teinpä niin, että panin simmutkiinni ja mustasin jonkun pätkän ja tämä tuli (on siis oma luomukseni, saa sanoa suoraan kunhan ei liian suoraan mielipiteensä):
_________________________________________________
Seinät olivat (yllätys, yllätys), valkoiset. Lattia oli vaaleahkoa parkettia. Huoneen nurkassa oli sänky, jossa oli vaaleansiniset peitteet. Siellä oli myös hylly, joka pursusi kirjoja. Sivussa oli ovi, jonka takana oli varmaankin vessa. Mitään muuta ei ollut. Ei ikkunoita, tauluja, patsaita tai muita koriste-esineitä, eikä myöskään mattoa. Pölypalleroita kyllä riitti. Ja ai niin. Siellä ei ollut myöskään keittiötä.
”Mitä minä syön!”, Rami karjaisi. ”Täällä ei ole jääkaappia, tai edes keittiötä!”.
”Aamiainen on kello 7:00”, sanoi Martti. ”Päivällinen 13:00, lounasta ei ole, iltapala taas kello 20:30. Ruokailemme, tai ne jotka ruokailevat niin ruokailevat, kahdennenkymmenennen oven takana vihreästä ovesta vasemmalle”.
”?!”, Rami inahti kysyvästi. Tämä oli kauheaa. Tämä oli tyhmää. Hän ei saisi syödä milloin halusi. Hänen pitäisi nukkua tuossa karmean epämukavannäköisessä sängyssä, harjoitella jotain agenttihommia joka päivä. Koko agenttihömpötys ei enää tuntunutkaan niin houkuttelevalta.
”Onko minun pakko ryhtyä agentiksi?”, Rami kysyi. ”Enkö voisi vai häipyä, lupaan etten kerro kenellekään!”
”Se ei käy”, Aatu sanoi. ”Kuulit mitä pomo sanoi”.
”Höpsistä. Minä olen sanani mittainen mies”.
”Emme valitettavasti voi luottaa sanaasi”.
”Hmph”, Rami murahti mutta käveli sängylle ja istui siihen mököttämään.
”Tuo on erittäin lapsellista käytöstä”, Martti sanoi ja nyrpisti nenäänsä. ”Iltapala on puolen tunnin päästä”. Martti ja Aatu paiskasivat oven ja lähtivät pois jättäen Ramin yksin huoneeseen. Hän ei näköjään vielä tänään aloittaisi harjoittelua, mitä se sitten sisältäisikin.
Rami retkahti makaamaan sängylle, jossa istui. Huoneessa ei ollut yhtikäs mitään tekemistä, voi vaan maata paikoillaan tekemättä mitään. Ja niin Rami tietysti teki.
Kello oli nyt jo niin paljon, että Rami voisi pikkuhiljaa alkaa kävelemään ruokalaan syömään. Hän avasi varovasti oven, ja huomasi sen narisevan, kun se avattiin niin hiljaa. Hän sulki oven ja käveli autiossa käytävässä. Tunnelma oli lähes aavemainen. Mutta heti, kun vihreä iso ovi oli avattu, niin hallista kuului hälinää, eikä vain kuulunut, vaan siellä tosiaan oli hälinää. Samanlaista kaiket päivät ja yöt, varmaan.
”Kahdeskymmenes ovi vasemmalta…”, hän mutisi ja kääntyi siis vasemmalle. Ovia oli kauheasti, ja hirveän tiheään. Kaksikymmentä erilaista ovea mahtui kymmeneen metriin. Mitenkähän sekin oli mahdollista.
Rami saapui nopeasti ovelle, joka oli, tai pitäisi olla oikea. Ovi oli sininen, ja siinä oli kultaisia kukkia kuvina alalaidassa. Rami ojensi kätensä avatakseen sen. Mutta mitään ovea ei ollutkaan.
Kahva oli vain maalaus. Ja niin oli ovikin. Seinään oli maalattu vain koristeeksi oven kuva. Mutta mikä sitten oli oikea ovi?
Rami painautui seinään poski maalattua ovea vasten. Näin hän näki, mitkä ovet olivat olleet oikeita, ja mitkä vääriä, eli vain maalauksia. Yllättävän usea ovi oli sellainen. Vain kolme ovea oli ollut oikeita. Se selitti sen, miksi niin monta ovea oli mahtunut niin pieneen tilaan, koska ovien takana pitäisi olla huoneita, jotka ovat leveämpiä kuin ovet. Ja vaikka takana olisikin ollut pitkä käytävä, niin sillä ei olisi pystynyt ohittamaan vastaantulevia, ja lisäksi käytävällä pitäisi olla ovia, joitten takana pitäisi olla huone, mutta sen takana sellaista ei pystyisi olemaan, koska käytävät olisivat olleet liian lähekkäin. Mutta, joka tapauksessa…
Rami jatkoi matkaansa sipaissen jokaisen oven kahvaa tietääkseen, oliko se aito vai kuva. Lopulta hän saapui oikealle ovelle, joka oli varmasti aito. Ovi oli keltainen ja kapea. Siinä oli pronssinen vanhan näköinen kahva. Rami tarttui kahvaan ja riuhtaisi oven auki. Näky oli jokseenkin erikoinen.
Huone oli pieni ja tunkkainen. Harmaa betonilattia, mutta ihmetykseksi ei valkoisia seiniä, vaan hirsistä tehty. Pieniä pöytiä oli siellä täällä, ja mustapukuiset miehet ja naiset söivät niissä yksikseen jotain, lähinnä pizzaa tai hampurilaista, sellaista roskaruokaa. Rami innostui, ainakin ruoka olisi hyvää.
Kulmassa oli pieni puinen pöytä, jonka päällä oli punainen ruostunut kassakone. Kassakoneen takana oli paljon lävistetty nuori nainen. Toisin kuin yleensä, tytöllä ei ollut päällään minkäänlaista virallista työasua. Vaan vihreäpunaraidallinen hihaton paita, lököttävät mustat housut, piikkivyö, tiukka helminauha kaulalla, erivärisiä rannekoruja ja lyhyet mustat hiukset sidottuna kahdelle saparolle. Tytöllä oli lävistys silmäkulmassa, nenässä, molemmissa korvissa monta reikää, samoin näköjään kielessä, sen Rami näki kun tyttö haukotteli tylsistyneenä. Luultavasti, naamasta päätellen, hänellä oli muissakin, hieman intiimimmissäkin paikoissa lävistyksiä, sen pystyi hyvin kuvittelemaan…
___________________________________________-
noin
_________________________________________________
Seinät olivat (yllätys, yllätys), valkoiset. Lattia oli vaaleahkoa parkettia. Huoneen nurkassa oli sänky, jossa oli vaaleansiniset peitteet. Siellä oli myös hylly, joka pursusi kirjoja. Sivussa oli ovi, jonka takana oli varmaankin vessa. Mitään muuta ei ollut. Ei ikkunoita, tauluja, patsaita tai muita koriste-esineitä, eikä myöskään mattoa. Pölypalleroita kyllä riitti. Ja ai niin. Siellä ei ollut myöskään keittiötä.
”Mitä minä syön!”, Rami karjaisi. ”Täällä ei ole jääkaappia, tai edes keittiötä!”.
”Aamiainen on kello 7:00”, sanoi Martti. ”Päivällinen 13:00, lounasta ei ole, iltapala taas kello 20:30. Ruokailemme, tai ne jotka ruokailevat niin ruokailevat, kahdennenkymmenennen oven takana vihreästä ovesta vasemmalle”.
”?!”, Rami inahti kysyvästi. Tämä oli kauheaa. Tämä oli tyhmää. Hän ei saisi syödä milloin halusi. Hänen pitäisi nukkua tuossa karmean epämukavannäköisessä sängyssä, harjoitella jotain agenttihommia joka päivä. Koko agenttihömpötys ei enää tuntunutkaan niin houkuttelevalta.
”Onko minun pakko ryhtyä agentiksi?”, Rami kysyi. ”Enkö voisi vai häipyä, lupaan etten kerro kenellekään!”
”Se ei käy”, Aatu sanoi. ”Kuulit mitä pomo sanoi”.
”Höpsistä. Minä olen sanani mittainen mies”.
”Emme valitettavasti voi luottaa sanaasi”.
”Hmph”, Rami murahti mutta käveli sängylle ja istui siihen mököttämään.
”Tuo on erittäin lapsellista käytöstä”, Martti sanoi ja nyrpisti nenäänsä. ”Iltapala on puolen tunnin päästä”. Martti ja Aatu paiskasivat oven ja lähtivät pois jättäen Ramin yksin huoneeseen. Hän ei näköjään vielä tänään aloittaisi harjoittelua, mitä se sitten sisältäisikin.
Rami retkahti makaamaan sängylle, jossa istui. Huoneessa ei ollut yhtikäs mitään tekemistä, voi vaan maata paikoillaan tekemättä mitään. Ja niin Rami tietysti teki.
Kello oli nyt jo niin paljon, että Rami voisi pikkuhiljaa alkaa kävelemään ruokalaan syömään. Hän avasi varovasti oven, ja huomasi sen narisevan, kun se avattiin niin hiljaa. Hän sulki oven ja käveli autiossa käytävässä. Tunnelma oli lähes aavemainen. Mutta heti, kun vihreä iso ovi oli avattu, niin hallista kuului hälinää, eikä vain kuulunut, vaan siellä tosiaan oli hälinää. Samanlaista kaiket päivät ja yöt, varmaan.
”Kahdeskymmenes ovi vasemmalta…”, hän mutisi ja kääntyi siis vasemmalle. Ovia oli kauheasti, ja hirveän tiheään. Kaksikymmentä erilaista ovea mahtui kymmeneen metriin. Mitenkähän sekin oli mahdollista.
Rami saapui nopeasti ovelle, joka oli, tai pitäisi olla oikea. Ovi oli sininen, ja siinä oli kultaisia kukkia kuvina alalaidassa. Rami ojensi kätensä avatakseen sen. Mutta mitään ovea ei ollutkaan.
Kahva oli vain maalaus. Ja niin oli ovikin. Seinään oli maalattu vain koristeeksi oven kuva. Mutta mikä sitten oli oikea ovi?
Rami painautui seinään poski maalattua ovea vasten. Näin hän näki, mitkä ovet olivat olleet oikeita, ja mitkä vääriä, eli vain maalauksia. Yllättävän usea ovi oli sellainen. Vain kolme ovea oli ollut oikeita. Se selitti sen, miksi niin monta ovea oli mahtunut niin pieneen tilaan, koska ovien takana pitäisi olla huoneita, jotka ovat leveämpiä kuin ovet. Ja vaikka takana olisikin ollut pitkä käytävä, niin sillä ei olisi pystynyt ohittamaan vastaantulevia, ja lisäksi käytävällä pitäisi olla ovia, joitten takana pitäisi olla huone, mutta sen takana sellaista ei pystyisi olemaan, koska käytävät olisivat olleet liian lähekkäin. Mutta, joka tapauksessa…
Rami jatkoi matkaansa sipaissen jokaisen oven kahvaa tietääkseen, oliko se aito vai kuva. Lopulta hän saapui oikealle ovelle, joka oli varmasti aito. Ovi oli keltainen ja kapea. Siinä oli pronssinen vanhan näköinen kahva. Rami tarttui kahvaan ja riuhtaisi oven auki. Näky oli jokseenkin erikoinen.
Huone oli pieni ja tunkkainen. Harmaa betonilattia, mutta ihmetykseksi ei valkoisia seiniä, vaan hirsistä tehty. Pieniä pöytiä oli siellä täällä, ja mustapukuiset miehet ja naiset söivät niissä yksikseen jotain, lähinnä pizzaa tai hampurilaista, sellaista roskaruokaa. Rami innostui, ainakin ruoka olisi hyvää.
Kulmassa oli pieni puinen pöytä, jonka päällä oli punainen ruostunut kassakone. Kassakoneen takana oli paljon lävistetty nuori nainen. Toisin kuin yleensä, tytöllä ei ollut päällään minkäänlaista virallista työasua. Vaan vihreäpunaraidallinen hihaton paita, lököttävät mustat housut, piikkivyö, tiukka helminauha kaulalla, erivärisiä rannekoruja ja lyhyet mustat hiukset sidottuna kahdelle saparolle. Tytöllä oli lävistys silmäkulmassa, nenässä, molemmissa korvissa monta reikää, samoin näköjään kielessä, sen Rami näki kun tyttö haukotteli tylsistyneenä. Luultavasti, naamasta päätellen, hänellä oli muissakin, hieman intiimimmissäkin paikoissa lävistyksiä, sen pystyi hyvin kuvittelemaan…
___________________________________________-
noin
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Rami retkahti makaamaan sängylle, jossa istui."
EIHÄN HUONEESSA OLLUT MUITA SÄNKYJÄ, TURHA MAINITA ERIKSEEN.
"Siellä oli myös hylly, joka pursusi kirjoja."
"Huoneessa ei ollut yhtikäs mitään tekemistä, voi vaan maata paikoillaan tekemättä mitään."
HUONEESSA ON TEKEMISTÄ, JOS KIRJAHYLLY PURSUAA KIRJOJA.
"Se selitti sen, miksi niin monta ovea oli mahtunut niin pieneen tilaan, koska ovien takana pitäisi olla huoneita, jotka ovat leveämpiä kuin ovet. Ja vaikka takana olisikin ollut pitkä käytävä, niin sillä ei olisi pystynyt ohittamaan vastaantulevia, ja lisäksi käytävällä pitäisi olla ovia, joitten takana pitäisi olla huone, mutta sen takana sellaista ei pystyisi olemaan, koska käytävät olisivat olleet liian lähekkäin."
APUA, HEITTÄKÄÄ PELASTUSRENGAS!
Huomaa että tarina on kirjoitettu kirjoittamisen ilosta. Ei kunnollista kehystä, odotat että tarina tekee itse itsensä.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä tussahtaa 5
Sherlokki
... yritän pitää silmäni auki sen aikaa, että saan tämän viestin kirjoitettua... eli olen hirveän väsynyt, joten jos joku tulee tästä joskus jotain sanomaan, niin vastaan vain, etten minä muista mitään tälläistä kirjoittaneeni... siis asiaan;
Ihan kiintoisaa. Varsinkin kun päästiin ruokalaan asti. Hieman takeltelua, josta sherlokki jo omalla hauskalla ja hyvällä tavallaan ilmaisi, joten annan asian olla. Tämä tarina ei tuonut mieleeni paikkaa, jossa agentti tyypit asuisivat vaan nuorisolaitoksen, jossa olen asunut muutaman kuukauden joskus 15-vuotiaana. Siellä oli juuri tuollaista, paitsi, että siellä ei ollut maalattuja ovia. Kiinostavaa omalla tavallaan.
Jatkoa odottane (ja nukkumaan pääsyä)
Shiyo Chiji
Pätkä jostain jutusta on mahdoton kokonaisuutena arvostella.
Eräs lause:
"Kassakoneen takana oli paljon lävistetty nainen."
Ensin tuli mielikuviini juliste, johon oli lyöty
tikareita. Sitten ajatus pysähtyi, työskenteli.
Oikeasti kirjoittaja lienee tarkoittanut.
" Kassakoneen takana oli nainen, jonka iholla oli paljon lävistyksiä."
Tietysti tekisi hiukkasen elävämmäksi vaihtaa olla-verbi seisoa verbiin. Voisit kertoa tarkemmin olivatko lävistykset kasvoilla, korvissa tai missä nyt olivatkaan.
Sinun kannattaa harrastaa kirjoituksissasi runsaasti dialogeja, ne ovat vahvuutesi.
Poista kaikki tilkesanat ja vältä toistoa, niin hyvä tulee.
Muuten mielenkiintoinen jutun pätkä, kannattaa jatkaa tarinaa.
Lukaisimpa tuossa tuon tekstipätkäsi, ja voinpa kertoa sulle mitä mieltä olen siitä. Suoraan vai kaunistellen? No silleen semisti: Tuosta VOISI tulla jotakin, MUTTA...
Sanoit ottaneesi sen summamutikassa, joten ei voi tietää, mitä kaikkea on aiemmin mahdollisesti Ramille tapahtunut, mutta sillähän ei ole väliä, eikö joku kirjailija joskus sanonut, että "Avaa kirjani mistä kohdasta tahansa ja lue sivu: jos et tahdo maksaa, maksan sinulle 2 dollaria..." Mulle nyt ei tekstisi kanssa käynyt ihan niin, itse asiassa sain pakottaa itseni lukemaan sen loppuun. Ei sillä, että se oli NIIN huono ollut, se vain ei jotenkin rullannut eteenpäin. Mutta yksi asia tekstissäsi oli, mistä pidin: ne seinään maalatut ovet! Ajatus valtavan pitkästä käytävästä, jossa vain aniharvat ovet ovatkaan aitoja, on mielenkiintoinen, tekisi ihan mieli kirjoittaa kafkamainen painajainen(:
...mutta sun tapauksessasi tämä kai yritti olla jonkinlainen agentti-juttu, kenties seikkailukertomus? Sorry, mutta en tykännyt. Liikaa liian lyhyitä lauseita: tök.tök.tök. -tyyliin ): Jos saisit tekstin rullaamaan eteenpäin omalla painollaan, voisi tuosta tullaki vaikka seikkailuromaani alakoululaisille jätkille tai jotain.