Sekarotuinen koira

Juuri noin kun ihmiset kirjoittavat.

Miksi itse hain pienen rodun pennun (Havannankoira/jokumuu) ja miksi en saanut sitä kotmaastani.

Olisin saanut kyllä jotain sinne päin mutta hinta olisi ollut huikea. Maksoin itse sakuista joiden emä ja isä olivat paikalla niin heidän rekiströimättömistä pennuistaan 500 euroa. Mielestäni ison koiran kohdalla se oli hyvä, maksoin sen mielelläni. Eikä jälkeenpäinkään pitänyt katua.

Meni vuosia ja viimeisen sakumme lopetuksesta oli aikaa siihen milloin meillä oli ensmmäinen, noin 40 vuotta. Olimme vanhentuneet mekin.

Viimeisen sakun lopetuksen jälkeen en enää pärjännyt. Surin sitä niin ja tiesin että uutta sakupentua ei voida enää ottaa. Omat ikämme tulevat vastaan. Niin piti olla hyvä.

Ei ollut. En käynyt Röllin kuoleman jälkeen missään paitsi olin mieheni kanssa kaupassa kaksi kertaa. Lähes neljä kuukautta olin kotona ja en halunnut mitään. En halunnut. Minulta puuttui koira. Nuorina ihmisinä (s.53 ja 54) meillä oli aina ollut koira. Sakuja ne olivat kaikki ja parhaimpina vuosina niitä oli aina kaksi.

Yksi meille jääneistä oli edesmenneen poikani jere-koira, heillä ei ollut enää aikaa ja mitä sitten lie. Ensin Jere tuli meille hoitoon , en enää muista oliko viikko vai kaksi kyseessä. Meillehän Jere sitten jäi ja eli suht vanhaksikin, melkein 13.

Lehdestä tänään luin Kalle Palanderin ja vaimonsa jutun.
Siinä Kalle avautui nyt uudemmasta kriisisistä. Vaimo asettaa eläimet ihmisten edelle.

Niin minäkin teen. ehdottomasti. Se ei tarkoita etteikö kaikki olisi ok muuten nutta eläin (meidän nykyinen koira) on se jonka kanssa puhun kaiken aikaa. Mieheni kertoi kerran että luuli oleven minun puhelimessa. En ollut vaan puhuin koiralleni. Nyt toivon vaan että saan elää niin kauan että koirani elämä päättyy.

Eläimet ovat olleet rakkaus pienestä pitäen. Samontein voisin ajatella Kallen tunneköyhäksi noissa asioissa mutta en oikein usko sitäkään.

En tiedä kuin heillä on mutta olen vaimonsa kanssa samaa mieltä.