Istuin juuri vessan lattialla veitsi kädessä ja mietin kuinka syvään pitää viiltää ensin vasemman käden ranne ja että pystyykö sitten enää tekemään saman oikealle kädelle.
Mulla on ollut kuolemankaipuu lapsesta asti, muistan kuinka olen halunnut kuolla jo yli 30 vuotta sitten. Olen miettinyt sitä aina kun tuntuu että on asioita jotka ovat vaikeita, kun ahdistaa tai mieli on muuten maassa.
Sitten kun on se hetki että päättää kuolla, niin mieleen tulee etten mä sitten enää voi tietää kuinka kaikki olisi jatkunut. Lapsena ajattelin että olisin omissa hautajaisissa katsomassa muiden surua ja kertoisin ettei ole mitään hätää, ettei mulla enää ole paha olla.
Mun kohdalla itsemurha olisi todella iso hätähuuto, halu saada muut ymmärtämään miltä musta tuntuu. Samalla se on halu paeta asioita, mennä pois paikkaan jossa ei ole muita. Johonkin kauas pois.
Monille se on autio saari tai lapin eräkämppä.
Mulle se on kuolema.
Olen kasvanut lestadiolaisessa kodissa, kuullut lapsena että ei saa tehdä syntiä, siitä joutuu kadotukseen. Ja jos uskoo jumalaan, niin pääsee taivaaseen, siellä ei ole huolia eikä kipua. Pelkkää hyvää.
Sinne taivaaseen mä oon aina ollut menossa, koska sinne pääsee kun kuolee. Tämä lapsen pakokeino on ollut mun tunnepuolella siitä asti mun pakopaikka.
Teini-ikäisenä päätin etten halua olla tekemisissä lestadiolaisuuden kanssa ja tämä on pitänyt. Ja pitää.
Mä rakastan elämää, rakastan kaikkea kaunista. Saan hyvää mieltä pienistä asioista.
En ole katkeroitunut, en negatiivinen.
Ymmärrän mistä kuolemankaipuuni johtuu ja mitä se on. Hyväksyn sen.
Mutta silti se välillä on niin voimakas että se pakottaa mut siihen reunalle katsomaan että onko musta kuolemaan. Jos mä koitan painaa sen taka-alalle niin se ei vaan pysy hiljaa.
Se ilmeisesti vaatii semmosen todellisuustarkastuksen määräajoin, sille pitää antaa vähän periksi.
Tänään taas annoin, tuli vahva olo sen jälkeen. Olen todella elossa.
Taustoista sen verran että en ole syrjäytynyt, alkoholisoitunut tai muutenkaan yhteiskunnan "hyväksyttävien normien" ulkopuolella. Mulla on hyväpalkkainen työ, ystäviä ja läheisiä jotka on mulle tärkeitä.
On ihmisä joille voin puhua, ymmärrän hakea apua tarvittaessa. Olen käynyt terapiassa ja siitä on ollut apua monenlaisin pääkopan solmuihin. Aina ei ihmisen peruselämän tarvi olla perseellään että tuntuu pahalta.
Ja vaikka ymmärtää mistä asiat johtuu, vaikka hyväksyy ne itsessään, eikä todella halua sitä mitä tuntee haluavansa, niin silti se halu voi olla niin voimakas että se johtaa tekoihin. Mä ymmärrän ihmisiä jotka tekee itsemurhan, mä ymmärrän miltä se tuntuu kun ei ole muuta vaihtoehtoa.
Koska mä oon kerran ollut todella lähellä.
Mulla on ollut kuolemankaipuu lapsesta asti, muistan kuinka olen halunnut kuolla jo yli 30 vuotta sitten. Olen miettinyt sitä aina kun tuntuu että on asioita jotka ovat vaikeita, kun ahdistaa tai mieli on muuten maassa.
Sitten kun on se hetki että päättää kuolla, niin mieleen tulee etten mä sitten enää voi tietää kuinka kaikki olisi jatkunut. Lapsena ajattelin että olisin omissa hautajaisissa katsomassa muiden surua ja kertoisin ettei ole mitään hätää, ettei mulla enää ole paha olla.
Mun kohdalla itsemurha olisi todella iso hätähuuto, halu saada muut ymmärtämään miltä musta tuntuu. Samalla se on halu paeta asioita, mennä pois paikkaan jossa ei ole muita. Johonkin kauas pois.
Monille se on autio saari tai lapin eräkämppä.
Mulle se on kuolema.
Olen kasvanut lestadiolaisessa kodissa, kuullut lapsena että ei saa tehdä syntiä, siitä joutuu kadotukseen. Ja jos uskoo jumalaan, niin pääsee taivaaseen, siellä ei ole huolia eikä kipua. Pelkkää hyvää.
Sinne taivaaseen mä oon aina ollut menossa, koska sinne pääsee kun kuolee. Tämä lapsen pakokeino on ollut mun tunnepuolella siitä asti mun pakopaikka.
Teini-ikäisenä päätin etten halua olla tekemisissä lestadiolaisuuden kanssa ja tämä on pitänyt. Ja pitää.
Mä rakastan elämää, rakastan kaikkea kaunista. Saan hyvää mieltä pienistä asioista.
En ole katkeroitunut, en negatiivinen.
Ymmärrän mistä kuolemankaipuuni johtuu ja mitä se on. Hyväksyn sen.
Mutta silti se välillä on niin voimakas että se pakottaa mut siihen reunalle katsomaan että onko musta kuolemaan. Jos mä koitan painaa sen taka-alalle niin se ei vaan pysy hiljaa.
Se ilmeisesti vaatii semmosen todellisuustarkastuksen määräajoin, sille pitää antaa vähän periksi.
Tänään taas annoin, tuli vahva olo sen jälkeen. Olen todella elossa.
Taustoista sen verran että en ole syrjäytynyt, alkoholisoitunut tai muutenkaan yhteiskunnan "hyväksyttävien normien" ulkopuolella. Mulla on hyväpalkkainen työ, ystäviä ja läheisiä jotka on mulle tärkeitä.
On ihmisä joille voin puhua, ymmärrän hakea apua tarvittaessa. Olen käynyt terapiassa ja siitä on ollut apua monenlaisin pääkopan solmuihin. Aina ei ihmisen peruselämän tarvi olla perseellään että tuntuu pahalta.
Ja vaikka ymmärtää mistä asiat johtuu, vaikka hyväksyy ne itsessään, eikä todella halua sitä mitä tuntee haluavansa, niin silti se halu voi olla niin voimakas että se johtaa tekoihin. Mä ymmärrän ihmisiä jotka tekee itsemurhan, mä ymmärrän miltä se tuntuu kun ei ole muuta vaihtoehtoa.
Koska mä oon kerran ollut todella lähellä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mielenkiintoinen teksti. Itsellä kuoleman haluaminen tulee siitä, että olen kyllästynyt yrittämään jatkuvasti enemmän ja enemmän. Silti en haluaisi passivoitua, mutta jatkuva kehittyminen taas tuntuu liian työläältä. Ikään kuin omat aivot olisi jatkuvasti ristiriidassa ja en kykene tasapainottamaan niitä. Haluaisin vain kuolla ja herätä toisena ihmisenä, joka ajattelee erilailla.
Siihen kehittymiseen pitää saadaa lomaa välillä, jos liikaa paiskii hommia niin aivot ei vaan jaksa.
Pitää olla tyytyväinen itselleen jokaisesta pienestä askeleesta eteenpäin.
Näillä eväillä mä oon päässyt eteenpäin, vaikka niitä vaikeita hetkiä on ollut ja tulee olemaan.
Tsempit ja kannustukset tuntuu lähinnä vittuilulta, onnistumisen kokemus pitää tulla sisältä.
AP
Näinhän se on, mutta kun on esimies asemassa ja jatkuvasti on kaikenlaisia tempauksia yms, niin ei niistä saa lomaa. Sitten vielä työntekijät olettaa, et olen super ihminen ja saan kaikkea hienoa aikaan, mutta en ole.
Haluaisinkin nyt lomaa, olen jo 2 vuotta vääntäny liikaa kaikkea, mut se ei ole mahdollista moneen vuoteen. Tsempit ja kannustukset on kivoja, mut luo lisää paineita, kun tietää et muut on tukena.
Ja olen aina tyytyväinen, kun onnistun jossain, mut nopeasti ne aina myös unohtuu. Ikään kuin se on mun ja meidän työtä, onnistua aina.
Hyviä pointteja. Itse ajattelen, että masennus on eräänlainen perustila mihin aina palataan. Paluuta voidaan hidastaa hetkellisesti uusilla asioilla, mutta lopulta päädytään siihen samaan tilanteeseen. Paha masennus harvoin paranee, se uusiutuu ja taas ollaan samassa tilassa. Ymmärrän tuon viiltämisen, koska jatkuvasti ympärillä jaksetaan mussuttaa, että jaksaa jaksaa jaksaa ja ei saa valittaa. Viiltämisen aikana kipu tuntuu oikeutetulta. Kipu loppuu kuolemaan, mutta ainakin hengissä näet mihin elämä olis oikeesti voinu viedä.
Minulla oli tuommoinen kokemus vakavan masennuksen aikana. Parikin kertaa istuin veitsi kädessä kerran keittiön lattialla silloin meidän koiranpentu tuli luokseni ja jotenkin "herätti" etten tehnyt sitä toisen kerran olin omassa asunnossa ammeessa ja mietin että tää oli tässä. Mutten koskaan pystynyt siihen.
Aina kannattaa miettiä, miten arvokas olen ihan omana itsenäni. Puutteita ja toiveita on jokaisella, mutta arvokkainta on se, että vielä hengittää.