löytyisköhän täältä kohtalotoveria...olen raskauden loppuvaiheessa ja jonkin aikaa sitten mies pidätettiin. en nyt kaipaa palutteessa moraali saarnaa. kyse ei ole väkivalta-huume-seksi- tai aserikoksista. elämä tuntuu nyt todella ahdistavalta ja ikävältä.tuntuu etten yksin jaksa selviytyä mistään normaaleista arkirutiineista. verenpaine nousee ja ruoka ei maistu. ihme jos vauva ei kohta synny tämän stressin takia. odotuksesta katosi ilo, koska odotimme tätä vauvaa niin innokkaasti yhdessä. meillä on myös isompi lapsi, joka kyselee isiä kovasti.päivät tuntuvat loputtoman pitkiltä ja ikävä on niin suuri.
mies vankilassa
yksin odottava
51299
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse olen raskauden alkuvaiheessa ja mies vaatii/pakotta aborttiin. Todella raskasta kestää näitä paineita. Olen jo miettinyt itsemurhaakin. Mies ei voi tajuta mitä tää naiselle on.
Mulla on ollut samanlainen tilanne kuin sulla.
Seurustelin kymmenisen vuotta sitten erään pojan kanssa. Seurusteluaikana minut raiskattiin. Koska en ole koskaan pystynyt käyttämään hormonipohjaisia ehkäisymenetelmiä ja kierukkaa minulle ei suostuttu laittamaan, seurauksena oli raskaus. Toki voi olla mahdollista, että vauva olisi myös ollut poikakaverini, vaikka ehkäisystä huolehdimmekin.
Olin täysin yksin tilanteeni kanssa. Kukaan ei auttanut. Kun kerroin asiasta äidilleni, hän haukkui minut huoraksi ja heitti pihalle.
Poikakaverini tiesi, että mitä minulle oli tapahtunut. Kun kerroin hänelle olevani raskaana, hän hakkasi minua nyrkillä suoraan vatsaan useita kertoja. Aloin vuotaa verta.
Soitin vanhempani halkemaan minut pois poikakaverini luota. He tulivat hakemaan minut pois sieltä ja veivät suoraan terveyskeskukseen. Terveyskeskuksessä minut pumpattiin täyteen rauhaoittavia, koska olin niin hysteerinen. Tämän jälkeen (kai se oli) lääkäri ehdotti kaavintaa tilanteen, verenvuodon, lääkkeiden takia. Lääkkeet olivat kuulemma voineet vaikuttaa tulevan lapsen terveyteen negatiivisesti. Kaikkea en silloin ymmärtänyt mitä minulle kerrottiin, koska olin niin nuori ja sekasin. Kun äitini sitten vielä ehdotti, että pitäisin lapsen, ja että hän voisi laittaa sille sängyn omaan makuuhuoneeseensa, suostuin lääkärin ehdotukseen. Myös poikakaverini painosti minua tähän ratkaisuun.
Tein sen ratkaisun. Lääkäri sanoi silloin, että on hyvin mahdollista, että raskaus on mennyt jo kesken. Verenvuoto viittäsi tähän. Koskaan en saa tietää totuutta. Teinkö väärin? Oma se olisi ollut, mutta olisinko koskaan voinut hyväksyä isäksi ihmistä, joka teki minulle mitä teki.
Tämän jälkeen muutin pois kotoa. En saanut mistään rahaa asumiseen, koska olin vasta peruskoulun lopettanut ja vanhemmillani oli vielä elatusvelvollisuus ja he eivät suostuneet rahaa minulle antamaan.
Jätin poikakaverini.
Vanhempani pakottivat minut muuttamaan takaisin luokseen, koska se tuli heille halvemmaksi. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, koska en voinut antaa äidilleni anteeksi miten hän oli kohdellut minua tilanteessa, jolloin olisin tarvinnut häntä kaikkein eniten. Riitelimme jatkuvasti.
Join aika rankasti pahaan olooni ja silloin tein virheen... Kerroin eräälle ihmiselle, mitä minulle oli tapahtunut... Silloin en vielä tiennyt, ettei häneen voi luottaa. En tiedä voiko sanoa, että toimin typerästi, koska jos en olisi saanut avautua edes jollekin, olisin varmasti ajautunut samaan mitä sinä harkitset nyt.
Tapasin hyvän miehen, jota en kuitenkaan rakastanut. Tiesin, ettei hän koskaan kohtelisi minua huonosti. Aloin seurustelemaan hänen kanssaan ihan jo senkin takia, että pääsisin pois vanhempieni luota. Niin kuin kävikin.
On vaikeaa seurustella ihmisen kanssa jota ei rakasta. Silloinen poikakaverini tiesi, etten rakasta häntä. Hän hyväksyi tämän. Hän tiesi, että jonain päivänä jättäisin hänet.
Aloin laittamaan omaa elämääni oikein urakalla kuntoon. Opiskelin pitkälle ja hankin itselleni työpaikan. Kun elämäni oli kunnossa, jätin poikakaverini. Meillä oli siinä vaiheessa omistusasunto. Jätin kaiken hänelle, vaikka puolet olisi kuulunut minulle. Se oli vähintä mitä saatoin tehdä. Olihan hän työssäkäyvänä maksanut elämiseni opiskelujeni ajalta. Myöhemmin sain haukkuja poikakaverini vanhemmilta, että kuinka olin opiskelujeni ajan elänyt Pekan siivellä. Aloin katumaan, että jätin hänelle puolet. Luulin toimineeni oikein ja sain haukut. No, ex-poikakaverini ei koskaan haukkunut minua. Ei ole hänen vikansa, etteivät hänen vanhempansa ymmärrä, että jos toinen on töissä ja toinen opiskelee, ei opiskelija saa työssäkäyvän tulojen takia juuri mitään.
Luulin, että nyt olen saanut elämäni raiteilleen, kun tapahtui seuraavaa... Ihminen, jolle olin humalaspäissäni avautunut, meni kertomaan työkavereilleni asiasta. Työpaikkamme miehet käänsivät asian minua vastaan ja väittivät, että mitään sellaista ei olisi muka tapahtunut, että olisin keksinut kaiken. Etteivät miehet tee tuollaista ja ettei elämä voinut olla tuollaista. Heillä ei ollut mitään muuta tietoa asiasta paitsi tämän ihmisen kertoma. Itse en ollut asiasta puhunut, enkä ollut halukas puhumaan silloinkaan. Olisin halunnut unohtaa. Asiaan varmasti vaikutti sekin, että olin näitä miehiä korkeammassa asemassa. He myös halusivat nähdä elämän noudattavan tiettyä kaavaa, joka ei minun kohdallani ollut toteutunut. Tästä seurauksena oli työpaikan menetys.
Nyt olen kolmen vuoden ajan seurustellut miehen kanssa jota rakastan. En käy töissä, enkä häpeä sitä. En kestä (työ)elämän raadollisuutta. En käy juuri muuallakaan. En luota enää ihmisiin.
Nyt meille on tulossa vauva. Pelkään, että miten pärjään. Miten koulujen vanhempainillat ym. En uskalla mennä niihin. Mieheni on luvannut hoitaa kaiken.
Kun kävin neuvolassa, neuvolatäti muistutti minua siitä kuinka naisella tuollaiset abortit ja kaavinnat seuraavat heitä koko läpi elämän. Meinasin repiä häneltä silmät päästä. Hän ei tiedä muuta kuin sen mitä neuvolakorttiin on kirjoitettu. Sillä tiedolla hän luulee olevansa oikeutettu tuomitsemaan minut.
Nyt olen päässyt itsesyytöksistä eroon. Onneksi. Jos en olisi, joisin varmaan vieläkin itseäni hengiltä. Sitä ei muuta enää kukaan. Ei neuvolatädit, eivätkä muut ihmiset. Kukaan ei saa minua enää tuntemaan syyllisyyttä asiasta, eikä ole koskaan saanutkaan. Ei kukaan muu kuin minä itse.
Mutta miten pääsen eroon luottamuspulasta ihmisiä kohtaan? En varmaan pääsekään, en koskaan. Ja siltä pohjalta minut on tuomittu koko loppuelämäkseni elämään tällaista puolielämää, jota nyt elän.
Sinulle Mä vaan voin kokemuksesta kertoa. Sun ei tule miettiä miestäsi yhtään, kun teet ratkaisua. Sinä olet se joka teet sen ratkaisun. Myöhemmin myös sinä olet se joka kannat syyllisyyden taakan.
Todella onneton olo tuli sun puolesta. Sulla on nyt onneksi elämä paremmilla raiteilla. Uskon ja luotan ja toivon että miehesi pitää sinusta hyvää huolta. Toivon että uskaltaisit hakea apua ihan ammattiauttajalta joka ei tuomitse sinua mistään vaan yrittää auttaa sinua pääsemään asian yli. Tekisi mieli tulla sinne missä lienet ja antaa iso halaus ja kertoa että välitän vaikken sinua tunne. Voi olla että joku on kokenut jotain saman kaltaista ja että hän tarvisi jonkun joka ymmärtäisi ilman tuomitsematta. Se joku voisi olla sinä.
Rakkautta ja voimia teille ja onnea odotukseen! Uskon että noin vahva nainen selviää kun olet tähänkin asti selvinnyt! Harva ei siihen pysty! Ole ylpeä itsestäsi!
Rakkaudella
-H-
muutkin ihmiset...Mulle sanottiin aina näin kun kysyin miten voin luottaa tuttuihin saatika vieraisiin ihmisiin.... Itse olin hieman toisenlaisessa tilanteessa, mutta tunteet olivat kutakuinkin samat. Lapsen kuolemaa toivottiin(itse tahdoin pitää lapsen) ja asialle tehtiin kaikki mahdollinen, tahdoin minä sitä tai en, lapsi menehtyi ja sen jälkeen asiasta syytettiinkin minua. "Sä olet tappanu meidän lapsen". Mulle riitti. Mä keräsin kamppeeni ja häivyin toiselle paikkakunnalle. Ehkä väärin paeta asioita, mut mä en enää jaksanu sitä pahoinpitelyä, syyttelyä jne.
Aikaa meni ja paljon,monta vuotta, ennenkuin pystyin luottamaan, edes omin vanhempiini vaikka he yrittivät auttaa eivätkä syyttäneet tai tuomminneet mistään. Mun mielipiteeni on että jokainen rakentaa sen sillan itse, omalla tavallaan miten ihmisiin taas voi luottaa. Omalla kohdallani annoin ihmisten itse ansaita luottamuksensa ja sanoinkin sen ihan suoraan, etten mä luota suhun, sun täytyy ansaita se luottamus. Ne jotka jaksoivat olla kanssani se "ystävä" joka ei kerro itsestään mitään ja olivat luotettavia, ovat vieläkin, kaikkien vuosien jälkeen. Nyt monia vuosia tapahtuneiden jälkeen, olen löytänyt miehen, jota rakastan ja hän arvostaa minua juuri tälläisena ja antaa minun olla tällainen. Meille on kesällä tulossa kaksoset joita odotamme malttamattomina. Uskon, että ihmiset jotka kokevat kovia, saavat joskus sen ihanan elämän jossa kaikki on hyvin, kunhan vaan jaksaa käydä vaikeat asiat läpi yksin, tai jonkun toisen kanssa.
Toivon, että löydät jostain voimasi saada itsesi ja luottamuksesi itseä sekä muita kohtaan.
Kaikkea hyvää tulevaisuuteen!
Ikävää, kun et pysty nauttimaan näinkin mahtavasta asiasta kuin raskaus. Itse en ole ns. kohtalotoverisi, joten en voi kokemuksesta kertoa sinulle vinkkejä ja neuvoja.
Kuinka kauan miehesi joutuu vankilassa olemaan? Voithan kirjoitella hänelle kirjeitä sinne, jossa kerrot kaikki vauvaan liityvät asiat. Kerro myös, että tilanne ahdistaa sinua.
Vie jonain viikonloppuna isompi lapsesi hoitoon vaikka mummolle, ja "tutustu" kotona kaikessa rauhassa uuteen vauvaasi. Kuuntele rentouttavaa musiikkia ja tilaa jotain hyvää ruokaa ja yritä muutenkin rauhoittua. Voit vaikka lauleskella vauvallesi :)
Tsemppiä sinulle odotukseen. Yritä olla stressaamatta (helpommin tietysti sanottu kuin tehty). Keskity nyt ainoastaan odottamiseen, sitä varmasti miehesikin toivoo. Ja piristävää on tietysti myös se, että miehesi on innoissaan tulevasta pikku nyytistä! :)