En tiedä kumpi ahdistaa enemmän. Tämä yksinäisyys ja ajatus siitä, että mikään ei tule koskaan muuttumaan. Vai se, että asiat olisivat voineet muuttua monta kertaa, jos ei olisi näin traumatisoinut ja elämän pieksemä yksilö. En edes tiedä miksi toivon mahdollisuutta johonkin parempaan, kun en sitä kuitenkaan uskalla/osaa hyödyntää.
Ajattelin jo joskus 12-13 vuotiaana olevani täysi epäonnistuja ja olin kokenut silloin jo paljon. Tavallaan jäin vangiksi noiden ikävuosien epävarmaan kanssakäymiseen ihmisten kanssa (etenkin vastakkaisen sukupuolen kohdalla). Noiden ikävuosien kohdalla tavallaan putosin valtavirrasta ja jäin jollain tasolla yksin. Näin jälkikäteen ajateltuna vaikka en pidä tätä tapahtumaa millään mittarilla traumaattisimpana kokemuksenani tai pahimpana, niin sillä on varmasti suurin vaikutus nykyiseen tilanteeseeni. Kaikki normaalit asiat jäivät kokematta ja yksinäisyydestä muodostui jollain tavalla normi. Huono itsetunto vaivasi jo lapsena erinäisistä syistä. Kaikki vain vahvisti sitä.
Myöhemmin elämässä sain monta mahdollisuutta, mutta en osannut/uskaltanut hyödyntää niitä. Burgeroin tai häpäisin itseni, ja näistähän sitten seurasi monta masennuskautta, jolloin tuli sekoiltua maniassa kaikki asiat solmuun. Asunnottomuudesta lähtien.
En koskaan uskaltanut kertoa ongelmistani/kokemastani kenellekään, vaan pakenin näitä asioita riippuuvuksiin.
Oikeastaan varmaan koko elämä on tullut kärsittyä masennuksesta. Mielenterveydellisiä diagnooseja en edes uskalla hakea, koska en kaipaa 4 perussairauden tilalle yhtään enempää. Vaikka nuokin pysyvät lääkkeillä suhteellisen hyvin kurissa, niin häpeä on suunnaton. Kaikinpuolin viallinen.
Pari kolme loppuunpalamista työelämässä ja kiusatuksihan sielläkin joutui. Vaikka antoi sisältöä elämään ja väsymys vei ajatukset pois yksinäisyydestä, niin ahdistus oli isompi kuin työttömänä.
Eipä elämä yli kolmekymppisenä ole kovin hohdokasta, kun siinä ei ole ollut mitään sisältöä kymmeniin vuosiin. Odottelen vain sitä lopullista sekoamista. Ahdistus on ollut kyllä viime vuosina uskomaton.
En väheksy kenekään yksinäisyyttä, mutta tuntuu oudolta, että ihminen jolla on terveys, puoliso, lapsia, kavereita, työpaikka ja pelit sekä vehkeet, valittaa jossain iltalehdessä yksinäisyyttään. Olisin onnellinen edes murto-osasta tuosta.
Ajattelin jo joskus 12-13 vuotiaana olevani täysi epäonnistuja ja olin kokenut silloin jo paljon. Tavallaan jäin vangiksi noiden ikävuosien epävarmaan kanssakäymiseen ihmisten kanssa (etenkin vastakkaisen sukupuolen kohdalla). Noiden ikävuosien kohdalla tavallaan putosin valtavirrasta ja jäin jollain tasolla yksin. Näin jälkikäteen ajateltuna vaikka en pidä tätä tapahtumaa millään mittarilla traumaattisimpana kokemuksenani tai pahimpana, niin sillä on varmasti suurin vaikutus nykyiseen tilanteeseeni. Kaikki normaalit asiat jäivät kokematta ja yksinäisyydestä muodostui jollain tavalla normi. Huono itsetunto vaivasi jo lapsena erinäisistä syistä. Kaikki vain vahvisti sitä.
Myöhemmin elämässä sain monta mahdollisuutta, mutta en osannut/uskaltanut hyödyntää niitä. Burgeroin tai häpäisin itseni, ja näistähän sitten seurasi monta masennuskautta, jolloin tuli sekoiltua maniassa kaikki asiat solmuun. Asunnottomuudesta lähtien.
En koskaan uskaltanut kertoa ongelmistani/kokemastani kenellekään, vaan pakenin näitä asioita riippuuvuksiin.
Oikeastaan varmaan koko elämä on tullut kärsittyä masennuksesta. Mielenterveydellisiä diagnooseja en edes uskalla hakea, koska en kaipaa 4 perussairauden tilalle yhtään enempää. Vaikka nuokin pysyvät lääkkeillä suhteellisen hyvin kurissa, niin häpeä on suunnaton. Kaikinpuolin viallinen.
Pari kolme loppuunpalamista työelämässä ja kiusatuksihan sielläkin joutui. Vaikka antoi sisältöä elämään ja väsymys vei ajatukset pois yksinäisyydestä, niin ahdistus oli isompi kuin työttömänä.
Eipä elämä yli kolmekymppisenä ole kovin hohdokasta, kun siinä ei ole ollut mitään sisältöä kymmeniin vuosiin. Odottelen vain sitä lopullista sekoamista. Ahdistus on ollut kyllä viime vuosina uskomaton.
En väheksy kenekään yksinäisyyttä, mutta tuntuu oudolta, että ihminen jolla on terveys, puoliso, lapsia, kavereita, työpaikka ja pelit sekä vehkeet, valittaa jossain iltalehdessä yksinäisyyttään. Olisin onnellinen edes murto-osasta tuosta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.