Siis miksi olemme täällä?
Ihmettelen sitä niin monesti.
onko meidät vain tarkoitettu syntymään, elämään kurja ja turha elämä ja sitten kuolemaan yksinäisyyteen, kipuihin, tuskaan.
Mieleen jäämään viimeisenä ajatus, että tässäkö se kaikki olikin?
Olen ollut niin kauan masentunut, etten muista enkä välttämättä edes osaisi elää "normaalina".
Välillä on tietty parempiakin kausia, mutta aitoa iloa tai onnistumista kokee niin harvoista asioista. Kaikki mitä näyttää ulkomaailmalle, hymyt, nauru, kaikki on vain näytelmää, siitä syystä, että maailmassa on pakko olla vahva jos aikoo pärjätä.
En jaksa enää. Opiskelut eivät kiinnosta, ei vaikka suhteellisen hyviä numeroitakin saan, mutta mitä hyötyä niistä on, jos itse ei osaa niistä yhtään olla tyytyväinen.
Kaiken pitäisi periaatteessa ulkoisilta puitteiltaan olla nykyisin hyvin, toisin kuin ennen.
Silti olen yrittänyt päättää jo kerran päivänä, en onnistunut siinäkään.
Mielessäni pöyrii vain synkkiä tulevaisuudennäkymiä.
Tavoitteeni on elää korkeintaan 30-vuotiaaksi, sellaiset tavoitteeni ovat olleet pikkulapsesta asti.
Minulta puuttuu kyky unelmoida, suunnitella tulevaa, kuljen eksyksissä eteenpäin.
En osaa sanoa, mitä haluaisin. Tai ehkä sen, että etsin elämää, mitä olen odotellut alkavaksi.
Mikään ei kuitenkaan muutu, vaikka vuosia kertyy ja masentaa.
Tästäkään ei ole varmaan mitään hyötyä, kirjoitin tyhjentääkseni mieltäni jonnekin.
Minua väsyttää, en halua herätä huomenna, enkä enää milloinkaan uuteen aamuun.
Ihmettelen sitä niin monesti.
onko meidät vain tarkoitettu syntymään, elämään kurja ja turha elämä ja sitten kuolemaan yksinäisyyteen, kipuihin, tuskaan.
Mieleen jäämään viimeisenä ajatus, että tässäkö se kaikki olikin?
Olen ollut niin kauan masentunut, etten muista enkä välttämättä edes osaisi elää "normaalina".
Välillä on tietty parempiakin kausia, mutta aitoa iloa tai onnistumista kokee niin harvoista asioista. Kaikki mitä näyttää ulkomaailmalle, hymyt, nauru, kaikki on vain näytelmää, siitä syystä, että maailmassa on pakko olla vahva jos aikoo pärjätä.
En jaksa enää. Opiskelut eivät kiinnosta, ei vaikka suhteellisen hyviä numeroitakin saan, mutta mitä hyötyä niistä on, jos itse ei osaa niistä yhtään olla tyytyväinen.
Kaiken pitäisi periaatteessa ulkoisilta puitteiltaan olla nykyisin hyvin, toisin kuin ennen.
Silti olen yrittänyt päättää jo kerran päivänä, en onnistunut siinäkään.
Mielessäni pöyrii vain synkkiä tulevaisuudennäkymiä.
Tavoitteeni on elää korkeintaan 30-vuotiaaksi, sellaiset tavoitteeni ovat olleet pikkulapsesta asti.
Minulta puuttuu kyky unelmoida, suunnitella tulevaa, kuljen eksyksissä eteenpäin.
En osaa sanoa, mitä haluaisin. Tai ehkä sen, että etsin elämää, mitä olen odotellut alkavaksi.
Mikään ei kuitenkaan muutu, vaikka vuosia kertyy ja masentaa.
Tästäkään ei ole varmaan mitään hyötyä, kirjoitin tyhjentääkseni mieltäni jonnekin.
Minua väsyttää, en halua herätä huomenna, enkä enää milloinkaan uuteen aamuun.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itselläni on samanlainen olo kuin itselläsi.
Kuitenkaan en uskalla tehdä itsaria (jos kuoleminen sattuu, pelkään kipua).
Täytyy vaan odotella ja katsella, vaikkei välillä jaksaisikaan. Kyllä se kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin ja ehkä sitten saa rauhan tai ei...
Hyvää kiirastorstaita itsekullekin
riippuu siitä miltä kannalta asiaa tarkastelee.
Absoluuttisesti ajatellen, yksittäisen ihmisen elämällä ei ole tarkoitusta. Avaruus ja aika ovat äärettömiä, mitä ihmettä yhden ihmisen elämä siihen vaikuttaa kun tämä meidänkin pieni pallomme hajoaa tuusannuuskaksi kun aurinko laajenee ja nielaisee Telluksen ennen sammumistaan n. 5 miljardin vuoden kuluttua?
Suhteellisesti katsottuna asia on toisin, elämäsi vaikuttaa lähipiirisi ihmisiin ja jos esim. keksit jotain Nobel-palkinnon arvoista, hyvinkin laajaan ihmisjoukkoon, ehkä pitkälläkin aikaperspektiivillä.
Elämäsi merkitys henkilökohtaisesti on kuitenkin vain siitä nauttiminen, valitset hyvästä ja pahasta hyvän, kahdesta hyvästä suuremman ja kahdesta pahasta pienemmän.
Epäitsekkäinkin teko pohjautuu loppujen lopuksi itsekkyyteen, aivojen nautintoalueiden aktivoimiseen.
Tästä ajatuksesta olen repinyt huumorini jo viimeisen 30 vuoden ajan =)
Luin tekstisi jo toissapäivänä ja aioin lähettää vastaukseni, niin paljon se kosketti.Kosketti myös siksi, että se tuntui niin tutulta. Itse olen jo yli 50v. nainen, mutta elämä ei oikeastaan koskaan ole "syttynyt", niinkuin oletin sen joskus syttyvän. Tämä elämäni on ollut kutakuinkiin sellaista "harmaan" ihmisen elämää- selviytymistä ja työtä ilman suurempaa elämäniloa. Olen usein pohtinut miksi on niin? Kun toiset innostuvat erilaisista asioista ja harrastuksista, oma ajatukseni sanoo:"Turhaa. En jaksa..en välitä.."Olen miettinyt, mikä saa minut ajattelemaan niin. Uskon, että luonteeni on kertakaikkiaan sellainen, melankolinen, pohdiskeleva, sisäänpäinkääntynyt.
Tavallaan hyväksynkin itseni jo sellaisena, en enää sen elämänilon perään paljon haikaile..olen mikä olen.
Nuorena ajattelin itsetuhoisia ajatuksia, en kuitenkaan ehkä ihan vakavasti. Sellainen ajatus oli minulle vain pakotie arjen harmaudesta. Ja tänä päivänä, olen kiitollinen, että en sellaista tehnyt.
Oma asenne elämääni muuttui selkeästi sairastuttuani vakavasti muutama vuosi sitten.
Uskoi jo kuolevani, mutta tässä olen vielä ja jopa terveenä. Sellainen kuoleman realiteetti teki ihmeen ajatuksissani. En ole suinkaan "räjähtänyt" elämäniloon enkä touhuun, mutta omalla tavallani iloitsen hiljaisesti elämän arkiasioista. On hyvä olla terve ja omillaan. Kaikki, mikä siihen on lisää, on jo ylellisyyttä.
En osaa sinua neuvoa, miten sitä elämäniloa saisit. Ei kai se saatavilla ole, jos luonne on alakuloon taipuva. Ikävä neuvo on ehkä sekin, että hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Melankolinen ihminen näkee usein elämän syvällisemmin kuin sellainen, joka innostuu ja sammuu yhtä nopeasti.
Rakastuminen voi sytyttää. )))Mutta sitäkään ei saa tilaamalla. Löytäisitpä rakastetun, niin "mahla" alkaisi sisimmässäsi juosta kiivaalla voimalla. )))
Itse harrastan puutarhanhoitoa. Se on pienen ilonpisarani lähde ja samalla terapeuttista kun voin nähdä elämän syntyvän siemenestä täyteen kasvuun.
Elämän tarkoitus on elää, vaikka pienemmälläkin liekillä. Onhan tämä loppujen lopuksi aika mielenkiintoinenkin matka.
Maisematkin välillä ympärillä vaihtuvat ja sielun maailmassa käy erilaiset tuulet.
Kaikkea hyvää Sinulle.
Purit sanoiksi varmaan monen ihmisen hiljaiset mietteet. Minut ainakin innoitit vastaamaan ))))
PS:luettuani tämän läpi, huomaankin, että puhunkin vain itsestäni koko ajan, en oikeastaan vastaa kysymykseesi "Mikä on elämän tarkoitus".
Mutta tästä huomaat, että kanssamatkaajia sinulla on, suunnilleen samanlaiset elämäneväät matkassaan.
Itse olen miettinyt samaa. Kysymyksestä onkin muodostunut jo jonkinlainen pakkomielle päähäni joka välillä vaivaa enemmän ja välillä onneksi vähemmän...
Joo ja en siis ole keksinyt elämän tarkoitusta, enkä usko että sitä olevankaan. Minun on vaikea uskoa kuolemanjälkeiseen elämään ja siksi tuntuu niin turhalta syntyä, elää täällä 15 miljardia vanhassa maailmassa vain muutama vuosikymmen ja hävitä taas iäksi.
Kadehdin jossain määrin uskovaisia (mihin jumalaan sitten uskovatkin) kun uskonto antaa heille ohjeet elämiseen ja he vielä luottavat että kuoleman jälkeenkin asiat vaan paranevat paratiisissa. Heillä elämä on varmasti helpompaa mutta eihän sitä voi väkisin alkaa mihinkään uskomaankaan kun ei mikään uskonto tunnu kovin uskottavalta.
Joka tapauksessa vaikka elämälläni ei tarkoitusta olekaan en sitä aio itseaiheutetusti kesken jättää. Ajattelen että katsotaan tämä nyt sitten loppuun asti kun täällä kerta ollaan. Eihän sitä koskaan tiedä mitä voi vielä tapahtua. Ehkä elämän tarkoitus tulee vastaan vaikka huomenna (vaikkakin taitaa olla hyvin epätodennäköistä).
Kun nyt sitten olen päättänyt täällä olla ilman tarkoitusta niin olen ajatellut että kai sitä pitäisi pyrkiä sitten elämään mahdollisimman onnellisesti tämä ainut elämänsä. Tästä taas olen saanut itselleni uuden ongelman: kuinka elää elämänsä onnellisesti... Se kun ei tunnu todellakaan olevan helppoa.
Huh, tulipas tästä tekstistä negatiivisen oloinen. Ehkä pitäisi pohdiskella asioita vähän vähemmän...
Hyvää kevättä kaikille jos se vaikka toisi jotain tullessaan!
PS. saa kirjoitella:
[email protected]
Vittu sama tunne ja olen jo 42.