Minulla on aaltoileva masennus. Diagnosoitu jo vuosia sitten. Välillä oli taukoa ehkä neljä vuotta, silloin selvisin omin konstein. Vuosi sitten kaikki repesi ja yritin kärvistellä muutaman kuukauden toivoen että sattuisi joku onnettomuus jossa kuolisin. Välillä oli viikko että meni ok ja sitten vain itkin ja tein robottimaisesti kaikki asiat. En halunnut tappaa itseäni, mutta kuoleman toivo oli niin kova, että kirjoitin alkuvuodesta kaikille läheisille joista välitin, kirjeen ja laitoin kirjeet syvälle laatikkoon. Jos kuolisin, tavaroitani penkoessani ne löytyisivät.
Kävin onnettomuudesta johtuen kuntoutuksessa kaksi kuukautta keväällä ja siellä sain puhua kaikesta paskasta kerran viikossa. Sain lähetteen ysp:lle.
Yspl:lle pääsin vasta syksyllä ja talvella ajan terapeutille. Aika oli kerran kuukaudessa 1krt ja loput kaksi seuraavaa parin viikon välein. Lopetin koska tuntui ettei hänelle voinut puhua mistään. Ei ollut terapeutin vika, ei vain synkannut.
Sain vaihtaa terapeuttia, tuntui heti että pystyin puhumaan. Mutta aika on vain kerran kuukaudessa. Neljään viikkoon mahtuu ihan helkkaristi kaikkea. Se on kuulemma käyntäntö, että 1krt/kk.
Mitä hemmetin järkeä on 1krt/kk käynnillä kun koko ajan yritän vain räpiköidä eteenpäin etten uppoa? Ainoa mikä pitää pinnalla on oma lapsi. Ei se ole reilua puolisollekaan kun hän tietää kuinka paskalta minusta tuntuu, mutta joutuu olemaan tavallaan ainoa pelastusrengas kun tukea ei mistään tule. En halua kuitenkaan puhua hänelle enää siitä ja haluaisin että en ole hänelle mikää stressikuorma. Ihan kuin minusta ei olisi vaivaa jo ennestään...
Tuntuu koko terapiajärjestely sairaalta vitsiltä. Onko muilla samanlaisia kokemuksia ja mitä teitte siinä tilanteessa?
Kävin onnettomuudesta johtuen kuntoutuksessa kaksi kuukautta keväällä ja siellä sain puhua kaikesta paskasta kerran viikossa. Sain lähetteen ysp:lle.
Yspl:lle pääsin vasta syksyllä ja talvella ajan terapeutille. Aika oli kerran kuukaudessa 1krt ja loput kaksi seuraavaa parin viikon välein. Lopetin koska tuntui ettei hänelle voinut puhua mistään. Ei ollut terapeutin vika, ei vain synkannut.
Sain vaihtaa terapeuttia, tuntui heti että pystyin puhumaan. Mutta aika on vain kerran kuukaudessa. Neljään viikkoon mahtuu ihan helkkaristi kaikkea. Se on kuulemma käyntäntö, että 1krt/kk.
Mitä hemmetin järkeä on 1krt/kk käynnillä kun koko ajan yritän vain räpiköidä eteenpäin etten uppoa? Ainoa mikä pitää pinnalla on oma lapsi. Ei se ole reilua puolisollekaan kun hän tietää kuinka paskalta minusta tuntuu, mutta joutuu olemaan tavallaan ainoa pelastusrengas kun tukea ei mistään tule. En halua kuitenkaan puhua hänelle enää siitä ja haluaisin että en ole hänelle mikää stressikuorma. Ihan kuin minusta ei olisi vaivaa jo ennestään...
Tuntuu koko terapiajärjestely sairaalta vitsiltä. Onko muilla samanlaisia kokemuksia ja mitä teitte siinä tilanteessa?
Vastaukset 24
Vanhimmat
Pyydä päästä laitoshoitoon.
Jos mitenkään rahatilanteen vuoksi kykenet siirry yksityiselle. Siellä on erilaisia terapeutteja ja käyntejä yleensä kerran viikossa, tarvittaessa useamminkin. Tsemppiä, sä selviät tästä vaikka et nyt siihen uskokaan.
Hae Kelasta kuntoutuspsykoterapiaa. Se kestää 2,5 vuotta, käyntejä 2 krt vk. Voit valita itse terapeutin.
Eikö tätä ole ehdotettu sinulle julkisella puolella, ja miksi? Pääsisit varmasti. Julkisella ei useinkaan ole kunnon asiantuntemusta terapia-asioista ja terapiaan ohjaamisesta. Olet voinut saada väärä tietoakin.
Kuntoutusterapiaan pääsee yhdellä psykiatrin B-lausunnolla. Voit hankkia lausunnon julkiselta tai yksityiseltä. Yksityinen voisi olla nopeampi ja helpompi reitti. Käyntejä tarvitaan 2-3, kolmen kuukauden tai pitemmän ajan sisällä. Vaikka maksaa, se kannattaa satsata.
Kerta kuukaudessa ei ole mitään oikeaa terapiaa, ei kenellekään. Ei se riitä edes tukea-antavaksi keskusteluavuksi. Pelkkä vitsi, tosiaan.
Voimia sinulle, älä anna periksi. Jos tuntuu että helpottaa jutella, ja olet jo huomannut että eri terapeuttien välillä on eroa, osaat myös valita sinulle kuntoutusterapiaan parhaiten sopivan terapeutin ja tulet varmasti hyötymään.
https://www.kela.fi/kuntoutuspsykoterapia
Aina ei saa yksityisellä parempaa. On tuurista kiinni kenet valitsee. Yksityisellä voi olla hyviä, mutta on myös ne kaikkein huonoimmat, jotka eivät ole muualle kelvanneet. Rahat menee joka tapauksessa. Kallista on.
Pohjasakkaa löytyy kummastakin...
Mulla oli osastojakson jälkeen päivätoimintaa ja keskusteluapua 1-2 krt/vko. Sen jälkeen kävin polin hoitajalla noin 2 viikon välein ja lopussa noin kerran kuussa ja se polilla käynti onneksi loppui, kun alkoi terapia 1 krt/vko.
Jos sille julkiselle terapeutille ei ole aikoja niin voisiko tuossa välissä saada edes sitä keskusteluapua (tosin tätäkin on monen tasoista).
Varmasti olisit oikeutettu myös siihen yksityiseen terapiaan kuten joku jo kirjoittikin.
Olen nyt itse käynyt terapiassa puoli vuotta kerran viikossa ja olen totaalisen kyllästynyt näihin kerta viikkoon tapaamisiin. Vointi on mennyt terapiasta huolimatta kehnommaksi. Huvittavaa on myös, kun ulkopuoliset sanovat minun näyttävän nyt pirteämmältä, mutta itse tietää kuinka syvissä vesissä sitä taas on ja tuntuu että tätäkö tää elämä oikeasti aina vaan tulee olemaan eikä täältä enää pysty nousemaan.
Näin on. Olen läheltä seurannut kuinka oli huono tuuri yksityisellä käydessä.
Monilla on käynyt myös hyvä tuuri.
Olipa todella vitsikäs ja huumorintajuinen terapeutti, kun sai sinut nauramaan vitsillään!
Heko, heko, heko,,,,,,
Aloittaja tässä
Lääkärille ei saa kuulemma aikoja koska on niin kiireinen. On kuukausienkin jono. Yksityiselle ei ole varaa mennä...
Eli siis psykiatrille, jolta voisin saada lausunnon psykoterapiaan.
Onko aaltoileva masennus oikea diagnoosi? Eli ettei vaan olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö? Ja siksi toiseksi, onko ruumiillisten sairauksien ja tekijöiden mahdollisuudet suljettu pois (esim. naisilla estrogeenin puute tai kilpirauhasongelmat tai diabetes)?
Onko kiellettyä keskustella muiden kuin virallisesti palkkaa saavien ammattihenkilöiden kanssa? Voi olla vertaistukea tarjoavia yhdistyksiä. Voi olla erilaista vapaaehtoistoimintaa. Jossain päin saattaa päästä jopa seurakunnan diagoniatyöntekijän juttusille, tai jopa terapeutin.
Itse olen hyvin hoitokielteinen. Sain eläkkeen keväällä pitkän oireilun jälkeen, tosin aika pajon rajoitteita ruumiillisen sairauden vuoksi. Itse koen eläkkeen helpotukseksi. Työelämässä vaatimukset ovat niin kovat nykyään. Terapeuttiseksi toiminnnaksi koen erilaiset harrastustoiminnat, ja niissä tapaan myös ihmisiä. En yleensä kerro ihmisille, miltä minusta tuntuu, mutta erilaiset tekemiset tuntuvat hyvältä, ja parantavat oloa. Pahinta on jäädä kotiin seiniä tuijottelemaan.
Virallinen diagnoosi on toistuva masennus ilman psykoosioireita tjsp
Kuulostaa tosi ahdistavalta ja turhauttavalta toi tilanne :( Pitäis saada ainaki kerran pariin viikkoon tai kerran viikkoon terapia. Eikö kela muka korvaa? Omaa kokemusta kanssa noista, Kela yritti evätä multa tuen neurologiseen kuntoutukseen sekä terapiaan siitä syystä että mä oon joskus AIEMMIN pystynyt suoriutumaan.
Sä tarttisit todellakin jonkun jolle vois jutella useammin ja johon voisit ehkä luottaa niin paljon että voisit tehdä hänen kanssa jotain esim. suunnitelmia rutiineihin, ajatusmalleja että miten toimia kun ahistaa ja mitkä sun vahvuuksia on. Vaikka tuntuisi täysin harmaalta niin kaikista löytyy niitä voimavaroja ja vahvuuksia.
Sä kuulostat ainakin omatoimiselta, et halua kuormittaa muita vaikka tiedät että olisivat valmiita jeesaamaan. Ja oot ite lähteny purkamaan tota. Ja se on tosi hyvä että sulla on välittävä kumppani :). Mulla on kaverit pitäny tosi pitkään pinnalla ja nyt menee jo aika hyvin siihen nähden mistä lähdin. Ne tukijoukot on ihan super tärkeitä, älä liikaa ahdistele avun pyytämistä heiltä, varsinkin jos haluavat auttaa. Uskon että säkin oot tärkeä osa myös heidän ja sun kumppanin elämää.
Sit, varmaan tiedätki, mutta älä ruoski itseäsi tai tee mitään "aikatauluja" että "tän masiksen pitää helpottaa tällä ja tällä kellon lyömällä". Se sapettaa ihan älyttömästi kyllä jos ei vaan saa intoa mistään. Mutta jos koittaa hyväksyä että tilanne on vaan se ja pää asia että yrittää päästä eteenpäin. Mielummin tekee jotain pikkuasioita joista tykkää, sillon kun innostaa, kuin että lähtee väkisin ns päättäneenä että "nyt tän olon on pakko helpottaa".
Mä toivon tosi paljon että löydät vielä hyvän terapeutin jota voisit tavata useammin ja jolle tuntisit mielekkääksi jutella ja että sen kanssa tuntuisi mielekkäältä myös tehdä omaan tahtiin jatkosuunnitelmia ym.
Jumalan siunausta kaikille.
Antakaa anteeksi itsellenne ja muille. Asioita ei silti tarvitse hyväksyä. Olkaa kiitollisia niistä asioista, jotka ovat hyvin.
Rakasta lähimmäistä. Rakasta itseäsi.
Siinä avaimia alkuun.
Voimia!
Ei ole tarpeellista eikä hyväkään antaa aina kaikkea anteeksi.
https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/pitaako-vanhemmilleen-antaa-kaikki-anteeksi
Psykologi Katriina Järvinen Anna-lehdessä:
"Joskus anteeksianto ei onnistu. Järvisen mukaan se ei ole aina tarpeen, eikä välttämättä edes viisasta.
– Kun lapsi antaa vanhemmilleen anteeksi – ilman että nämä edes tajuavat tai myöntävät loukanneensa – hän vahvistaa yhteisöllisen kulttuurin hierarkiaa, jonka mukaan vanhempi on aina oikeassa. Anteeksi antamista voi pitää jopa moraalittomana. Vanhempi saa ikään kuin luvan jatkaa tuhoisaa käyttäytymistään.
Kaikkia suhteita ei voi korjata. Joistakin ihmisistä on Järvisen mukaan paras pysyä loitolla, vaikka nämä sitten olisivat omia vanhempia. Jopa katkeruus on joskus sallittua.
– Ihminen, joka tunnistaa ja tunnustaa kielteiset tunteensa, on ympäristölleen vähemmän vaarallinen kuin sellainen, joka kieltää niiden olemassaolon. Katkeruudesta kysyttäessä kerron siirtäneeni vastuun niille, joille se kuuluu, eli vanhemmilleni. Minun vastuullani on kohdella kunnioittavasti omaa jälkikasvuani ja muita ihmisiä.
Ikinä en unohda ja anteeksi eivät saa. Koskaan. Tai eiväthän he tajua edes tehneensä mitään väärää. Ja kuinka monta ihmiselämää ovat pilanneetkaan... en edes halua tietää. Kuvottaa ajatellakin.
Riittää myös niitä, jotka tietävät tekevänsä väärin, mutta uskonlahkon painostuksella ovat pelinappuloina ja hankaloittavat elämää kaikin mahdollisin keinoin.
Suojelen lastani kaikilta tuollaisilta ihmishirviöiltä.
Saanko puukottaa sulta keuhkot pihalle.
No et
Miksen?
Mulla olis työväline tossa valmiina.
No näinhän siinä sitten kävi. Eipä sitä apua tullut, lääkäri kiireinen ja tällä keskustelu-hoitajalla liian täyttä. Ei tätä paskaa enää jaksa, olo huononeni nopeasti tai sitten sain vain itseni järkiin, ettei tässä ole mitään järkeä!
Nyt on päätös tehty ja asiat järjestetty. Loppuu tämä riippakivenä oleminen.
Vielä viime hetkenä mietin olisiko kannattanut jatkaa. En usko.
Mitä tarkoitat paskalla? Mikä on mielestäsi niin paska asia että sen takia luopuu jopa elämästä?
Aika kummallista, että yhden lääkkeen vähentämisen jälkeen on olo alkanut paranemaan. Sattuipa eri lääkärin vastaanotto ja hän päätti että lopetetaan ko. lääke. Järkyttävät painajaiset ovat loppuneet jo kokonaan sekä jatkuva hakeminen asioista, joita olen tehnyt elämässä väärin. Ehdin kyllä kirjoittaa kaikille tutuille jo kirjeet ja suunnitella hautajaiset etukäteen, helpommalla pääsis toiset.
En vaan löydä itsestäni mitään hyvää ja kaikki päätökset mitä elämässäni olen tehnyt tuntuu väärältä ja olen pilannut muidenkin elämän. Olo tuntuu myös hemmetin saastaiselta, kun sai tietää asioita menneisyydestä.
Voiko tosiaan lääkkeet aiheuttaa noin voimakasta tarvetta tappaa itsensä? Ei sillä että elämä loistaisi muutenkaan, mutta ei ole niin vahvaa viettiä itseni lopullisesti tuhoamiseen. Lääkäri näytti viimeksi, että mahdollisesti on fyysistä sairautta mahdollista helpottaa ja se on oikeastaan pieni valonlähde. Parane en koskaan, mutta eläväksi raadoksi en aio jäädä.
Helpottava olo tulee kuitenkin siitä, että on valmis pakotie jos tästä ei mitään tulekaan.
Tutkimuksesta riippuen SSRI-aineet ja vastaavat 6-12-kertaistavat itsemurhat plaseboon verrattuna.