Tämä on jatkoa tuohon http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=610&posting=22000000007163171
Mutta mahdollisesti siitä saa jotain selvää muutenkin, en tiedä.
Kommentoikaa!
------------------------
”Hei, mitä Tintti tekee?”
Marko nosti vaivalloisesti päätään tyynystä, raotti silmäluomiaan ja käänsi kasvonsa jonnekin Veken äänen suuntaan. Veke seisoi ikkunan ääressä ilmeisesti katsellen ulos. Marko haukotteli, räpytteli silmiään ja yritti tarkentaa katsettaan. Veke nojasi kirjoituspöydän yli ja painoi otsansa melkein ikkunalasiin kiinni.
”Et kai taas tee typeriä ilmeitä ohikulkijoille?” Marko kysyi.
”Ei tuolla mitään ohikulkijoita ole, vaan Tintti! Mitä sillä oikein on sylissä? Mitä ihmettä se tekee ylhäällä tähän aikaan?”
Marko huokaisi. Hän vilkaisi kirjoituspöydän nurkalla lepäävää kelloradiota. Vasta vartin yli kuusi.
”Samaa voisi kysyä sinulta.”
Veke pyörähti ympäri ja tuijotti Markoa vihreillä mulkosilmillään.
”Etkö sä herännyt, kun yläkerrasta kuului kolinaa? Mä jo ajattelin, että täällä on varkaita. Mä valmistauduin pakenemaan ikkunasta. Mulla on aina ylimääräinen pari kenkiä täällä huoneessa sellaisia tapauksia varten, katso”, Veke selitti osoittaen jalassaan olevia sisäliikuntalenkkareita.
”Vielä viikko sitten nuo kengät oli täällä sen takia, ettei Tintin uusi kissanpentu söisi sun kallisarvoisia sählykenkiä.”
Veke ei välittänyt Markon huomautuksesta vaan jatkoi selittämistään. Samalla hän kääntyi taas katsomaan ikkunaa ja rypisti kulmiaan.
”Mutta Tinttihän se siellä vain kolisteli, eikä varas... No jaa... Omituista tämäkin kyllä on! Pitäisiköhän lähteä seuraamaan sitä?”
Veken silmät välähtivät innostuksesta ja hänen kasvoilleen levisi ovela ilme. Marko nousi istumaan, hieraisi silmiään ja katsoi nyt itsekin ikkunasta ulos. Keskiviikkoaamu oli sumuinen ja vaikutti kolealta. Markon aivot heräilivät vähitellen, ja ajatukset Elinasta alkoivat taas kiertää hänen päässään. Ne tuntuivat leviävän rintaan ja vatsaan asti. Hengittäminen oli vaikeaa ja olo oli raskas, ikään kuin hän olisi syönyt lyijyharkkoja. Tai alasimen. Marko kuvitteli olevansa sarjakuvaruudussa, jossa Veke puhua pälpätti niin, että puoli ruutua täyttyi puhekuplasta. Seuraavassa ruudussa joku heittäisi alasimen Veken kurkusta alas ja tämä vajoaisi lattian läpi puhekykynsä menettäneenä.
Marko kyllä tiesi, että tosielämässä asiat harvemmin sujuivat yhtä hyvin kuin sarjakuvissa.
”Nyt jätät sen Tintin rauhaan”, Marko sanoi.
”Täytyyhän mun saada tietää, mitä se touhuaa.”
”No ei todellakaan täydy!”
”Aina sä jaksat puolustella sitä”, Veke sanoi ja pudisti päätään.
Hän veti kirjoituspöydän alta sinisen toimistotuolin, istui sille jalat ristissä ja katsoi Markoa pää vinossa kuin mikäkin kallonkutistaja.
”Nimenomaan sun pitää jättää Tintti rauhaan ja lopettaa sen suojeleminen. Sä olet aina sen puolella. Tintin pitää oppia pitämään itse puolensa.”
”Niin, sua vastaan, koska sä olet aina kiusaamassa sitä.”
”Mitäs on niin helposti kiusattava! Oikeasti, eilenkin -”
”Sinä teit sen huonosta päivästä vielä puolet huonomman.”
”Sä et edes tiedä siitä päivästä puoliakaan! Olisit kuullut, kun se Nanna -”
”Nanna on Tintin paras kaveri! Miltä susta tuntuisi, jos me haukuttaisiin koko ajan Henkkaa ja -”
”Me? Ketkä me? Sä ja Tintti? Niin, aina vaan sä ja Tintti vastaan mä!”
”Että sä olet lapsellinen!”
”Mä olen vain ainoa tässä perheessä, joka uskaltaa sanoa asioista suoraan! Eihän tästä mitään tule! Eilenkin yritin vain auttaa Tinttiä, kun Nanna -”
”Auttaa? Sen kun näkisi!”
”Minä en toivo Tintille mitään muuta kuin hyvää. Jos sen kaverit pettää sitä tuolla lailla, on mun velvollisuus isoveljenä -”
”Isoveli? Sinä? Sä et ole ollut sille kunnollinen isoveli kyllä päivääkään. Etkä ole ikinä auttanut sitä yhtään missään.”
Veke avasi suunsa ammolleen ja tuijotti Markoa silmät suurina, mutta ei näyttänyt keksivän mitään sanottavaa.
”Olenpas”, hän mutisi lopulta, mutta ei näyttänyt vakuuttavan edes itseään.
”No niin. Tehdäänpä näin...”, Marko aloitti ja veti syvään henkeä. Hän tajusi, että Veken kanssa huutaminen ja tappeleminen oli aivan yhtä tyhjän kanssa. Vekelle piti antaa jotain tekemistä, tai ainakin uutta ajateltavaa, niin hän rauhoittuisi. Yleensä riitti, kun keksi hänelle jonkun tehtävän tai kysymyksen mietittäväksi. Tehokkaimpia olivat kysymykset, jotka liittyivät Vekelle tärkeisiin asioihin, kuten ”Mutta osaatko luetella viimeisten viiden vuoden SM-liigan voittajajoukkueiden pelaajien nimet öökkösjärjestyksessä?”. Mikä tahansa kysymys kuitenkin kelpasi, sillä Vekeä alkoi häiritsemään kaikki, mihin hän ei osannut vastata. Kerrankin hän oli hiljentynyt lähes kymmeneksi minuutiksi, kun Marko oli yhtäkkiä kysynyt: ”Jos olet syönyt 99 vihreää omenaa, niin millä todennäköisyydellä seuraava omena onkin punainen?”. Nyt Marko ei kuitenkaan aikonut tyytyä tavanomaisiin kysymyksiin. Hän keksi Vekelle ongelman, josta riittäisi mietittävää koko päiväksi.
”Sinä arvelet, että Tintillä on nyt meneillään jotain omituista?”
”No todellakin! Hiippailla nyt tuolla lailla ulkona kuudelta aamulla!”
”Ja että sillä on ongelmia Nannan kanssa?”
”Tietäisitpä vain! Ja hei, muuten! Enpä ihmettelisi, jos tämäkin liittyisi jotenkin siihen...”
Veke vilkaisi olkansa yli ikkunaan ja näytti uhkaavasti siltä, että harkitsi taas Tintin perään lähtemistä, joten Marko sanoi loput nopeasti:
”Nyt sulla on tilaisuus todistaa, että tosiaan yrität auttaa sitä. Seuraavan kerran, kun se tulee kotiin ja sillä on jokin ongelma - todisteista päätellen voi siis olla, että jo tänään - sä autat sitä. Niin että mäkin näen ja kuulen. Ja niin että Tinttikin huomaa, että sä tosiaan autat sitä eikä päinvastoin. Kaiken lisäksi siitä sun auttamisesta pitää olla hyötyä. Jos onnistut, mä uskon sua enkä ikinä enää valita sulle siitä, miten sä kohtelet Tinttiä.”
Veke harkitsi tätä hetken.
”Mitä muuta?”
”Miten niin mitä muuta?”
”Mitä muuta mä siitä saan?”
”Hyvän mielen.”
”Ei se riitä.”
”Toteuttaa itseäsi.”
”En yleensä toteuta itseäni käskystä.”
”No... Voihan olla, että pääset jollain lailla kiusaamaan Nannaa.”
Veken kasvoille levisi tyytyväinen hymy.
”Hyvä on sitten. Olekin sitten paikalla, kun show alkaa!”
Veke pyöritteli silmiään ja kurtisteli kulmiaan, kuten hänellä oli tapana miettiessään jotain. Sitten hän vilkaisi kelloradiota ja alkoi rummuttaa kirjoituspöytää etusormillaan.
”Pitäisikö sittenkin -”
”Ei.”
”Seurata sitä ihan hetki -”
”Ei.”
”Saisi vähän taustatietoja -”
”Veke?”
”No?”
”Alkoikohan se Space Invaders -peli toimia nyt, kun poistettiin viruksia koneesta? Tai siis kyllähän se lähtee käyntiin, mutta jumittaakohan se vieläkin siinä neloskentässä?”
”Ai niin joo! Täytyy muuten kokeilla!” Veke huudahti, hypähti ylös tuolilta ja ryntäsi ulos huoneesta sählykengät jalassaan.
”Mä pelaan sen vaikka kokonaan läpi, niin tiedetään sitten varmasti!” hän hihkaisi vielä harppoessaan jo portaita yläkertaan.
Marko pöyhi tyynyään, käänsi kylkeä ja ummisti silmänsä vielä vähäksi aikaa.
--------------------------------------
Mutta mahdollisesti siitä saa jotain selvää muutenkin, en tiedä.
Kommentoikaa!
------------------------
”Hei, mitä Tintti tekee?”
Marko nosti vaivalloisesti päätään tyynystä, raotti silmäluomiaan ja käänsi kasvonsa jonnekin Veken äänen suuntaan. Veke seisoi ikkunan ääressä ilmeisesti katsellen ulos. Marko haukotteli, räpytteli silmiään ja yritti tarkentaa katsettaan. Veke nojasi kirjoituspöydän yli ja painoi otsansa melkein ikkunalasiin kiinni.
”Et kai taas tee typeriä ilmeitä ohikulkijoille?” Marko kysyi.
”Ei tuolla mitään ohikulkijoita ole, vaan Tintti! Mitä sillä oikein on sylissä? Mitä ihmettä se tekee ylhäällä tähän aikaan?”
Marko huokaisi. Hän vilkaisi kirjoituspöydän nurkalla lepäävää kelloradiota. Vasta vartin yli kuusi.
”Samaa voisi kysyä sinulta.”
Veke pyörähti ympäri ja tuijotti Markoa vihreillä mulkosilmillään.
”Etkö sä herännyt, kun yläkerrasta kuului kolinaa? Mä jo ajattelin, että täällä on varkaita. Mä valmistauduin pakenemaan ikkunasta. Mulla on aina ylimääräinen pari kenkiä täällä huoneessa sellaisia tapauksia varten, katso”, Veke selitti osoittaen jalassaan olevia sisäliikuntalenkkareita.
”Vielä viikko sitten nuo kengät oli täällä sen takia, ettei Tintin uusi kissanpentu söisi sun kallisarvoisia sählykenkiä.”
Veke ei välittänyt Markon huomautuksesta vaan jatkoi selittämistään. Samalla hän kääntyi taas katsomaan ikkunaa ja rypisti kulmiaan.
”Mutta Tinttihän se siellä vain kolisteli, eikä varas... No jaa... Omituista tämäkin kyllä on! Pitäisiköhän lähteä seuraamaan sitä?”
Veken silmät välähtivät innostuksesta ja hänen kasvoilleen levisi ovela ilme. Marko nousi istumaan, hieraisi silmiään ja katsoi nyt itsekin ikkunasta ulos. Keskiviikkoaamu oli sumuinen ja vaikutti kolealta. Markon aivot heräilivät vähitellen, ja ajatukset Elinasta alkoivat taas kiertää hänen päässään. Ne tuntuivat leviävän rintaan ja vatsaan asti. Hengittäminen oli vaikeaa ja olo oli raskas, ikään kuin hän olisi syönyt lyijyharkkoja. Tai alasimen. Marko kuvitteli olevansa sarjakuvaruudussa, jossa Veke puhua pälpätti niin, että puoli ruutua täyttyi puhekuplasta. Seuraavassa ruudussa joku heittäisi alasimen Veken kurkusta alas ja tämä vajoaisi lattian läpi puhekykynsä menettäneenä.
Marko kyllä tiesi, että tosielämässä asiat harvemmin sujuivat yhtä hyvin kuin sarjakuvissa.
”Nyt jätät sen Tintin rauhaan”, Marko sanoi.
”Täytyyhän mun saada tietää, mitä se touhuaa.”
”No ei todellakaan täydy!”
”Aina sä jaksat puolustella sitä”, Veke sanoi ja pudisti päätään.
Hän veti kirjoituspöydän alta sinisen toimistotuolin, istui sille jalat ristissä ja katsoi Markoa pää vinossa kuin mikäkin kallonkutistaja.
”Nimenomaan sun pitää jättää Tintti rauhaan ja lopettaa sen suojeleminen. Sä olet aina sen puolella. Tintin pitää oppia pitämään itse puolensa.”
”Niin, sua vastaan, koska sä olet aina kiusaamassa sitä.”
”Mitäs on niin helposti kiusattava! Oikeasti, eilenkin -”
”Sinä teit sen huonosta päivästä vielä puolet huonomman.”
”Sä et edes tiedä siitä päivästä puoliakaan! Olisit kuullut, kun se Nanna -”
”Nanna on Tintin paras kaveri! Miltä susta tuntuisi, jos me haukuttaisiin koko ajan Henkkaa ja -”
”Me? Ketkä me? Sä ja Tintti? Niin, aina vaan sä ja Tintti vastaan mä!”
”Että sä olet lapsellinen!”
”Mä olen vain ainoa tässä perheessä, joka uskaltaa sanoa asioista suoraan! Eihän tästä mitään tule! Eilenkin yritin vain auttaa Tinttiä, kun Nanna -”
”Auttaa? Sen kun näkisi!”
”Minä en toivo Tintille mitään muuta kuin hyvää. Jos sen kaverit pettää sitä tuolla lailla, on mun velvollisuus isoveljenä -”
”Isoveli? Sinä? Sä et ole ollut sille kunnollinen isoveli kyllä päivääkään. Etkä ole ikinä auttanut sitä yhtään missään.”
Veke avasi suunsa ammolleen ja tuijotti Markoa silmät suurina, mutta ei näyttänyt keksivän mitään sanottavaa.
”Olenpas”, hän mutisi lopulta, mutta ei näyttänyt vakuuttavan edes itseään.
”No niin. Tehdäänpä näin...”, Marko aloitti ja veti syvään henkeä. Hän tajusi, että Veken kanssa huutaminen ja tappeleminen oli aivan yhtä tyhjän kanssa. Vekelle piti antaa jotain tekemistä, tai ainakin uutta ajateltavaa, niin hän rauhoittuisi. Yleensä riitti, kun keksi hänelle jonkun tehtävän tai kysymyksen mietittäväksi. Tehokkaimpia olivat kysymykset, jotka liittyivät Vekelle tärkeisiin asioihin, kuten ”Mutta osaatko luetella viimeisten viiden vuoden SM-liigan voittajajoukkueiden pelaajien nimet öökkösjärjestyksessä?”. Mikä tahansa kysymys kuitenkin kelpasi, sillä Vekeä alkoi häiritsemään kaikki, mihin hän ei osannut vastata. Kerrankin hän oli hiljentynyt lähes kymmeneksi minuutiksi, kun Marko oli yhtäkkiä kysynyt: ”Jos olet syönyt 99 vihreää omenaa, niin millä todennäköisyydellä seuraava omena onkin punainen?”. Nyt Marko ei kuitenkaan aikonut tyytyä tavanomaisiin kysymyksiin. Hän keksi Vekelle ongelman, josta riittäisi mietittävää koko päiväksi.
”Sinä arvelet, että Tintillä on nyt meneillään jotain omituista?”
”No todellakin! Hiippailla nyt tuolla lailla ulkona kuudelta aamulla!”
”Ja että sillä on ongelmia Nannan kanssa?”
”Tietäisitpä vain! Ja hei, muuten! Enpä ihmettelisi, jos tämäkin liittyisi jotenkin siihen...”
Veke vilkaisi olkansa yli ikkunaan ja näytti uhkaavasti siltä, että harkitsi taas Tintin perään lähtemistä, joten Marko sanoi loput nopeasti:
”Nyt sulla on tilaisuus todistaa, että tosiaan yrität auttaa sitä. Seuraavan kerran, kun se tulee kotiin ja sillä on jokin ongelma - todisteista päätellen voi siis olla, että jo tänään - sä autat sitä. Niin että mäkin näen ja kuulen. Ja niin että Tinttikin huomaa, että sä tosiaan autat sitä eikä päinvastoin. Kaiken lisäksi siitä sun auttamisesta pitää olla hyötyä. Jos onnistut, mä uskon sua enkä ikinä enää valita sulle siitä, miten sä kohtelet Tinttiä.”
Veke harkitsi tätä hetken.
”Mitä muuta?”
”Miten niin mitä muuta?”
”Mitä muuta mä siitä saan?”
”Hyvän mielen.”
”Ei se riitä.”
”Toteuttaa itseäsi.”
”En yleensä toteuta itseäni käskystä.”
”No... Voihan olla, että pääset jollain lailla kiusaamaan Nannaa.”
Veken kasvoille levisi tyytyväinen hymy.
”Hyvä on sitten. Olekin sitten paikalla, kun show alkaa!”
Veke pyöritteli silmiään ja kurtisteli kulmiaan, kuten hänellä oli tapana miettiessään jotain. Sitten hän vilkaisi kelloradiota ja alkoi rummuttaa kirjoituspöytää etusormillaan.
”Pitäisikö sittenkin -”
”Ei.”
”Seurata sitä ihan hetki -”
”Ei.”
”Saisi vähän taustatietoja -”
”Veke?”
”No?”
”Alkoikohan se Space Invaders -peli toimia nyt, kun poistettiin viruksia koneesta? Tai siis kyllähän se lähtee käyntiin, mutta jumittaakohan se vieläkin siinä neloskentässä?”
”Ai niin joo! Täytyy muuten kokeilla!” Veke huudahti, hypähti ylös tuolilta ja ryntäsi ulos huoneesta sählykengät jalassaan.
”Mä pelaan sen vaikka kokonaan läpi, niin tiedetään sitten varmasti!” hän hihkaisi vielä harppoessaan jo portaita yläkertaan.
Marko pöyhi tyynyään, käänsi kylkeä ja ummisti silmänsä vielä vähäksi aikaa.
--------------------------------------
Vastaukset 7
Vanhimmat
Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.
Tarina kumisee tyhjyyttään.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä komeat 5
Luitko nuo aiemmin kirjoittamani pätkät?
Helpompi mun sitten arvioida, että oliko kysymyksiä liikaa vain tässä, vai eikö tarina auennut mistään kohtaa.
Entä jos tarinan jättää huomiotta, niin mitä mieltä olet dialogista tai tekstistä yleensä?
Sinulta lukisi mielellään pidempiäkin arvioita..;)
Cha'nda kirjoitti:
"Entä jos tarinan jättää huomiotta, niin mitä mieltä olet dialogista tai tekstistä yleensä?"
Pyrin katsomaan kokonaisuutta ja oikoluku ei ole vahvin alani.
Jokaisen kirjoituksen arvostelu on tehty sen hetkisessä, mielentilassa, vire tasossa, metelissä j.n.e
Arveostelut eivät tee kirjaa huonommaksi, eikä paremmaksi, ovat vain yhden lukijan mielipide, yllämainituissa puitteissa.
Tietokoneen ruutu ei myöskään ole paras tapa kirjoituksiin syventyä, joten raapaisu on pinnallinen.
Liika alustus myös voi pilata koko jutun.
Esim. Maininta traagisen kertomuksen tositapahtumiin perustumisesta, laskee pisteitä lähes varmasti. Vaikka kirjoittajalla olisi kuinka tramaattista kerrottavaa. Myös oman lemmikin herttaisuus ei herätä innostusta.
Piteytyksestä 5= keskitasoa 8= Julkaise
ihmeessä 9= Loistava 10:ä ei voi antaa, koska niin hyvää kirjoitusta ei ole, etteikö parempaa joskus tulisi.
Sherlokki
Jatkona ihan suomalaisittain sanottuna hyvä.
Poikien keskustelua oli mukava lukea, vaikka aluksi aioin taas keskeyttää. Tarinaasi on mukava lukea heti sen jälkeen kun päättää, että lukee sen loppuun asti. Keskikohdat ja loppu ovat kympin arvoisia, mutta alku tökkii ainakin minun kohdallani. (saattaa johtua myös siitä, että olen väsynyt)
Jatkoa odottaen...
Shiyo Chiji
Kehut tarinaasi toisella nimimerkillä. Mikä hyöty?
Älä kirjoita lisää, PLEASE
Ihan niin alas en ole vielä vajonnut.
Tällä nimellä kirjoitan jatkossakin jos kirjoitan, niin voit sitten helposti jättää mun topikit lukematta.:)
Voin vakuuttaa oma kehu, etten ole sama ihminen. En ole vain niitä ihmisiä, jotka haukkuvat toisten tarinat päästä varpaisiin. Ei kuulu minun tapoihini ja suosittelisin sitä teille muillekin.
Kaikella kunnioituksella tietenkin.
Terveisin
Chiji Shiyo