...Pettymyksen aalto hyökyi yli mustaten mieleni ja ajatukseni. Se sammutti mennessään toivon liekin. Enää se ei kipinöisi. Vaivuin polvilleni luolan kylmälle kivilattialle ja nostin hänen kätensä omaani. Se oli jääkylmä ja jäykkä. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, mutta mikään ei enää toisi häntä takaisin. Laskin käden hänen rinnalleen ja nousin ylös. Minua kuvotti ja pelotti. Mieleni oli sekaisin, enkä tiennyt mitä ajatella. Yritin selventää ajatuksiani, mutta se tuntui turhalta. Kuin mitään ei enää olisi jäljellä. Astuin ulos synkästä luolasta synkkään yöhön. Kaikki oli pimeätä ja turhaa. Sydämeni huusi tuskasta, siitä, minkä hänen kuolemansa oli aiheuttanut. Kävelin muutaman askeleen ja yritin koota itseäni. Yritin koota itseäni, vaikken halunnut. En halunnut mitään, menetin sen, jonka takia olen tähän asti elänyt. Vaivuin maahan enkä enää noussut. Maa otti minut mielihyvin vastaan, kuten kaikki kuolemankielissä olevat villieläimet. Mutta en minä ollut kuolemaisillani. En ollut, mutta halusin olla. Kaikki se mustuus syleili minua onnellisena saatuaan uuden uhrin. Äkkiä se kuitenkin väistyi. Väistyi, jonkin suuremman voiman tieltä. Se ei ollut sokaiseva valo, jota olin odottanut. Se oli käsky. Niin voimakas, että tunsin ajatuksieni selvenevän. Tunsin sisareni vierelläni, mutten nähnyt häntä. Käsky oli vain tunne. En kuullut sitä mutta tiesin sen olevan sanottu. Se ei ollut lause, mutta tiesin mitä se tarkoitti. Se ei saanut minua tuntemaan tavallisia tunteita, mitä sanat saavat yleensä tuntemaan; iloa, surua, pelkoa tai vihaa, ei kateutta, inhoa eikä rakkautta vaan jotain paljon suurempaa. Kaikkea tätä yhtä aikaa ja tiesin saaneeni suuren siunauksen. Jotain, mikä ei tullut tästä maailmasta. Se sai minut tuntemaan itseni voimakkaaksi. Se sai minut nousemaan ylös... jne. Se oli pätkä yhdestä tarinasta, jonka kirjoitin vähän aikaa sitten. Ongelmana on, että jään herkuttelemaan tilanteella, josta saa ylidramaattisen. Ainakin jälkeenpäin esimerkiksi tätä pätkää lukiessa tuntuu siltä. Mitä mieltä?
Dramaattista(ko?)
*sparkler*
5286
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ylidramatisointi on vain yksi ongelma muiden joukossa. Totuuden nimissä voin väittää liioittelun suurimmaksi ongelmaksi tarinoissani. En osaa sanoa dramatisoitko liikaa, koska en tiedä mitä on aiemmin tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan. Tilanne vaikutti kuitenkin kuvainnollisesti sopivalta ja lisäksi... kohtaukset, joissa on vähän herkuttelua tilanteella kiinnostavat enemmän kuin tilanteet, joista kävellään ohi kuin vettä vain. Ainakin omasta mielestäni.
Olihan se aika dramaattista.
Kun kirjoitat uutta versiota, tarkista se-sanan viittaussuhteet ja pyri korvaamaan mahdollismman monta se-rakennetta. Niitä on nyt aivan liikaa.
Myös tarkkuutta kannattaa hioa:
"Vaivuin maahan enkä enää noussut."
ja muutamaa virkettä myöhemmin
"Se sai minut nousemaan ylös"
Sitten vielä pidennät virkkeitä ja deletoit turhan jankkauksen.
Kyllä siitä teksti tulee, mutta aika alussa olet.
Kiitos palautteesta, kummallekin! Juuri tällaista jokainen, joka haluaa kehittyä haluaa ja oli kiva, että viestit olivat asiallisia! Lisää palautetta vaan ja niihinkin juttuihin, jotka tänne vielä jossain vaiheessa lisään. :)
Ja paksua sellaista, kuin jonkin kiihkosaarnaajan ohjeteksti.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä vaatimattomat 4
Käytät paljon käsitteitä ja luettaessa ne ovat kuin ilmapalloja: paljon paukkuu kyllä mutta mitään ei jää käteen.
Dramaattista tämä ei ole, vaan tekojännittävää kuin kummitustalon musiikki.
Olet lukenut huonoja kirjoja ja saanut niistä liikaa vaikutteita!
Kuvaa ja havannoi terävästi, älä selosta ja totea.
On joko hyvää tyyliä tai huonoa, tämä on jälkimmäistä. Omaäänisyyttä kannattaa kehittää ja lukea hyviä kirjoja! Ei sieltä yli, missä aita on matalin.
"Pettymyksen aalto hyökyi" - todella kliseistä kieltä heti alkuun.