin ihmisen elimet ja pysyäkseen terveenä ja kunnossa, myös aivot tarvitsevat kunnollista ravintoa, riittävästi happea ja säännöllistä unta.
Liian monet eivät anna elimistölleen riittäviä elinehtoja, ja tuloksena on huonoa oloa ja sairautta. Kun aivot voivat huonosti, ihminenkin voi ja sitten alkaa masis tai joku muu tauti tai sairaus. - Nm. Olet sitä mitä syöt ja sellainen, miksi ajatuksesi sinut tekevät
Masennus ei ole sairaus. Vaikka osoittaisit että aivoissa oleva vika on syy se ei siltikään tekisi masennuksesta sairautta.
Jos masennus johtuu ihmisen väärästä ajattelutavasta ja asenteesta, niin masennusta ei ehkä voi sanoa sairaudeksi siinä mielessä kuin sairauksia yleensä. Vaikka mielihän siinäkin sairastaa, kun ajatukset kulkevat alaspäin kuin lehmän häntä.
Mutta jos masis johtuu siitä, etteivät aivojen välittäjäaineet kulje ja toimi säädetyllä tavalla, niin kyllä se on sairaus siinä missä mikä muu tahansa. - Nm. Toimimaton elin
Jos kuvitellaan, että jollain henkilöllä olisi vika aivojen välittäjäaineissa, tällöin kyseessä olisi aivosairaus, ei mielisairaus! Mieli on ihmisen luoma abstrakti konsepti. Se ei ole materiaa. Vain materia (sydän, haima, aivot, maksa jne.) voi sairastua kirjaimellisesti. Kyseisen aivosairauden yhteydessä voitaisiin havaita sairastavien ihmisten olevan keskimäärin hieman enemmän alla päin, jolloin masentuneisuutta voitaisiin sanoa yhdeksi sairauden oireista. Se on kuitenkin aivan eri asia kuin väittää, että masentuneisuus on sairaus. Jos henkilöllä olisi vika aivojen välittäjäainetoiminnoissa, hänellä olisi todennäköisesti iso läjä oireita (symptoms) ja mahdollisesti sairauden merkkejä (signs). Tunnettuja sairauksia, jotka näkyvät ulkoisesti tunteiden muutoksina tai jopa vuoristoratana ovat erilaiset kilpirauhasta koskevat sairaudet sekä päävammojen jälkitilat (esim. sähköshokin jälkeinen tila). Myös henkilö itse saattaa huomata, että olonsa on epänormaalin masentunut tai iloinen.
Masennus voi olla aina korkeintaan oire sairaudesta, mutta ei ole koskaan sairaus itsessään. Sama koskee tietysti myös iloa. Iloisuus voi olla korkeintaan oire sairaudesta, mutta ei koskaan sairaus itsessään.
-JF3
Minkä ikäinen sinä olet? - Nm. Jotain uupuu
Joo se on reaktio jostain joka on ehkä liian suuri tai vaikea asia ratkaista yksin omassa päässään eli apua voi hakea kyllä se helpottaa jos joku edes kuuntelee. Mutta ongelmia pitää voida ratkaista ja puuttua epäkohtiin. On tietysti luonteenpiirteitä jossain ihmisissä jotka eivät osaa peilata keskustelemalla asiaoita halki ja ne jää ajatuksiin vellomaan. Tämä pitää osata purkaa päästä pois ettei tule huonoa oloa. Puhumalla niin kauan kun on tarvis ettei jäis huonoa oloa.
Kuinka puhtaaksi mielen on mahdollista saada?
anonyymi
Väitän pahimman ajatustensa muille pakottajien porukan Suomessa olevan POLITRUKIT !
Vai mitä mieltä ollaan tarjouksista ,joista ei voi kieltäytyä :
mm. riippumatta akateemisen tutkinnon arvosanoista ( PUHDAS mat. ( EI OPETTAJALINJA ) ,fys. , teoreettinen fys. ja kemia ) joka paikassa tässä " tasa-arvovaltiossa" vaadittiin poliittisen jäsenkirjan ottamista !!!
Koska eksaktit ( ts. matemaattiset ) luonnontieteet EIVÄT PERUSTU POLITIKOINTIIN
jätin jäsenkirjat ottamatta . Jäykkäniskaisuuteni tuli tässä PASKAVALTIOSSA kalliiksi :
jatkuvasti tuntiopena ympäri tätä SIKALAA kirrellessäni tuli avioero ja menetin omakotitaloni Etelä Suomessa. N. 10 v. jälkeen löytyi pääkaupunkiseudulta vakituinen virka , jonka ainoa tapaamani TÄYSIJÄRkINEN koulutoimenjohtaja salli minun valita
seitsemästä HYVÄSTÄ vaihtoehdosta , joihin sain etukäteen käydä tutustumassa !!!
Nyt olen eläkkeellä ja edelleen JÄSENKIRJATON .
Jutun kertomisen idea : AINA politrukin tavatessanne suositelkaa hänelle ITSENSÄ PIKAISTA HIRTTÄMISTÄ !
Silloin on syytä yrittää alkaa korjaamaan niitä olosuhteita paremmiksi, niin se niistä johtuva masennuskin voisi hellittää. Eikö se noin menisi?
Itse olen kai masentuvaa ja ahdistuvaa sorttia ihmisenä. Asiat ovat hyvin, mutta olen vain masentunut ja ahdistunut. Lääkkeet auttaa ja niiden avulla voin elää normaalia elämää, jaksan nousta aamulla sängystä ja tehdä rakastamaani työtä.
Elämä ei ole kärsimistä varten ja säälin ihmisiä, jotka eivät tajua omaa parastaan ja hyväksy itseään sillä tavalla vajavaisena, että tarvitsevat psyykelääkkeitä.
No nyt joku puhu asiaa.
Miten köyhä ja kipee voi nauttia elämästä?.
Oon samaa miettinyt köyhänä ja kipeänä, miten voi nauttia elämästä.
Päivä kerrallaanhan tuo eteenpäin puksuttaa, saa siitä nautintoa tai ei.
Itsekin jonkin verran jaksan liikkua ja osallistua elämänmenoon mutta olen huomannut että silti en nauti siitä samalla tavalla kuin ennen, ollessani vielä kunnossa.
Tarkoitan nauttimisella sitä että tekeminen ja sosiaalinen toiminta eivät enää tunnu niin mukavalta koska oon jatkuvasti aika väsynyt ja usein on hankala keskittyä kaikkeen. Siitä sitten seuraa ettei muista mitä joku on puhunut tai jopa mitä on itse puhunut jollekkin. Ei siis millään tavalla vaarallista mutta itseä se harmittaa kun tulee tilanteita että, joo asiasta puhuttiin viimeksi jne.
En edes nauti yksinolosta kotona mutta on täytynyt sopeutua, ajoittain huomaan että joskus on ihan kivakin olla ja yksikseen vähän touhuta.
Toisaalta mietin että pitääkö tämän elämän olla niin suuri nautinto, tänne tullaan, hetki ollaan ja sitten lakataan olemasta.
Loppujen lopuksi kun ajattelen itseänikin niin kummasti sitä sopeutuu erilaisiin tilanteisiin silloin kun on pakko, eikä tule masennusta välttämättä.
Kyllä paljon on ilon ja kiitollisuuden aiheita, kun vain vähän kääntää katsettaan omasta navastaan jo lähtien siitä, että asuu maassa, jossa ei ole sotaa ja on rauhallinen ja toimiva yhteiskunta. Tämä ei ole mikään selviö suurelle osalle maapallon asukkaita.
Kiitollisuus ja hyvyys kantaa ja antaa kestävää onnellisuutta, kun taas pahuus, katkeruus ja ilkeys vain lisääntyy, jos antaa niille ajatuksissaan vallan.
Toisten ihmisten seuraan hakeutuminen vaikka vapaaehtoistyössä auttaa ja tuo sisältöä elämään.
Jos on voimavaroja ja mahdollisuutta muuttaa itseään ja elämäänsä haluttuun suuntaan, niin hoida ensin itsesi paempaan kuntoon ja sen jälkeen käy toimeen.
Henkisiä voimavaroja kyllä olisikin mutta se kun ei riitä fyysiseen toimintaan.
Mullekin joskus on sanottu että "sitten kun saat ittes kuntoon"...
Eipä tässä voi alkaa ihmeitä tehdä, eikä apuja ole kamalasti saanut. Joka ikinen asia on venynyt kun on ollut lääkäreitä jotka eivät ole ottaneet mihinkään kantaa, ja nyt on jo vähän myöhäistä.
Sitten jotkut lääkärit kyselee " miksi tälle ei ole aiemmin tehty mitään" tai "miksei kukaan ole tehnyt mitään". Mitä tuollaisiin voi vastata, en ihan oikeesti tiedä.
Kuka vaan huonokuntoinen haluaisi olla paremmassa kunnossa, ainakin niin luulisin.
Ei tämä eläminen ole herkkua mutta nyt on näin ja joskus saattaa olla toisella tavalla.
Myös ajattelen usein että, pahemminkin voisi olla ( mutta onneksi ei ole ).
Kyllä juuri noin mielestäni kuten kirjoitit. Itse sairastuin 4 vuotta sitten vakavasti sydän sairauteen, mutta en onneksi masentunut. Koin päinvastoin, että minä sain toisen mahdollisuuden kun en kuollut vaikka se oli lähellä. Olen kiitollinen joka päivä ja haluan tuottaa iloa muille ihmisille olemalla ystävällinen ja tekemällä esim. vapaaehtoistyötä ja tapaamalla ystäviäni face to face. Asenne ratkaisee hyvin paljon ja se että ajattelee omaa tilannettaan eikä vertaa sitä muihin. En aio turvautua lääkkeisiin turruttavakseni ajatukseni sehän vain pahentaisi asiat jos tunnen toisinaan alakuloisuutta. Jokainen on toisinaan ilottomampi, mutta se on väliaikaista. Ei saa olla niin malttamaton,että olettaa elämän olevan aina onnen kukkuloilla olemista. Hyvää vointia kaikille ja toisten ihmisten kunnioitusta!
Aina on voimavaroja kun oikein kaivaa sisimmästään. Tietyinlainen seura vie samaan suohon.
Nykyään on parempi olla itsekseen kuin seurassa jossa masentuu tai on ahdistunut.
Käy suihkussa. Pese hampaat. Laita vaatetta päälle. Nuku.
ja kannataa masturboida, se poistaa sressiä ja antaa hyvät unet jos vielä ulkoileekin.
virkeenä kun herää niin alkaa siivoomaan ja vähotelle uikutuksen sijaan saa ryhtiä arkeen, ei se olo kitinällä parane.
Onko sulla jo noin vaikeata elämässäsi?
On sillä vaikeeta, jos on mies niin tuossa vaiheessa on jo aivot ihan tyhjänä kun kaikki valuu ulos sieltä aivottomasta päästä.
Ei millään pahalla...
Nyt jo vihdoin pitäisi alkaa käyttää eri nimitystä aivokemiallisesta häiriötilasta (mikäli sellainen edes pystytään todistamaan) ja terveen ihmisen terveestä reaktiosta siihen, että olosuhteet ovat pielessä. On tosi sekavaa, kun kaksi ihmistä muka puhuu yhdestä asiasta, mutta oikeasti puhuvat ihan eri tiloista. Toisella ovat olosuhteet hienosti, mutta ns. latva on laho, toisella taas pää toimii normaalisti, mutta olosuhteet huonot.
Ja tuosta aivokemiallisesta häiriötilasta... se pitäisi ennen lääkkeiden määräämistä diagnosoida verikokeella. Ymmärtääkseni kyllä vieläkään ei olla pystytty todistamaan moisen häiriön olemassaoloa.
Asiaa on tutkittu ja aivokemikaaliteoria on käytännössä todistettu vääräksi.
https://www.rapport.fi/journalistit/jani-kaaro/miten-masennuksesta-leivottiin-kaikkien-aikojen-bisnes
Ainoat aivokemialliset häiriötilat on autismi ja älyllinen kehitysvammaisuus. Siis biologisia. Traumojen aiheuttamat haitat on sitten erikseen.
Tuossa olet aivan oikeassa että se ei ole sairautta kun reagoi vaikeisiin tilanteisiin.
Jokaisella on oma tapansa kohdata vaikeudet, on väärin mennä heti diagnosoimaan jotain masennusta tai vastaavaa.
Kautta aikain on ihmisillä ollut vaikeuksia elämänsä varrella ja kuitenkin ovat pärjänneet ihan hyvin, tai ainakin kohtalaisesti.
Kun ihmiselle väitetään että taitaa olla masennusta niin hän helposti ottaa omakseen tuon masentuneen roolin. Tavallaan on ymmärrettävää että on helpompi hyväksyä oma tilanteensa kun olettaa tietävänsä mistä se johtuu.
Nykyään vaan liian herkästi lyödään heti masennuslääkkeet eikä kuunnella ihmistä. Asiat voisivat olla selvitettävissä ja parannettavissa muillakin tavoilla.
On väärin käyttää sanaa aivokemia tässä yhteydessä, koska aivot ovat eri asia kuin ihmisen mieli, vaikka ajattelu ym. tapahtuukin aivoissa.
Kuitenkin mielialahäiriöt ja -sairaudet johtuvat juuri siitä mielestä eli tavallaan ajattelutavasta.
Kognitiivinen terapia taitaa olla sitä ajattelutavan käsittelemistä ja ehkä jopa muuttamista paremmaksi. Tarkoitan paremmalla sitä että saisi uusia keinoja käsitellä sitä omaa ajatusmaailmaa ja miettiä miten ja miksi joistain asioista/ongelmista ajattelee niinkuin ajattelee.
Eli siinä olen samaa mieltä että mielen liikkeet eivät taida olla suoranaista sairautta. Etenkään nämä masennukset, ahdistukset ym. Ehkä joku skitsofrenia voi olla sitten jo jonkinlainen mielen sairastuminen.
Vaikea sanoa näin maallikkona mutta paljon tulee ajateltua kaikenlaista kun viettää liikaa aikaa yksin kotona.
Mutta vitsihän on juuri siinä, että mitään eroa ei ole.
Mitään kemiallista epätasapainoa ei ole eikä voi olla, kun puhutaan mielisairauksista. Mielisairaus on kielikuva. Toisin sanoen se on sairaus vain samassa merkityksessä kuin merikissa on kissa. Mikäli jollain henkilöllä, jolla sanotaan olevan mielisairaus löytyisi jotain fyysistä tai kemiallista vikaa kehossa, esimerkiksi vaikka aivoissa, kyseessä olisi aivosairaus ja hänet siirrettäisiin neurologian puolella. Mielisairaus ei ole mitään fyysistä eikä voi olla, sillä mieli on ihmisen keksimä abstrakti konsepti samalla tavalla kuin sielu ja henki. Mieli, sielu ja henki voivat olla sairaita vain kielikuvallisesti.
Mielisairaus ei ole lääketieteellinen konsepti vaan todellisuudessa sosiaalisoikeudellinen, mitä valitettavasti harva tuntuu ymmärtävän. Väärinymmärryksestä seuraa myös em. väärinkäsitys siitä, että voisi olla kaksi eri tilaa: "aivokemiallinen häiriötila" ja "ihmisen reaktio elämäntapahtumiin". Kaikki ovat reaktoita elämään, mutta erilaisilla tahoilla on intressi pitää yllä harhaa erosta.
Mielen sairaudet ovat aivojen sairauksia.
joo kokeilin masennuslääkettä jonkun vuoden ajan ajattelin että mulla on aivoissa kemiallinen häiriö dopamiinin vajaus ei tainnut heitin pillerit pois oon ajatellu tää vaan pitää elää.Kallistun minäkin sille kannalle ettäaivokemiallinen häiriö on lääkefirmojen rahastusjuttu,Selvät psykoosit pn sitten erikseen.
Sairauden tieteellinen käsite viittaa ruumiilliseen vaurioon, siis ruumiin koneiston aineelliseen – rakenteelliseen tai toiminnalliseen – epänormaaliin tilaan. Tämä on sairauden klassinen, viktoriaaninen, patologinen määritelmä, ja se on yhä se sairauden määritelmä, jota patologit ja tieteellisinä parantajina toimivat lääkärit käyttävät. Aivot ovat elin – kuten luut, maksa, munuainen jne. – ja voivat tietenkin sairastua. Tämä on neurologian alaa. Koska mieli ei ole ruumiin elin, se ei voi sairastua, paitsi metaforisessa mielessä – samassa mielessä kuin sanomme, että vitsi on sairas tai talous on sairas. Nuo ovat metaforisia (kuvaannollisia) tapoja sanoa, että jokin käyttäytyminen tai tila on paha, paheksuttu, murhetta aiheuttava jne. Toisin sanoen, “sairaista mielistä” puhuminen on vastaavaa kuin “sairaista vitseistä” tai “sairaasta taloudesta” puhuminen. Psyykkisen sairauden tapauksessa kyseessä on metaforinen tapa ilmaista se näkemys, että puhujan mielestä jotakin on vialla sen henkilön käyttäytymisessä, johon hän “sairauden” liittää.
Minkä ihmeen takia sitten jotkut lääkitsevät itseään , kun saavat paniikkikohtauksia ja monia muita elämäänsä häiritseviä ns. kemiallisia häiriöitä mielialalääkkeillä, jos niistä ei ole vastaavaa hyötyä?
Aivot säätelevät mieltä, vai kuinka se mielestäsi tapahtuu?
Mitä ovat "selvät psykoosit"?
sitä ei tiedä muut kuin joka itse on sen kokenut.
Eivät ole. Aivosairaus on nimen omaan eri asia kuin mielisairaus. Sen takia ne ovat erikseen myös ICD:ssä. Edellä juuri selitin eron. Mielisairaus on määritelmänsä mukaisesti sellaista, johon _ei_ liity mitään fyysistä tai kemiallista epänormaaliutta. Sairaus taas on sellainen johon nimen omaan liittyy fyysinen ja tai kemiallinen epänormaalius.
Et ole ymmärtänyt mistä mielisairauksissa on kysymys. Sekoitat ne oikeisiin/kirjaimellisiin/lääketieteellsiin sairauksiin.
Kerropa mikä sinun mieltäsi säätelee.
Mitä tarkoitat mielellä?
Sitä samaa mieltä, kun puhutaan mielisairaudesta.
Mieli (mind) on ihmisen keksimä abstrakti konsepti, kuten sielu (soul) tai henki (spirit). Ei sellaisia ole tieteellisesti katsoen olemassa. Täten mielisairaus, sielusairaus, henkisairaus ja niin edelleen ovat sairauksia ainoastaan kielikuvallisessa merkityksessä.
Henkilökohtaisesti en usko sielun, mielen tai hengen olemassaoloon. Mitään tieteellistä näyttöä niiden olemassaolosta ei ole.
Millä kielikuvallakutsut yleistä tajunnantilaasi?
Onko noin? Silloinhan sinulla ei ole edes mielitekoja.
Miten sulle on tieteellisesti todennettu se että millä sä ajattelet, toimit, liikut, puhut, mikä se on joka ohjaa sun toimintoja, mikä ne saa aikaan?
Mua oikeesti kiinnostaa miten ne on perusteltu.
Jos ei ole mitään niin ei ihminen olisi edes olemassa, saati että myös eläisi.
Nyt menikin mielenkiintoiseksi, vai miten se mahtoi mennäkään.
Etkö osaakaan vastata esitettyihin kysymyksiin. Eikö mielesi pelaakaan?
Vastaan parhaani kykyni mukaan. Kun joku muu puhuu mielestä, minä puhun ajattelusta. Usein käännänkin toisten puheen siten, että vaihdan heidän käyttämän mielen tilalle sanan ajattelu, tuntemus tai vastaavaa. Esimerkiksi, jos joku sanoo, että "mieleni on surullinen" käännän sen itselleni muotoon "hän on surullinen", en muotoon "hänen mielensä on surullinen". Kuten aikaisemmassa viestissä kerroin, minulle henkilökohtaisesti mieltä ei ole olemassa.
Käytän kuitenkin arkikielessä myös sanoja mieli, sielu ja henki kuvaamaan oloani tai tuntemuksiani, mutta ne ovat silloin aina kielikuvallisia ilmaisuja. Ne ovat ikään kuin runoutta. Saatan sanoa esimerkiksi, että sieluuni sattuu, kun tarkoitan "paremmalla" suomen kielellä, että olen surullinen tai minun on muutoin paha olla/tekee pahaa, henkisesti (!). Ja kuten edellä tulikin heti vastaan suora esimerkki, käytän myös sanaa henki tai henkinen kuvaamaan tuntemuksia, jotka eroavat fyysisestä tuskasta. Esimerkiksi, jos sanon, että jalkaani sattuu, on se eri asia kuin, jos ilmaisisin, että olen surullinen (sieluuni sattuu).
Sanojen mieli, sielu jne. käyttäminen on osa ihmisten välistä kommunikaatiota, jolla ilmaistaan yhtä sun toista. Meillä kaikilla on oma tapamme ilmaista tuntemuksiamme ja itseämme yleisesti. Pointti on ymmärtää, ettei mieltä, sielua, tai henkeä ole olemassa tieteellisesti vaan ne toimivat ainoastaan ilmaisun välineinä ihmisten kommunikaatiossa. Jos erehtyy pitämään mieltä, sielua jne. konkreettisina materiaalisina objekteina, kuten sydäntä, keuhkoja, munuaisia, aivoja, maksaa, haimaa jne. silloin seuraa väärinkäsityksiä, joista mielisairaus on hyvä esimerkki. Mielisairaushan on sairaus vain kielikuvallisesti. Se viittaa ei-toivottuun käytökseen, ajatteluun ja tai tunteiluun, mutta ei koskaan fyysiseen tai kemialliseen poikkeavuuteen kehossa, kuten oikeat, kirjamelliset sairaudet.
Hehe. Tuo on ihan sanankäytöllinen asia. Esimerkiksi englannin kielessähän sanotaan/kysytään, että "what do you think?", kun taas suomen kielellä usein kysytään "mitä mieltä olet?". Toki voi kysyä myös, että "mitä ajattelet?". Nämä ovat kuitenkin vain kielellisiä ilmaisuja eikä niitä pidä sekoittaa siihen mikä on tieteellisesti totta. Mielitekohan on englanniksi desire, want tai craving jne. Joku voisi ehkä sanoa, että onpa suomalaiset rakentaneet kielensä solmuun, kun laittelevat mieli sanaa, joka paikkaan. Tämän myötä saatamme ihan aidosti olla helpompi uskovia mieleen, kun se sana vilahtelee suomen kielessä siellä sun täällä. Ei pidä kuitenkaan sekoittaa kielellistä keskustelua (ilmaisutapaa) tieteelliseen keskusteluun asioiden faktuaalisesta olemassaolosta.
Et vastaa kysymyksiin, vaan käännät asian aivan toiseksi. Mikä sitä sinun ajatteluasi, mieltäsi, tuntemuksiasi "sieluasi", tai henkistä tilaasi säätelee. Tätä säätelijää kysyin jo aiemminkin. Olisiko mahdollisesti aivot?
Aika jännä pointti on tuo että mielisairaudet eivät liity millään tavalla fyysiseen tai kemialliseen. Kerrotko mistä se sitten johtuu kun ihmiset niitä lääkkeitä syövät niin ne vaikuttavat käytökseen, mielialaan ( sinun tavallasi ajatteluun )?
Jos kerran yhteyttä fysiikkaan ei ole niin mihin ne lääkkeiden vaikutukset kohdentuvat, koska jos sun ajattelutapasi pitää paikkansa niin lääkitysten ei pitäisi tuntua missään eikä saada mitään tuntemuksia/oloja aikaiseksi.
Ja onhan puhuminenkin vain ilmaisun väline mutta silti sillä mitä sanoo on merkitystä.
Jos ihmisellä on ei-toivottua ajattelua ja tunteilua, joita hän ei itse toivo eikä halua niin miksi niistä jotkut ihmiset voivat saada aivan fyysistä oireilua kun tuntuu pahalta siellä mielessä.
Tuon haluaisin minäkin tietää. Olen aivan ymmälläni, kun väitetään, ettei ihmisellä ole mieltä. Yhdistän mielen ajatteluun, tuntemuksiin, henkiseen tilaan, joka voi reagoida fyysisestikin.
Nyt kysyt sellaista, mitä ihmiskunta on pohtinut ja spekuloinut koko olemassaolonsa ajan ilman definitiivistä vastausta. Minullakaan ei ole sellaiseen vastausta, tietenkään. Kenelläkään ei ole. Henkilökohtaisesti vielä uskon, ettemme saa asiaan koskaan vastausta, mutta tietenkin voin olla väärässä.
Tässä kohtaa jokainen päättää mihin _uskoo_, koska mitään definitiivisiä vastauksia ei ole. Mikä ihmistä ohjaa? Ghost in the machine, mieli, sielu vai henki? Vai onko ihminen vain robotti, joka seuraa kausaalisesti tulevia käskyjä, joiden lähteenä voisi ihmisestä puhuttaessa olla aivot. Kukaan ei tiedä vastauksia noihin kysymyksiin. Sen takia kaikki tästä eteenpäin pohjautuu uskomuksiin. Jotkut uskovat vapaaseen tahtoon, jotkut siihen, että aivot kausaalisesti suorittavat kaiken kuin robotti. Kolmannet siihen, että jumala tai jokin muu ulkopuolinen ohjaa ihmistä kuin tietokonepelissä, neljännet johonkin muuhun ja niin edelleen.
Mihin itse uskon on vapaa tahto, ja siitä seuraava vastuu. Minulle minä ohjaan itseäni ja samalla tavaalla katson asian olevan kaikkien muidenkin kohdalla. Jotkut sanovat, että eivät he itse ohjaa itseään vaan aivonsa ohjaavat, mutta noin en ajattele itse. Pidän jokaista vastuussa omista päätöksistään, sanomisistaan ja teoistaan. Vapaaseen tahtoon pohjaa myös meidän yhteiskuntamme oikeusjärjestelmäkin, en pelkästään minä. Väittämällä, että itse ei päätöksiään ja tekojaan tee on tapa yrittää karttaa vastuunotto ja sysytä vastuu muualle kuin se todellisuudessa kuuluu.
Mikäli jotain kiinnostaa pohtia aihetta enemmänkin, suosittelen kirjaa The Meaning of Mind, jonka on kirjoittanut edesmennyt psykiatrian emeritusprofessori Thomas Szasz.
Vastaan parhaani mukaan. Toivottavasti ymmärsin nyt kysymyksesi paremmin.
Ero on siinä, että en ajattele niin, että aivot päättävät puolestani vaan minä päätän aivoillani. Samalla tavalla kuin silmäni eivät päätä mitä katson vaan katson silmilläni. Kuten todettua aikaisemmin, tämä aihekokonaisuus on uskon asia, josta jokainen päättää itse. Varsinaisesti oikeita vastauksia ei ole. Emme tiedä mikä meitä ohjaa. Ohjaammeko itse vai aivot vai jumala. Mutta, tärkeätä onkin huomioida seuraamukset, kun valitsee mihin _uskoo_.
Uskomalla siihen, että aivot päättää ja tekee, tulee kiistäneeksi vastuun. Tälläiseen en itse lähde mukaan. En näe sitä järkevänä. Ainoa missä henkilökohtaisesti näen järkeä on vapaan tahdon usko, jossa henkilö päättää itse miten toimii ja on täydessä vastuussa teoistaan.
Mikäli haluatte keskustella siitä miten tämä liittyy psykiatriaan ja mielisairaus-konseptiin, mielelläni vastaan, koska se tässä minulle on se olennaisin asia. En kuitenkaan aloita ilman, että joku haluaa asiasta keskustella.
Olet varmastikin ymmärtänyt sanomani tai ajatteluni väärin. Ihmisten käytös, tunteet ja ajatukset korreloivat aivojen kemiallisten tilojen kanssa, joita voidaan havaita esimerkiksi fMRI-kuvauksessa. Ei tästä ole epäselvyyttä enkä usko, että kellään erimielisyyttäkään, jotka tieteellisesti asioihin suhtautuvat. Varsinainen kysymys kuuluukin kumpi tulee ensin, kemialliset tilat vai elämäntapahtumat. Koska mielisairaus viittaa ei-toivottuun käytökseen, ajatteluun ja tai tunteisiin, tietenkin niitäkin vastaa jokin tai jotkin kemialliset tilat aivoissa. Mutta tässä on oltava tarkka. Se mikä on ei-toivottua on mielipideasia. Se riippuu keneltä kysytään. Kaikkia ihmisten käytöstä, tunteita ja ajattelua vastaan jokin kemiallinen tila aivoissa. Sehän on selvää. Eihän ihminen olisi elossa, jos aivoissa ei olisi koko ajan jotain liikettä. Kun kirjoitan tässä viestiä ja luet tätä viestiä, meidän aivoissamme tapahtuu koko ajan kemiallista liikettä. Tällä vain ei ole mitään tekemistä lääketieteellisen sairaus-määritelmän kanssa. Se on vain sitä mitä on olla elossa.
Mitä tulee aineiden käyttöön ja niiden vaikutukseen ihmisen ajatteluun. Varmaankin jo vastasin edellä, mutta kertauksena, toki alkoholin, SSRI:den, neuroleptien, kannabiksen, kofeiinin ja niin edelleen käyttöä vaikuttaa aivokemioihin ja sitä kautta tuntemuksiin ja tietoisuudentilaan jne. En usko, että tästä kohtaan olemme eri mieltä?
Mitä tulee ajattelun yhdeydestä fyysisiin muutoksiin niin en usko, että olemme tästäkään eri mieltä. Jos ihminen jännittää, hänen kätensä hikoavat ja pulssi voi nousta jne. Esimerkkejä on vaikka muille jakaa. En ota tässä esiin enempää.
Nimen omaan sanoinkin, että ihmiset käyttävät ylimääräistä käsitettä mieli, kun he puhuvat ajatuksistaan ja tuntemuksistaan. Osa ihmistä kutsuu ajatteluaan mieleksi. Minä taas en käytä koko sanaa tuollaisessa yhteydessä vaan puhun vain ajattelusta. Vertaa:
1)
Kuulee usein sanottavan: "minun mieleni on masentunut"
vs.
Miten itse sanon: "minua masentaa"
2)
"Mieleni on särkynyt"
vs.
"Minun on paha olla"
3) ja vielä ilmaisu psykiatrisen dogman mukaisesti:
"Mieleni on sairas"
vs.
"En pidä ajatuksistani/tunteistani/käytöksestäni"
Vastasin jo. Ei ole tarvetta olla töykeä.
Eli asian ydin ei kumminkaan ole muuttunut miksikään, vain ainoastaan sanat, joilla esität mielesi tuntemuksia.
Ovat ja eivät ole. Minulla ei ole mieltä (en usko mieleen), joten en esitä mieleni tuntemuksia vaan omiani. Jos uskoo mieleen/sieluun niin sellaisen henkilön näkökulmasta sanomasi on varmasti totta.
Tuosta kirjoituksesta voisi jopa saada käsityksen että ihminen eläisi ja pärjäisi myös ilman aivoja.
Mutta niinhän se ei ole. Silloin kun aivokuolee niin siihen elämä loppuu ellei koneilla pidetä ruumiin toimintoja yllä. Yleensä toimintoja ei enää siinä vaiheessa ylläpidetä.
Tyyppi eilen klo 17:36 lienee sitten robotti, koska kaikki ihmisyyttä osoittavat pointsit uupuvat häneltä. - Nm. Hah !
Jos olet sellaisen käsityksen saanut niin sitten olet saanut väärän käsityksen.
Mutta tämä keskustele on jo kaukana siitä mistä lähtöjään keskusteltiin. Mielisairaus on kielikuva, jolla viitataan ei-toivottuun käytökseen, ajatteluun ja tai tunteiluun. Mielisairaus ei viittaa fyysiseen tai kemialliseen poikkeavuuteen kehossa, joihin (oikeat/kirjaimelliset/lääketieteelliset) sairaudet viittaavat.
Ehkä parempi termi olisi "tietoisuus" ,tietoisuus itsestään, ajatuksistaan sekä ympäristöstään.
Missä tämä tietoisuus on mielestäsi( ai niin sulla ei ole mieltä)ihmisen kehossa sijaitsee?
Tässä kyselee ja vastailee useampi eri ihminen, joten ota asia huomioon.
Suomi24:n nimimerkkipolitiikka on huono, mikä sekoittaa keskustelua.
Nyt on pakko puuttua tähän sanaan "tietoisuus".
Kun olen oikeasti miettinyt sitä kun psykiatriassa käytetään termiä sairaudentunto tai -tunnottomuus.
Se on mielestäni väärä sana tuo tunto tässä yhteydessä koska mielenterveys ei ylipäänsä tunnu kuten jokin fyysinen vaiva esim. päänsärky, korvakipu jne.
Parempi termi olisi oikeasti " tietoisuus omasta sairaudesta ", että ihminen tiedostaa mahdollisen sairautensa.
Enkä nyt odota että tämä filosofi joka kommentoi kaikkeen ettei käytä aivojaan, niin ottaisi tähän mitään kantaa. Tiedetään jo että et omaksu sanaa sairaus tässä yhteydessä koska mielestäsi ihmisellä ei ole mieltä.
Jos on tietoisuus oman mielensä (seurauksineen) huonosta hapesta, pitääkö olla tietoisuus myös jostain SAIRAUDESTA?
Ymmärrän, että jos esim. vaanii lenkkipolulla iltahämärässä lyödäkseen tuntemattomia halolla päähän EIKÄ ymmärrä että toiminta ei ole ihan OK, silloin on kysymys sairaudentunnottomuudesta.
Lievemmätkin esimerkit käy.
En ole tuo mainittu filosofi, esitin vain tuon "tietoisuus" termin käyttöä mielien ja muiden vastaavien sijaan.
Sairauden tunnottomuus on varastettu neurologiasta jossa se on ihan oikea käsite.
Koska ymmärtääkseni "sairaus" sanalla tarkoitat mielisairautta, parempi termi nähdäkseni olisi "psykiatrinen sairaus" koska siitä voi päätellä sairauden sijainnin.
Tarkoitinkin juuri sitä mieltä, että se ei tunnu samalla tavoin kuin fyysinen kipu.
Enkä ymmärrä jos joku vaanii ja kolkkailee lenkkipolulla, hänkään ei tunne sairauttaan, ja kun ei edes tiedä niin silloin hän on syyntakeeton. Ei ymmärrä itse mitä tekee.
Kolkattu on siinä vaiheessa kyllä hyvinkin sairauden tuntoinen koska saattaa olla pää kipee.
Kun on sairaudentunnoton, niin ei tunne sen tietoisuutensa olevan "huonossa hapessa".
Sairaudentunnottomuus tarkoittaa sitä, että ihminen ei ymmärrä olevansa sairas. Ihmisen ymmärrys asunee samassa paikassa kuin mieli, ajatukset, asenne, henki ... yms., joka ei ole konkreettisesti havaittavissa ja / tai käsiteltävissä oleva elin. - Nm. Yksinkertaisesti
Rgr that. Kommentoin kuitenkin virhekäsitykset. Kyseessä ei ole mikään filosofinen seikka. Filosofiaa on vapaata tahtoa, determinismiä jne. koskeva keskustelu. Ei kuitenkaan se onko mieltä olemassa. Tiedämme, ettei sellaista ole.
Valitettavasti näyttää siltä, että olen onnistunut ainakin osaa keskustelijoista sekoittamaan vain lisää. No aina ei voi onnistua.
Mikä sairaus kyseisellä vaanijalla on? Flunssa?
Vi**u, se oli sarkastinen esimerkki. Koitin vetää ööveriksi, ettei kukaan loukkaantuisi.
En osaa sanoa mikä sairaus kalikan kanssa tuntemattomia pimeässä vaanivalla on. Tyhmyys, ihmiskunnan pahin vitsaus? Aivoista puuttuu osa? Tissi on ollut vauvana väärässä asennossa suussa? Äiti on näyttänyt tissin, mutta tunkenut sitten vastikepullon suuhun?
Läpi ihmiskunnan on myös ollut moraalittomia ja pahoja ihmisiä. Ja tulee olemaan.
Kun asiat ovat pielessä, toisilla herää taistelutahto asioiden muuttamiseksi parempaan, toiset taas luovuttavat ja masentuvat, sekä pakenevat päihteisiin yms. Siitä on kyse, nykyään on niin helppo heittää hanskat tiskiin ja sanoa, en vaan jaksa, muut elättäköön minut.
Jokaisella on murtumispisteensä, ja sen sijainti psyykessä riippuu kaikesta mikä henkilöä on rasittanut elämän varrella. Tausta ei ole kenenkään ulkopuolisen tiedossa, eikä kaikilta osin asianomaisen itsensäkään. Mitä enemmän tiedostettuja tai tiedostamattomia iskuja, tai jatkuvasti painavaa taakkaa, on elämän varrella kertynyt, sitä pienempi kolaus saa "kamelin selän katkeamaan." (Kamelit parat. Olen aina tuntenut piston sisimmässäni kuullessani tuon vertauksen. Paljonkohan niitäkin raukkoja rääkätään kun ne joutuvat kantamaan ihmisiä ja tavaroita pitkin erämaata... Kuten hevoset ennen meillä... Ihminen on julma.)
-toinen kommentoija
Lisään vielä, että on ihan tutkittu juttu, että ihmisen kyky reagoida joustavasti vastoinkäymisiin vähenee mitä kauemmin olosuhteet pysyvät sietorajan tuntumassa, ja varsinkin jos tilanteessa on monenlaista ristiriitaa. Esimerkiksi köyhyyttä ihminen kestää jonkun aikaa ihan hyvin; jaksaa iloita siitä mikä vielä on hyvin, jaksaa miettiä erilaisia ratkaisuja, olla kärsivällinen ja luova. Mutta mitä kauemmin joutuu ponnistelemaan, eikä mikään tuota riittävää tulosta, ja resurssit hupenevat, keinot vähenevät, sitä vaikeampi on enää toimia tehokkaasti. Sitä kutsutaan kimmoisuuden vähenemiseksi (resiliency). Tämä on kansainvälinen tutkimustulos.
Sellaistahan se on, mutta kumminkin joku toinen on vahvempi toista.
"Mutta kumminkin joku toinen on vahvempi toista".
Näinhän se on, eikä niitä vahvoja ihmisiä kannata verrata omaan itseen. Silloin just alkaa tuntua ikävältä jos vertailee.
Jos sattuu olemaan vähän heikompi kuin joku toinen niin se on vaan hyväksyttävä.
Ei tarvitse olla samanlainen kuin muut.
Silloin alkaa tuntua vaikealta jos haluaa aina olla kuten muut, haluaa kelvata muille, haluaa olla yhtä kaunis kuin joku muu jne... näitä on vaikka kuinka paljon.
Yleensä ihminen kelpaa ja muut hyväksyy silloin kun on oma itsensä eikä yritä mitään muuta. Se pitää vain itsekin ymmärtää.
Kun on 50:een vuoteen tullut jo melkein kaikki mahdollinen ja mahdoton eteen eikä murtumispiste ole vieläkään tullut eteen, tosin siitä on enin jäänyt jo taakse. Eli aikoinaan olin kait sitten murtunut kun oli päihteiden ja lääkkeiden käyttöä.
Kun tarpeeksi paljon kokee niin mun mielestä se tavallaan vahvistaa jatkoa varten.
Mua ei enää moni asia osaa yllättää, omaa kuolemaa en ole vielä kokenut lopullisesti vaikka usein on lähellä ollut.
Monista murheista ja ongelmista kun selviää niin joka kerta saa lisää taitoa ja eväitä käsitellä uusia paremmin. Ihmiset ovat yksilöitä ja jokaisella on omat tapansa selviytyä.
Kissanruokaan mausteita vähän, niin saa makua...
Aloitus on asiaa!
Masennuksesta ja muka masentuneista on tehty lääketehtaiden lypsylehmiä.
Joka hetkelliseenkin alakuloon ollaan tyrkyttämässä masennuslääkkeitä, joihin koukkuuntuu. Mielialoja paisutellaan ja diagnosoidaan väärin. Tehdään kärpäsistä härkäsiä. Ihmiset itsekin menneet tähän vipuun. Ellei elämä ole yhtä onnelaa, niin olet heti masentunut ja tarvitset terapeutteja ja lääkkeitä. Lääkärit kirjoittaa normaaleihinkin mielialojen vaihteluun masennuslääke reseptejä innoissaan.
Ellet syö niitä, et saa edes sairaslomaa, levähtääksesi väsymyksesi pois, jotta katselisi elämää taas virkeämmin silmin. Eikun vaan syöt huumaavia masennuslääkkeitä haet niitä purkkitolkulla, että olisit kunnolla koukussa niihin.
Sinulle uskotellaan, että muullatavalla et saa mielialaasi kohentumaan.
Sairaslomaa annetaan vain sairauksista parantumiseen, ei levähtämiseksi. Tuo jos mikä on paisuttelua, kun vaatii sairaslomaa levähtääkseen.
Sairasloma järjestelmässä on kuitenkin omat ongelmansa.
https://madinfinland.org/kaannetaanko-olosuhteiden-ongelmat-yksilon-sairaudeksi/
Jos vääntelee niin ketään mielen haasteista kärsivää ei pitäisi hoitaa tai antaa sairaslomaa kun kyseessä ei ole oikea sairaus. Toisaalta olisi täysin epäinhimllistä lapsuudessa pahoinpidellylle, raiskatulle ja muulla tavoin nöyryytetylle sanoa ettei kyseessä ole sairaus että ei muutakuin hymy huulille ja töihin. Lapsuuden traumat korreloi kaikista vahviten mm. työkyvyttömyyden, itsemurhien ja kaiken mt-ongelmien kanssa. 5.5 päättötodistuskaan peruskoulusta ei pilaa elämää niin paljon kuin lapsuudessa traumatisoituminen.
Jos ihminen on jostain syystä henkisesti aivan loppu. Hän ei nuku, eikä syö kunnolla jne. Kyllä silloin tavallaan sairastuu ja silloin olisi syytä levätä. Tälläisen hetkellisen romahduksen voi aiheuttaa jonkun läheisen äkkikuolema, tai muu onnettomuus. Ei näitä aina tarvitsisi lähteä mielialalääkkeitä tyrkyttämällä korjaamaan. Muitakin keinoja kai on, kohottaa mielialaa ja hoitaa ihmismieltä kuntoon? Nykyään vaan näyttää siltä, että ei ole.
Onko mielialalääkeriippuvaiset sitten aina työkykyisempiä, kuin ne, jotka yrittää ilman lääkkeitä päästä jaloilleen?
Vanhempia ja sukulaisia ei voi valita. Lapsi on vanhempiensa käytöksen armoilla. Ikääntyessään lapsikin kykenee tekemään päätöksiä itsenäisesti ja tarvittaessa muuttamaan elinympäristöään. Tosin lapsuustraumat ja huonot muistot voivat jäädä mieleen ja vaikuttaa elämään.
Olisi täysin mahdollista rakentaa psyykkisten ongelmien hoito kokonaan uudelle pohjalle, ilman oletusta, että kyseessä olisi jonkinlainen sairaus. Psyykkiset ongelmathan eivät tosiasiassa ole sairauksia. Ne aiheuttavat kärsimystä ja voivat myös vähentää toimintakykyä, mutta silti niitä ei ole perusteltua nimittää sairaudeksi.
Useimmat ihmiset ymmärtävät, että esimerkiksi leskeksi jääneen syvä suru voi estää häntä työskentelemästä jonkin aikaa, ja ettei se ole silti mikään sairaus. Se on vain suru. Lamaannuttava, voimat vievä suru, josta selviytymiseen tarvitaan lepoa ja psykososiaalista tukea. Ehkä jossain vaiheessa jotain järjestettyäkin, kuten vertaisryhmiä, tai ammatillista apua, esim. terapiaa. Jos haluaa käyttää tuskaa turruttavia valmisteita kuten psyykenlääkkeitä, luontaislääkkeitä tai vaikka alkoholia, sekään ei tee surusta sairautta. Se vain tarkoittaa, että ylivoimaiset tunnetilat lievitetään jollain huumaavalla aineella - ihannetapauksessa vain lyhyen aikaa ja kohtuullisilla annoksilla, ettei tule likaa sivu- ja haittavaikutuksia, koska eiväthän aivotoimintoja muokkaavat kemikaalit kuitenkaan tuskaa paranna.
Tällaisessa tilanteessa olisi yksinkertaista määrätä surevalle henkilölle joksikin aikaa vapautus työstä. Määräyksen voisi kirjoittaa psyyken ongelmien ammattilainen, enkä ainakaan itse ajattele, että se olisi välttämättä lääkäri. Psykologi esim. myös. Toki lääkärikin voi, mutta mielestäni he tarvitsisivat kyllä ensin jonkinlaisen täydennyskoulutuksen psyykkisten ongelmien syistä ja prosesseista, jotta tajuaisivat, ettei niissä ole kyse sairauksista, ja ettei niitä hoideta kuin sairauksia. - Jotkut lääkärit kyllä tämän tajuavatkin, mutta se on asia jota ei kollegayhteisössä ole eduksi sanoa ääneen.
Edellä mainittu esimerkki koski surua, mutta periaatteessa tilanne on aivan sama muidenkin toimintaa haittaavien ja kärsimystä tuottavien psyyken pulmien suhteen. Nykyään niille vaan annetaan älyttömiä muinaiskreikkalaisia nimityksiä, joita kutsutaan "diagnooseiksi." Mitään psykologista ymmärrystä näihin määritelmiin ei sisälly, ei niin mitään. Ne ovat lääkäreiden keksimää näennäistiedettä, höpöhöpöä. Diagnoosien ja psykiatrian ikävistä puolista yksi on todellisuuden hämärtäminen ja mystifiointi, ja asiantuntijavallan lisääminen ihmisten elämään.
-toinen kommentoija
Hyvin kirjoitettu.
Mitä tulee työpoissaoloihin ja taloudelliseen tukeen elämän vaikeilla hetkillä, yksi mahdollinen vaihtoehto olisi sosiaalitili. Henkilökohtaiselle sosiaalitilille jokainen maksaisi palkastaa rahaa automaattisesti, kunnes tili olisi täynnä. Kun tulisi jokin ikävä tapahtuma elämässä, johon kokisi tarvitsevansa hetken aikaa, tulisi taloudellinen tuki tältä henkilökohtaiselta sosiaalitililtä. Tarvittaessa tietenkin voitaisiin ottaa myös yhteisestä kassasta, mutta sitä ennen asianomaisen henkilökohtainen sosiaalitili käytettäisiin. Henkilöt, jotka olisivat saaneet tilinsä täyteen rahallisilla ansioillaan, saisivat sen jälkeen tilin täyttöön käytetyn ylimääräisen veromäärän verran lisää käteen. Tämä olisi siis vain yksi mahdollinen vaihtoehto, jota kehittää.
Nykyinen pelleily- ja teatterisysteemi, jossa leikitään, että elämään reagoiminen on sairaus jäisi pois. Poissaolojakson nimi ei myöskään voi olla sairausloma, kun mitään sairautta ei ole. Sairausloma tarkoittaa, että henkilö on sairas, eli hänellä on vaikka flunssa tai käsi poikki. Elämän tuska ja surut vaikkakin hyvin todellisia ja ikäviä eivät ole sairauksia. "Sosiaalisen" loman/poissaolon kirjoittaminen/valtuuttaminen ei kuuluisi lääkärille, koska ei lääkäri elämänongelmista ja elämään reagoimisesta tiedä sen enempää kuin postelijooni. Lääkärit tietävät sairauksista, joten se alue jääköön lääkäreille. Meillä on hassu ajatus siitä, että oikea paikka avioerosta johtavan murheen ratkomiseen on lääkärin vastaanotto. Ihmiset jopa sanovat toisilleen, että jos itkettää ja masentaa niin mene lääkärille. Eihän siinä ole mitään järkeä.
Läheisen kuoleman aiheuttama suru ja lapsuuden traumatisoitumisen aiheuttama masennus ovat eri asioita. Toinen kuuluu elämään ja toinen ei. Siksi näitä ei ole helppo hoitaa. Joskus ihmetettyttää miksi masennuksen kohdalla läheisen menetys nostetaan usein esille. Se on kuitenkin inhimillinen asia toisin kuin vaikka raiskaus.
Minun siskoni sairastui vaikeaan masennukseen. Jumala otti hänet pois fyysisen sairauden kautta, silloin tiesin että hän oli vapaa kaikesta.
Elämässä tapahtuu hirveitä asioita. Raiskaus, kuten muukin väkivalta, ovat valitettavasti ihmisten maailmaan kuuluvia asioita. Niitä voi tapahtua kenelle tahansa. Traumatisoituminen sellaisesta on luonnollista. Siitä voi selviytyä ja toipua, ja useimmat tarvitsevat tukea toipumiseen. Silti ei traumatisoituminen väkivallasta tai mistään muustakaan ole sairaus. Tässä mielessä se on verrattavissa läheisen menetykseen. Väkivallan vaikutukset ovat tietenkin eri tavalla ja syvemmin traumatisoivia kuin tavanomaiseen elämänkulkuun kuuluvan tapahtuman kuten läheisen kuoleman. Toipumisprosessi on monelta osin toisenlainen, ja tarvittava apu on erilaista. Silti kumpikin ovat luonnollisia reaktioita.
Inhimillisten tunteiden ja kokemusten nimittäminen sairaudeksi ei auta mielestäni ketään, vaan päinvastoin lamaannuttaa ja estää toipumasta. Valitettavasti ammatillista tukea, kuten terapiaa, voi nyky-yhteiskunnassa saada yleensä vain hyväksymällä diagnoosin ja ajatuksen, että omat tunteet ja kärsimys ovat sairautta.
Nykyään ymmärretään traumatisoitumista vähän paremmin kuin ennen, mutta nähdäkseni se ei ole olennaisesti edistänyt hoitokeinojen kehitystä eikä parantanut mielenterveystyöntekijöiden suhtautumistakaan. Traumatisoituneitakin voidaan stigmatisoida, kuten kaikkia, jotka saavat jonkun psykiatrisen diagnoosin. Monet, jotka ovat hakeutuneet esimerkiksi väkivallan uhreina terveydenhuoltojärjestelmän piiriin, kertovat kohdanneensa ymmärtämätöntä ja leimaavaa suhtautumista.
-toinen kommentoija
Ne eivät ole suoraan verrattavissa asioina keskenään. Yksinkertainen syy on se että läheisen menetys ei vaurioita aivoja mutta lapsuuden traumatisoiminen tekee aina niin. Ei ne sairauksia sikäli ole. Lapsuuden traumatisoituminen on hyvä nähdä biologiselts kannalta eikä sillä (pelkästään) miten uhri itse suhtautuu asiaan. Hoitohenkilökunnan tai muiden ihmisten yksi ymmärtämättömyyden syy on se että he eivät tajua tämä on ihminen on todellakin "rikki". He eivät tunnetasolla voi ymmärtää sitä todellisuutta missä traumatisoitunut elää. Toisaalta ei heidän välttämättä tarvitsekaan.
Siitä olen ihan samaa mieltä, että ihmiset kovin herkästi reagoivat läheisen kuolemaan. Sehän tosiaan on edessä jokaisella elämässä, ja monta kertaa. En tarkoita kuitenkaan vähätellä kuolemia. Eihän ne iloisia tapahtumia ole ja joillekin joku läheinen voi merkitä enemmän kuin toiselle.
Mutta en ymmärrä mitä tarkoitat tuolla erolla, kun puhun lapsuudessa tapahtuneista ikävistä asioista ja toistaalta läheisen kuolemasta, mikä myös varmasti useasti ikävä tapahtuma. En myöskään ymmärrä mitä eroa fundamentaalisesti on surulla, joka tulee läheisen kuolemasta tai toisaalta sillä surulla, joka on peräisin raiskauksen uhriksi joutumisesta. Suru kuin suru.
Nuo aivovaurioitumispuheet ovat puutaheinää, kunnes toisin todistetaan. Psykiatrian ala pyrkii pelottelemaan ihmisiä luoksensa erilaisilla tekaistuilla väitteillä, että "paha mieli vaurioittaa aivoja" ja niin edelleen. Se on samanlaista vedätystä kuin aikaisemmin sanoivat, että itsetyydytys pudottaa hampaat, kun halusivat, etteivät ihmiset harrasta sellaista yksin pelehtimistä.
Laitoit itsekin sanan rikki lainausmerkkeihin, mikä antaa ymmärtää, että tiedostat kyseessä olevan kielikuvan. Mitään ei ole fyyisesti rikki aivoissa vaan ainoastaan henkilö on "ihmisenä rikki" eli pahalla mielellä. Muita tuttuja vastaavia metaforisia ilmaisuja ovat usein kuullut "mieli on murtunut", "sydän särkynyt" ja moderni metaforis-medikalistinen ilmaisutapa "mieli on sairas".
"Ne eivät ole suoraan verrattavissa asioina keskenään. Yksinkertainen syy on se että läheisen menetys ei vaurioita aivoja mutta lapsuuden traumatisoiminen tekee aina niin. "
Ymmärrän mitä tarkoitat. Leskeksi jääminen ei ole psykologisesti ja sosiaalisilta seurauksiltaan verrannollinen väkivallan uhriksi joutumiseen, vaikka voikin olla toisella tavalla vakava trauma.
Minulla on se käsitys, että myös aikuisena saadut vakavat traumat ja muut erittäin stressaavat kokemukset voivat vaikuttaa aivojen toimintaan ja rakenteeseen pitkäaikaisesti. Lapsena kehitysvaiheessa tietenkin sekä kokemukset että biologiset muutokset ovat eri luokkaa.
Toisaalta myös lapsena kaltoinkohtelusta aiheutuneet aivomuutokset voivat nykytutkimuksen mukaan ainakin jossain määrin palautua. Aivot ovat plastiset: esimerkiksi hippokampukseen, joka muistitoiminnoista pääosin vastaa, ja joka hermosolutuhon myötä kutistuu traumatisoitumisessa, syntyy kokemusten myötä uusia hermosoluja. Tietenkään aivot eivät voi toipua ellei ympäristö muutu riittävästi ja perusturvallisuus palaudu. Läheskään kaikki traumatisoituneet lapset ja aikuiset eivät saa tilaisuutta toipua traumoistaan biologisesti eikä psyykkisesti.
Biologia on tärkeää, ja sillä voi vakuuttaa lääketieteen ja mt-järjestelmän edustajia siitä, että traumat ja ympäristöolosuhteet yleensäkin pitää ottaa vakavasti. Kuitenkin sekin voi kääntyä haitaksi traumatisoituneelle, ja on kuulemani mukaan joskus kääntynytkin. Esiintyy asennetta, että "kerran traumatisoitunut, aina traumatisoitunut", esim. ikään kuin jos lapsuudessa on kokenut vakavaa pahoinpitelyä tai hyväksikäyttöä, niin aletaan ajatella, kuten aina ennenkin, vain toisella perusteella, muodikkaan "traumainformoidun lähestymistavan" nimissä, että henkilö tulee koko loppuelämänsä olemaan jotenkin erilainen/vaurioituneempi kuin muut. Tällainen suhtautuminen voi olla hoitohenkilökunnan taholta tiedostamatontakin. Kysehän on silloin pelkästään siitä inhimillisestä yleisilmiöstä, että uhrin asemaan samastuminen on tukalaa. Niin tuskallista, että siitä koetetaan vääntelehtiä keinolla millä hyvänsä pois, vaikka näkemällä uhri jostain vinkkelistä kielteisessä valossa.
Kaikki ovat kuitenkin jollain tavoin traumatisoituneita. Useimmat eivät ole tietoisia oman menneisyytensä kipukohdista, koska trauma on "kätkeytyvä", mieli dissosioi sen. Eikä kaikkea tietenkään tarvitsekaan tiedostaa, jos elämä tuntuu menevän riittävän hyvin.
-toinen kommentoija
"Nuo aivovaurioitumispuheet ovat puutaheinää, kunnes toisin todistetaan. Psykiatrian ala pyrkii pelottelemaan ihmisiä "
Kyllä se ikävä kyllä on ihan totta, että traumat vaikuttavat aivoihin. Se on todistettu puolueettomissa tutkimuksissa. Mutta onneksi siitä voi toipua, oikeissa olosuhteissa. Nykyiset psykiatriset hoitomuodot eivät kuitenkaan yleensä edistä eivätkä aina edes mahdollista toipumista traumojen aiheuttamista aivomuutoksista.
Traumojen biologisista seurauksista toipuminen edellyttäisi turvallista, sopivan virikkeellistä ympäristöä ja psykososiaalista tukea. Myös elintavoilla kuten liikunnalla ja ravitsemuksella voi parantaa aivojen toimintaa ja jopa lisätä hermosolujen tuotantoa (esim. omega-3 rasvahapot).
Psyykenlääkkeiden pitkäaikaiskäyttö vaurioittaa aivoja. Etenkin neurolepitit tuhoavat aivosoluja ja kutistavat täten sekä valkoista että harmaata aivoainetta. Hippokampus pienenee. Jne. Tämä voi tapahtua jo muutaman viikon neuroleptihoidossa. Monilla muillakin psyykenlääkkeillä on haitallisia vaikutuksia aivoihin, esim. bentsodiatsepiinit heikentävät muistia ja lisäävät Alzheimerin taudin riskiä jo muutaman kuukauden käytössä.
-toinen kommentoija
Miten niitä aivovaurioita sitten pitäisi mielestäsi hoitaa, kun lääkkeet eivät sovi hoitomuodoksi?
Sitä minäkin ole odotellut, että nämä lääkevastaiset kertoisivat sen vaihtoehtoisen hoitomuodon lääkkeille.
Haluat siis hoitaa aivovaurioita lääkkeillä jotka vaurioittavat aivoja.
En sitä kysynyt, vaan millä niitä aivovaurioita hoidetaan jollei lääkkeillä. Vastaa siihen.
"Lapsuuden traumatisoituminen on hyvä nähdä biologiselts kannalta eikä sillä (pelkästään) miten uhri itse suhtautuu asiaan. "
Miten lapsuuden traumatisoituminen nähdään biologiselta kannalta?
Miten lapsuuden traumatisoituminen vaikuttaa biologisesti ihmiseen?
Höpöhöpö taas
"lapsena kaltoinkohtelusta aiheutuneet aivomuutokset voivat nykytutkimuksen mukaan ainakin jossain määrin palautua. "
Heitä yksi linkki lapsuuden kaltoinkohtelun AIVOmuutoksista!
Enkä väitä siis, etteikö lapsuuden kaltoinkohtelu voisi vakavasti vaikuttaa ihmisen ajatusmaailmaan ja käytökseen.
Ensin pitäisi olla todisteet siitä fyysisestä aivovauriosta.
Lääkärin etiikkaan kuuluu ettei potilaalle saa aiheuttaa vahinkoa, joskus on parempi olla tekemättä mitään.Psyykenlääkkeet eivät myöskään korjaa mitään ne päinvastoin lamaavat aivotoimintaa.
Jep. Mitään näyttöä sellaisista aivovaurioista, jotka olisivat seurausta lapsuuden tai minkään muukaan ajan traumoista ei ole. Koko väite on älytön. Mutta uskokoot ketkä tahtovat.
En ole kovin lääkevastainen mutta ihan kaikkea ei voi korjata pelkästään lääkkeillä.
Paljon puhutaan terapiasta, eikä kaiken puhumisen ole edes pakko olla terapiamuotoista.
Usein ihmiselle riittää kun on joku joka kuuntelee ja välittää aidosti.
Sen voin myös sanoa että paras ymmärtäjä on toinen ihminen joka on itse kokenut saman asian kuin toinen. Hänkään ei voi tarkkaan tietää miltä toisesta tuntuu tai miten toinen ajattelee mutta kokemuspohja on se että tajuaa paremmin toisen tuskan ja ikävän olon.
Sellaiset ihmiset jotka eivät ole itse kokeneet mitään kovin järkyttävää tai muuten ikävää asiaa eivät ole parhaita keskustelukumppaneita välttämättä.
Aina ei riitä edes se että on ammatiltaan jonkinlainen terapeutti tms. Kirjoista lukemalla ei koe eikä näe asioita samalla tavalla kuin ihmiset joilla on henkilökohtaisesti ollut vaikeampaa.
Lue Bessel Van der Kolkin kirja Jäljet kehossa.
Googlettamalla "childhood trauma and brain" löydät paljon tietoa.
Dissosiaatiokaan trauman yhteydessä ei ole mikään mitätön ilmiö. Se että ei muista omaa lapsuuden traumaa EI TODELLAKAAN vähennä sen haittoja aikuisuudessa. Tällöin henkilö ei edes tiedä paremmasta elämästä kun trauma peittää "kaiken alleen".
Tässä huomaa eron mikä on traumatisoituneen ja ei-traumatisoituneen välillä. Se että on ihminen on "rikki" on kielikuva mutta lapsuuden traumatisoitumisen yhteydessä täysin totta. Se on peruuttamaton. Asia ei muutu vaikka henkilö hirttäisi itsensä (joka traumatisoitumisen yhteydessä valitettavan usein tapahtuu).
Psykiatria ignooraa traumoja. Eheä lapsuus on nimenomaan edellytys eheälle aikuisuudelle. Eihän autismia, kehitysvammaisuutta tai homoseksuaalisuuttakaan voi korjata aivoista. Se on asia joka on siellä ja pysyy.
Tuo on tollane keittiöpsykologin vertaus "Suru kuin suru". Se on tavallaan noin mutta tarkemmin ajatellen ei ole. Ajatelleenpa vaikka, että minä olen mies. Niin en minä voi väittää tietäväni tunnetasolla miltä tuntuu olla raiskauksen uhri naisena. En minä voi verrata sitä mihinkään omaan kokemukseeni. Se on hänen todellisuutta johon voi vain parhaani mukaan ottaa osaa. Tässäkää suhteessa surut eivät ole verrattavissa keskenään. Ja ihmiset reagoivat niin eri tavoin eri asioihin.
Mikä siinä väitteessä että lapsuudessa koettu seksuaalinen hyväksikäyttö vaikuttaa biologisella tasolla negatiivisesti minuun on niin älytöntä?!
Laita Youtubeen "Bessel van der kolk and trauma" jos osaat englantia.
Kysymys ei ole fyysisestä aivovauriosta. Kyse on henkisestä puolesta joka vaikuttaa mm.mielialaan, keskittymiskykyyn ja motivaatioon. Ja se on peruuttamatonta.
Ei niitä hoidetaan millään. Ei sellaista kokemusta voi muuttaa kokemattomaksi.
Nenäkään ei toivu pielistä, kun ne on kaikki veressä.
Usea masentunut on kokenut lapsuudessaan tai nuoruudessaan jonkinlaisen ikävän tilanteen, kiusaamista tms.henkistä väkivaltaa, tämä sitten vie ihmisen aikuisuuteen ikävine muistoineen ja ihminen on usein aikuisena arka ja ei pärjää kuten muut yhteiskunnan rattaissa.
Tähän ei valitettavasti auta nykyiset masennuslääkkeet, päinvastoin olo vain huononee näillä myrkkylääkkeillä pitkässä juoksussa ja tulee lisäsairauksia, sydänvaivoineen ja sokeritauteineen sekä erilaisine hermostoperäisine haittavaikutuksineen.
Maailmalla käytetään jo osaksi terveydenhoitoalalla esim. psilosybiini avusteista hoitomuotoa masennuksen hoitossa ja muitakin ns. tämän alan hoitomuotoja käytetään paremmin tuloksin kuin nämä nykyiset masennuslääke myrkyt.
Suomessa on vielä erittäin sitkeässä tämä karmaiseva hoitomantra lääkäreiltä (Huom ! Iso palkka mulle (lääkärit) ja myrkyt sulle (potilaalle). Vuosikymmenestä toiseen annetaan samaa masennuslääke skeidaa masentuneille jotka eivät auta potilasta vaan vie vuosien myötä ihmisen enemmän vaikeuksiin.
Huomattavan ikävällä tolalla tämä suomen hoito tässä asiassa.
Aikuisuus tarkoittaa sitä, että lapsena ja nuorena koetut jutut käsitellään ja jätetään taakse. Niitä ei kannata kuljettaa mukana, varsinkaan jos ne painavat paljon. - Nm. Eteenpäin elävän mieli
Niin ja aikuiselämässähän ei tapahdu mitään negatiivistä ikinä.
Ei muuta kuin lenkille jos jää yksin tai hoitokierteeseen.
Oletko koskaan miettinyt / tutkinut, mitä tarkoitetaan aikuisuudella? Aikuinen osaa ja tietää, miten negatiiviset jutut käsitellään. Tai aikuisellä on / pitäisi olla ainakin jo kaikki 'kapulat' oppimiseen, selvittämiseen, keksimiseen ... - Nm. Lenkki on hyvä joka mutkassa
Jos sinä osaat oppia, selvittää ja keksiä, niin se ei tarkoita sitä että masentunut osaa. Pitäisi olla ja osata, käydä lenkillä ja kerätä voittoja. Tuostahan ne masennukset monasti alkaa. Pitää tehdä sitä sun tätä, mutta kun voimavarat ei riitä. Oman elämänsä sankarit kehottaa töihin. Pitäisi olla töissä.
Yleisesti aihetta hipoen voi toki vaikuttaa oppineelta ja viisaalta, mutta kun tarvitaan käytännön vinkkejä, alkaa keskustelijat tippumaan kelkasta. Masennuslääkkeet ja liikunta edistää masentuneiden vointia, jos alkukipinä löytyy tai pakotetaan itsensä liikkeelle. Kuinka moni pystyy tuon tekemään?
Mitä sitten kun tulee lenkiltä ja koti odottaa tyhjänä. Ei voi kertoa kenellekään omasta onnistumisesta. Pitää taputella itseään selkään henkisesti. Jos mielipide itsestään on alakanttiin kallistuva, niin paljonko tuo taputtelu auttaa?
Jos koko yhteiskunta koostuu pärjäävistä aikuisista, jotka osaavat käsitellä negatiiviset jutut ja omaavat niin helvetisti kapuloita että lenkillekin asti pääsee, niin miksi monet ihmiset ovat varautuneita, taloudellisesti ahdingossa, alkoholisoituneita ja yleisesti ottaen päämäärättömiä ja katkeria?
Laita toki linkki tuohon aikuisuuden oppikirjaan. Siitä hyötyisi moni tälläkin palstalla.
Syö hyvin eli oikein, jaksat paremmin. Ravinto on rakennusaine. - Nm. Perusjuttu
Aika ovelasti suunnattu toi kommentti. Luulin että tässä puhutaan asioista yleisellä tasolla?
Oikea elämä ei olekaan ihan noin yksinkertaista.
Ei todellakaan. Siksi kannattaa kasvaa aikuiseksi mahdollisimman nopeasti kun aikuisikä alkaa. - Nm. Pelkkä ikä ei riitä
Psilosybiini ja kannabis voisi tuoda valoa tälle alalle. Miksei Mdma-avusteinen terapiakin jota maailmalla on tutkittu. Suomi tulee jälkijunassa. Siinähän ei toki ole mtn uutta.
Ihmisten yhä yleisempi vittumaisuus ajaa ns. syrjäytyneet umpikujaan josta ei ihan noin vain kivutakaan ylös, vaikka kuinka lenkkeilisi ja kävisi vaikkapa salilla. Jos positiivisia kontakteja ei saa mistään, on täysin ulkona kaikista kuvioista, ja yritykset tulla esille torpataan, niin siinä ei vittu auta muu kuin syödä niitä neuroleptejä ja kärvistellä elämän surkeutta.
Kauan yksin olleella puuttuu pelisilmää, kun ei kaikki helvetin piilovittuilut ja valehtelijoiden temput aukea niin välittömästi kuin vanhoille tekijöille. Valehtelijat pitävät itseään suurina auktoriteetteina näiden uhriensa elämässä, ja syöttävät pajunköyttä minkä kerkeävät vanhoilla totutuilla kikoilla. Jos pelissä on useampi mukana, vaikkapa kouluissa klikkiytyneet porukat, niin yksin olijalla on nopeasti vaihtoehdot vähissä.
Masennus on luonnollinen reaktio johon ei auta kuin toiminta, ja useimmiten vitun kiirellisellä aikataululla. Jos haluaa menettää vuosikausia istuessa kotonaan, niin ei tarvitse sitten mitään toimenpiteitä suorittaakaan.
Elämän traumoista ei koskaan parane, ne arvet peittyvät ja aukeavat joskus uudestaan.
Syntymän jälkeen elämä sitten kolhii ihmistä, onnettomuudet,väkivalta ym. Jättävät jälkensä ihmiseen jolloin mielen tasapaino järkkyy. Lääketiede tutkii asiaa ja koittaa parantaa. Osa sitten ei koskaan parane, lääkitys vaan turruttaa ihmisen.
Geeneille ei voi mitään, perityy kai se masennuskin. Vallitseva ympäristl hoitaa loput.
Voisitko ottaa selvää asioista ja aiheista ennen kuin pöliset julkisesti. Geenejä voi narrata ja ympäristöä voi vaihtaa. - Nm. Ei junalauta
Lapsuuden perhehelvetti paranee Espanjan auringon alla? Nimim. Ei vittu mitä puhetta.
Eheytymisen voi aloittaa lukemalla Pirkka -niksit ja katselemalla Mitä tänään syötäisiin -ohjelmaa antaumuksellisesti.
Sitten lenkille virkistäytymään, väistelee koiranpaskat korviin tulevan musiikin tahdissa, ja hymyilee vastaantulevalle ryövärille sydämellisesti. Positiivisuus tarttuu nimittäin.
Kun pääsee kotiin ilman lompakkoa ja alushousuja, puhelin hajonneena, pitää käydä naapurin luona lainaamassa runsaista smoothie-aineksista koostuva ruokakassi, ja vilkaista samalla Tinderiä jos vaikka tosirakkaus olisi jo löytynyt. Pienistä ei kannata masentua.
Kun smoothiet on vedetty huiviin, aloitetaan kolmen tunnin meditaatiosessio, jossa sujuvasti käsitellään kaikki lapsuuden traumat ja koetaan nirvana, mutta vain noin puolen tunnin verran. Elämä on välillä vähän haastavaa kuitenkin.
Kun viikonloppu tulee ja tosirakkaus löytyi Tinderistä, lähdetään parille siiderille ja ihaillaan yöllistä kaupunkia, otetaan ehkä kuva omista kengistä ja ohi pyörivästä mäkkärikupposesta. Loppuilta menee hekumoidessa uuden tuttavuuden kanssa, ja Facebook -status päivittyy heti aamulla. Kun tulee luppoaikaa kaiken kiireen keskellä, voi poiketa Suomi24 -sivustolle kertomaan elämästä ja häväistä oppimattomia muistuttamalla että anonyymi keskustelu netissä on helvetin tärkeä osa julkista imagoa.
Missä kohtaa siinä niin sanottiin? - Nm. Luki-luki vai joku muu ymmärtämisen vaje
Nuku yöllä, helpottaa kummasti. - Nm. Järjetön juttu
Satiiri on jännä siitä että se menee helposti ohi.
Ohihan se tietysti menee, jos ei löydä siitä sen enempää satiiriä kuin järkeäkään. - Nm. Taitolaji
Voitit internetin.
Itse olen kokenut lapsuudessa seksuaalisen hyväksikäytön ja perehtynyt aiheeseen joten väitän tietämäni mistä puhun. Se on kiistämätön FAKTA, että lapsuudessa koettu trauma (etenkin seksuaalinen hyväksikäyttö) jättää pysyvän jäljen aivoihin. jostai EI VOI toipua. Asiasta joka on peruuttamaton ei voi toipua. Sen kanssa voin vain elää. Lapsuudessa koettu trauma ei ehkä täysin mutta hyvin eri asian kuin aikuisuudessa koettu raiskaus. Aikuisuudessa koettu traumaakaa ei voi vähätellä mutta silloin ihmisen aivot ovat jo kehittyneet (esim.30-vuotiaana).
Bessel Van Der Kolkin kirjassa The Body keeps the score (suom.Jäljet kehossa) avataan tätä aihetta todella laajamittaisesti. Trauman vaikutus ulottuu myös immuunijärjestelmään ja täten fyysiseen terveyteen. Se epäoikeudenmukainen ja luonnoton lapsuuden kokemus ei koskaan häviä kehostani.
Ja sitten se ero mikä koskee "pahaa mieltä ja "masennusta. Näiden kahden asian eron voi ymmärtää vain traumatisoitunut. (Tai esimerkiksi suurta syyllisyyttä kantava henkilö). Vaikka olisi kuinka kirjaviisas, ei tunnetasolla voi koskaan ymmärtää näiden kahden asian eroa. Googlettamalla löytyy helposti trauman vaikutuksista ihmiseen, aivoihin jos vaan ihmiset haluaa asiaan perehtyä.
Traumat, sekö omat että läheisten kokemat ovat kamalia. Miettii usein, miksi näin tapahtui.
Esimerkiksi haulla "The traumagenic neurodevelopmental model of psychosis revisited" löytyy katsausartikkeli, jossa käydään läpi huolellisesti tehtyjä seurantatutkimuksia traumojen ja pitkäaikaisen stressin vaikutuksista aivoihin. Suora linkki on liian pitkä tähän.
Vastaavaa yhtä kattavaa ja luotettavaa lähdettä en muista olevan suomeksi, mutta Suomen Trauma- ja Dissosiaatioyhdistyksen sivuilta (disso.fi) löytynee tietoa myös tästä aiheesta.
Katsoin tuon Bessel van Kolkin videon, ja siinä selitetäänkin tosi hyvin trauma-asiaa, valitettavasti vain englanniksi sekin. Suosittelen Disson sivuja, tieto mikä sieltä löytyy on varmasti pätevää.
"Bessel van der Kolk - how to detoxify the body from trauma"
Minusta olisi olennaista pohtia sitäkin, että nyt kun traumatieto leviää, niin mitä psykiatria tekee sillä. Ei välttämättä käytä kaikkea tätä tutkimusaineistoa traumatisoituneiden eduksi loppujen lopuksi. Kannustan paranoiaan ;)
Traumojen aiheuttamia aivomuutoksia tosiaan hoidetaan "lääkkeillä", jotka "sivuvaikutuksenaan" aiheuttavat niihin verrannollisia neurologisia häiriötiloja. Tämä on totta, ja hirveää.
Ihmisten pitäisi olla vapaita valitsemaan mitä hoitoa ja apua haluavat mihinkin psyykkiseen tuskaansa. Jos joku haluaa huumautua, niin siitä vaan, riskit tietäen. Jos joku haluaa terapiaa, niin suotakoon se hänelle, ilman "traumasairauden" stigmaa ja leimaa. Jos joku pettyy johonkin hoitoon, niin olkoon vapaa kokeilemaan muuta.
Ihmisten pitäisi myös olla vapaita valitsemaan, haluavatko olla tekemisissä psykiatrian kanssa ylipäänsä. Tämä on ihmisoikeus, jonka merkitys on omituisen hämärä monille.
- toinen kommentoija
Masennus vie voimat täysin, kaikki on ilotonta.Mikään ei kiinnosta.
Tänään olen masentunut. Täytynee vieläkin enemmän poistaa käytöstä keinotekoiset viihdykkeet.
Kirkas mieli ilman mitään ylimääräistä on eniten high. Siihen alan uskoa. Ja se on turvallista.
Ala opiskelemaan teologiaa, ortodoksista. Heidän historiaa,maantietoa,arkkitehtuuria samalla.
Näille ihmisille, jotka eivät siihen usko että masennus johtuu aivojen kemikaaleista. Masennus on tunnetila joo. Mutta sitten on erikseen depressio eli masennus joka on sairaus. Johtuu esimerkiksi serotoniinin puutteesta. Edesmenneellä tädilläni masennus johtui kilpirauhasten vajaatoiminnasta. Joillekkin auttaa lääkkeet, joillekkin ei ja siinä saattaa mennä kauan ennenkuin oikeanlainen lääke löydetään kun ei kaikki sovi kaikille. Myöskin se on totta, että masennus voi periytyä tai ainakin riski kasvaa jos suvussa on masennusta.
Olen yrittänyt lenkkeilyä ja ruokavaliota, ei toimi. Ei minulla ole jäljellä enää vaihtoehtoja kuin lääkkeet. Vielä en ole löytänyt oikeaa lääkettä, joka toimii, mut on tää tasanen olokin parempi kun se, että tippuu sit korkeelta ja haluaa vaan pois.
Ei ole erikseen mitään masennus-nimistä sairautta. Se on juuri se pointti mitä täälläkin on viime aikoina tuotu useasti esiin. Ajatus kahdesta eri masennus-ilmiöstä, yhdestä ihmisyyden osana ja toisesta lääketieteellisenä sairautena, on faktuaalisesti virheellinen. Valtio ja psykiatria, median edustajat monesti äänitorvenaan, promoavat tätä valhetta, mutta tieteellisesti katsoen se ei pidä vettä.
Mitään serotoniinivajeita ei ole. Et ole perehtynyt aiheeseen, jos yhä kuvittelet noin. Aiheesta on saatavilla useita kirjoituksia, kirjoja, ohjelmia jne. ja on saatavilla edelleenkin, jos haluaa tutustua. Kaiken lisäksi, eikä yhtään vähäisimpänä pointtina, mikäli jollain ihmisellä löytyisi joku aivojen vaikkapa serotoniinijärjestelmän toimintaongelma, kyseessä olisi tällöin aivosairaus, ei mielisairaus. Aivosairaus ja mielisairaus ovat eri asioita samalla tavalla kuin keuhkosairaus on eri asia kuin sielunsairaus. Tämä oletettu masennus-niminen sairaus on luokiteltu virallisestikin ICD:ssä mielisairaudeksi. Sillä ei siis ole mitään tekemistä aivojen terveyden kanssa. Mielisairaus on kielikuva, jolla viitataan ei-toivottuun käytökseen, ajatteluun ja tai tunteiluun. Mieltä ei ole fyysisesti olemassa (vertaa sielu). Täten on triviaalia, että kaikki mielisairaudet ovat sairauksia ainoastaan kielikuvallisessa merkityksessä. Se mikä on ei-toivottua käytöstä, ajattelua tai tunteilua on mielipideasia. Kenet sen perusteella suljetaan laitokseen vai suljetaanko ketään, riippuu siitä tahosta joka omaa vallan määrätä muita.
Kilpirauhasen vajaatoiminta on taas oikea lääketieteellinen ilmiö, joka voi aiheuttaa erilaisia epäluonnolliselta tuntuvia tunnetiloja. Mutta tällöin masentuneisuus, äkäisyys, lyhytpinnaisuus jne. voidaan sanoa olevan kilpirauhasen vajaatoiminnan yhteydessä havaittavia seuraamuksia, oireita. Toisin sanoen masentuneisuus voi olla sairauksien yhteydessä korkeintaan oire, ei koskaan sairaus itsessään. Toinen ilmeinen tilanne, jossa masentuneisuus ilmenee sairauksien yhteydessä on vaikkapa tilanne, jossa henkilö ei pääse esimerkiksi kauan odottamiinsa juhliin vaikkapa vatsataudin vuoksi.
Mitä periytyvyyteen tulee, masentuneisuus voi periytyä ainoastaan samassa merkityksessä kuin köyhyys, tai onni, tai poliittinen ideologia. Toisin sanoen, mitään biologista kirjaimellista periytyvyysilmiötä ei ole, kuten vaikkapa silmien värillä, pituudella tai syöpäriskillä on.