Sateisesta, viileästä ilmasta huolimatta ulkoillessani huomasin miten mummot ja papat ulkoiluttavat taaperoita. Hauskaa näyttää kummallakin olevan. Taaperoilla hyvin kirkkaan väriset - oranssit - rukkaset, jotka kyllä herättävät teiden käyttäjien huomion. Puhumattakaan kengissä kimaltelevat heijastin nauhat. Vaareilla lippikset joissa heijastin nauha, lahkeessa vilkkuu lumikiteen muotoinen heijastin. Rännän pirskottelua ilmassa, siis "syksyn synkkyyttä", pimeähköä. Aivan oikein heijastimien käyttö jo turvallisuussyistäkin on paikallaan.
Tulee mieleeni runo. Lauri Pohjanpää: Syksy
"Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.
Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
"niin maar; lähti", sanoo takaisin.
"Kurkikin jo lähti", veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
"niin maar; lähti", sanoo takaisin.
Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee.
Sukii siivenselkää toisen pää.
Toinen joskus silmää siristää.
Höyhenihin niskat kyyristyy
Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy
yli pellon mustan kynnöksen.
Tuntuu riihen tuoksu etäinen.
Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.
"Täytyy tästä...", toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.
"Käyhän taaskin tarinoimassa.
Oli oikein hauska tavata."
Niin syksyn sateisesta kuvauksesta"mielikuva - maisema" runo tullee eittämättä mieleen, vaikka onkin tammikuun miltei puolessa välissä.
Niinpä niin, kuinka kullanarvoisia papat ja mummot ovatkaan lasten vanhemmille, joilla on paljon annettavaa taaperoille- vanhemmillekin.
Tulee mieleeni runo. Lauri Pohjanpää: Syksy
"Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.
Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
"niin maar; lähti", sanoo takaisin.
"Kurkikin jo lähti", veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
"niin maar; lähti", sanoo takaisin.
Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee.
Sukii siivenselkää toisen pää.
Toinen joskus silmää siristää.
Höyhenihin niskat kyyristyy
Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy
yli pellon mustan kynnöksen.
Tuntuu riihen tuoksu etäinen.
Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.
"Täytyy tästä...", toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.
"Käyhän taaskin tarinoimassa.
Oli oikein hauska tavata."
Niin syksyn sateisesta kuvauksesta"mielikuva - maisema" runo tullee eittämättä mieleen, vaikka onkin tammikuun miltei puolessa välissä.
Niinpä niin, kuinka kullanarvoisia papat ja mummot ovatkaan lasten vanhemmille, joilla on paljon annettavaa taaperoille- vanhemmillekin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Meillä seitsenkymppisillä alkaa olla jo vähintään kouluikäisiä lastenlapsia, osa on jo isomummoksi tai -papaksi päässyt. Jotkut isovanhemmat ovat kovin meneviä, ei jää aikaa lastenlapsille eikä kaikkien hermo kestä sitä. Joittenkin mielestä riittää, kun on omansa hoitanut. Itselläni on lapsenlapset valitettavasti niin kaukana, ettei usein tavata, mutta kyllä he hyvin rakkaita ovat. Ovat jo isoja koululaisia ja yksi aikuisen iässä. Onneksi on nämä sähköiset laitteet, yhteyttä pidetään usein.