Ihmiset pelkäävät erilaista ihmistä

Pelko erilaisia ihmisiä kohtaan kasvaa räjähdysmäisesti. Suomalaiset pelkäävät mustalaisia ja nykyään pakolaisia. Mutta niinkun Sauli Niinistö taasen persuja pitää pilkkanaan ja vainoaa. Persut ovat nyt suomalaisten ja Suomen ainoa toivo yhtenäisyydellä, niinkuin ennen kommunistit sanoivat taistohon käymme rivin suorin ja pystyssä päin.

Erilaisuuteen liittyvä pelko johtuu yleensä siitä kun joku asia on ihmiselle vieras niin se herättää pelon tunteita.
Esimerkkinä jokin sairaus; jos ihmisellä ei ole mitään tietoa sairaudesta, hänellä ei ole mitään mielikuvaa minkälainen se on, ja minkälainen on ihminen joka sairastaa.
Useimmiten ihmisillä on sitten vain luuloja kun ovat ehkä kuulleet muilta juttuja esim. jostain sairastavasta ihmisestä.
Yleensäkin on typerää uskoa kuulopuheita, niiden perusteella ei pysty luomaan mistään asioista omaa näkemystään.

Ja ehkä enemmänkin se mitä ajatellaan erilaisuudesta johtuvaksi peloksi, johtuukin ihmisellä omasta pelosta omaa tunnettaan kohtaan joka tulee kun kohtaa jonkun erilaisen. Ihminen ei oikein osaa ajatella miten itse omassa mielessään suhtautuu erilaisen ihmisen kohtaamiseen.

Oikeastaan missään yhteydessä ei pitäisi edes puhua ihmisistä erilaisina mutta on vaikea keksiä sopivaa sanaa tähän kohtaan.
Loppujen lopuksi ihmiset ovat kovin samanlaisia, jokaisella on vaan erilainen omanlaisensa elämä, käytös, luonne, tunteet jne.
Toisilla on helpompaa, toiset menevät vaikeamman kautta, eivätkä näin eroavat ihmiset osaa kohdata toisiaan ns. henkisellä tasolla. Tavallaan nuokin voisivat olla täysin päinvastoin, kuinkas sitten kävisi. Se ei ihmistä ihmisenä muuta miksikään.

Minä olen pian 25 vuotta vakituisesti ulkomailla asuva suomalainen, ja kyllä täytyy sanoa että elämäni kävisi vallan mahdottomaksi jos pelkäisin erilaisuutta!
Pelkästään työkavereissa on varmaan kymmentä eri kansalaisuutta, ruotsalaisia, tanskalaisia, columbialaisia, japanilaisia, on Sri Lankasta, Intiasta, Saksasta ja pari suomalaistakin minun lisäkseni, jne Työskentelen isossa sairaalassa ja täällä on sairaanhoitajia ja lääkäreitä maailman joka kolkasta. Plus sitten muut työntekijät.
Täällä maailmalla on ollut pakko tottua erilaisuuteen ja hyväksyä se. Tai sitten palata Suomeen ja paeta omaan rotankoloonsa pelkäämään kaikkea mikä on uutta ja outoa.
Jo lapsena minulla oli ulkomaalaisia ystäviä, oli japanilainen tyttö jonka isä oli lääkäri. Oli amerikkalaiset sisarukset, tyttö ja poika, paras ystävä oli ja on edelleen venäläinen tyttö, nyt tietysti jo aikuinen nainen ja äiti ja asuu muuten Turkissa tätä nykyä. En ole koskaan pelännyt uutta ja outoa. Olen aina ollut valtavan utelias oppimaan ja tutkimaan uusia asioita. On hienoa tutustua asioihin joista ei ole ollut harmainta aavistusta!
Oma miehenikin on ulkomaalainen mutta ei tästä maasta jossa asumme. Ammatissani olen oppinut kohtaamaan monenlaisia ja näköisiä ihmisiä. Tarkoitan lähinnä ruumiillisesti jotenkin poikkeavia. Amputoituja, sokeita, syövän takia hiukset menettäneitä. Jos minkä laista vammaa ja poikkeavuutta. Mutta kaikki he ja kaikki me olemme kuitenkin pohjimmiltamme ihan samaa ihmislajia, ulkokuori voi olla erilainen, tavat erilaiset jne. mutta ihminen on ihminen.
Joku on puhelias joku hiljainen. Mitä pelkäämistä on erilaisissa ominaisuuksissa? Sehän on rikkautta ja oppimisen mahdollisuus!

Oot periaatteessa oikeassa. Maailmassa asetelma on sikäli karu että erilaisten ihmisten saappaisiin on valtaväestön hankala asettua. Joidenkin ihan mahdoton. Hei eivät ymmärrä miksi tuo on kehtysvammainen, homoseksuaali tai Asperger-ihminen. Ja erilaisten ihmisten on hankala luoda syviä, hyviä ihmissuhteita, mutta ei mahdotonta. Tsemppiä sinulle aloittaja! Itekki ollu kohta 30 vuotta yksin. Hautaan menen yksinäni niinku joka paikkaan muuallekin.

Mitä enemmän ihminen näkee ja kokee sitä paremmin hän hyväksyy erilaisia asioita kun elämänkatsomus paranee ja laajenee.
Itse en ole ikinä elänyt ulkomailla mutta kyllä täällä koto-Suomessa on tullut nähtyä ja koettua varmaan senkin edestä, ei ole tarvinnut lähteä mihinkään. Tosin se olisi ollut opettavainen kokemus lisänä sekin.

Mitä enemmän opin tuntemaan ihmisiä, sen parempani pidän koiraani.

Näissä ongelmissa on luultavasti kyse enemmän "sujuvuudesta" kuin erilaisuudesta. Kaikki olemme erilaisia (outoja jopa), mutta toisille arkinen "sujuvuus" on käynyt etäisemmäksi kuin toisille. Eli siis yksinäiset ovat pudonneet sellaisista sovinnaisista kanssakäymisen muodoista, jotka yleiselle "massalle" ovat tavallisimpia. Yksinäisten kanssakäymisen tavat ovat helposti "poikkeavia", huomiota herättäviä, ja siksi heitä helposti eri tavoin vieroksutaan kanssakäymisessä.

Ei ole syytä lannistua tästä. On myöskin niin, että melkein aina, kun kaksi ihmistä vaikkapa tulee hyvin läheisiksi, niin ylitetään sellaisia rajoja, joiden kohdalla vastaavanlainen "epäsujuvuus" ja "outous" nousee esiin. Eli nämä seikat kuuluvat ihan kanssakäymiseen. Eivät välttämättä aina niin "normaaliin" - normaaliushan onkin hieman yliarvostettua helposti; sillä monet tärkeimmät asiat ovat "epänormaaleja"...

Olisi kiva saada jostain kunnon selvitys siitä mitä se on se " normaali " silloin kun puhutaan ihmisestä.
Minkälainen on normaali ihminen, osaako joku kertoa?