Olen tavannut ihmisen, jonka kanssa on helppoa puhua kaikesta. Avaudun lähes kaikista asioistani hänelle ja hän kertoo tekemisistään ja menemisistään minulle. Olen siis ihastunut ja kaiken pitäisi olla hyvin.
Tämä viikko on kuitenkin ollut aivan mielettömän raskas. Tuntuu, että kaikki asiat painaa yhtä aikaa päälle ja olen stressaantunut. Tällainen mielentila mikä nyt on päällä, laittoi nyt epäilemään voisiko mistään mitään tullakaan? Olen vähän kallistumassa ajatukseen, että en haluaisi että hän näkee minua, kun voin oikein huonosti.
Hänellä on myös omat taakkansa. Meillä kummallakin on omat, hieman erilaiset rankat taustat elämässä. Molemmat olemme kyllä pohjimmiltamme optimistisia ihmisiä ja osaamme hoitaa käytännön asioita. Toiveet tulevaisuudelta ja elämältäkin on samansuuntaisia.
Hän on aivan erilainen, kuin aiemmat miehet elämässäni. Jotenkin olemme löytäneet yhteisen sävelen ja ilahdun hänen näkemisestään ja nautin hänen seurastaan.
Nyt kun olen voinut huonosti ihan muista syistä johtuen, pelkään että jotenkin tästä ei voi syntyä mitään hyvää. Vanha negatiivisuus on nostanut päätään. En jotenkaan uskalla toivoa, enkä odottaa mitään. Pelkään, että rakastun häneen kunnolla. Ja syy pelkoihin on siinä, että olen aina ennen ollut suhteissa miehiin, joilta olen saanut hyvin tylyä kohtelua.
Toinen pelko on se, että jompi kumpi tai molemmat joutuvat kärsimään jotenkin, olemmehan käyneet jo aika rankat läpi ja sisältä löytyy sitä rikkinäisyyttä. Nyt olen ollut sinkkuna joitain vuosia, paria epäonnistunutta viritelmää lukuunottamatta.
Haluaisin melkein enemmän kuin mitään, että suhteemme voisi syventyä, toisaalta pelottaa aivan mielettömästi. Ja siis meillä ei ole (vielä) mitään ystävyyttä kummempaa. En halua että tässä sattuu kummallekaan mitään, mutta on tämä aikamoinen dilemma.
Jotenkin ajattelen, että voisimme oikeasti aloittaa jotain, mikä toisi iloa ja voimaa kummallekin. Ja ihan järkevältä pohjalta tietenkin. Mutta en tiedä miten kestän siitä seuraavat vahvat tunteet. On ongelmia tunteiden säätelyssä, vaikka hoidankin itseäni. Lisäksi kärsin hylätyksi tulemisen pelosta, joka tulee sieltä tosi kaukaa, mutta ei ihan hallinnassa vielä ole.
Hyvä haluan toiselle kuitenkin olla ja uskon että siihen pystyisinkin. Loppujen lopuksi en edes tiedä, mitä hän minusta haluaa, tiedän kyllä että tykkää myös minusta paljon. Mutta haluaakohan mitään suhdetta edes.. Tällaisia ajatuksia halusin purkaa. Ehkä jollain voisi olla, jotain vähän vastaavaa kokemusta? :)
Tämä viikko on kuitenkin ollut aivan mielettömän raskas. Tuntuu, että kaikki asiat painaa yhtä aikaa päälle ja olen stressaantunut. Tällainen mielentila mikä nyt on päällä, laittoi nyt epäilemään voisiko mistään mitään tullakaan? Olen vähän kallistumassa ajatukseen, että en haluaisi että hän näkee minua, kun voin oikein huonosti.
Hänellä on myös omat taakkansa. Meillä kummallakin on omat, hieman erilaiset rankat taustat elämässä. Molemmat olemme kyllä pohjimmiltamme optimistisia ihmisiä ja osaamme hoitaa käytännön asioita. Toiveet tulevaisuudelta ja elämältäkin on samansuuntaisia.
Hän on aivan erilainen, kuin aiemmat miehet elämässäni. Jotenkin olemme löytäneet yhteisen sävelen ja ilahdun hänen näkemisestään ja nautin hänen seurastaan.
Nyt kun olen voinut huonosti ihan muista syistä johtuen, pelkään että jotenkin tästä ei voi syntyä mitään hyvää. Vanha negatiivisuus on nostanut päätään. En jotenkaan uskalla toivoa, enkä odottaa mitään. Pelkään, että rakastun häneen kunnolla. Ja syy pelkoihin on siinä, että olen aina ennen ollut suhteissa miehiin, joilta olen saanut hyvin tylyä kohtelua.
Toinen pelko on se, että jompi kumpi tai molemmat joutuvat kärsimään jotenkin, olemmehan käyneet jo aika rankat läpi ja sisältä löytyy sitä rikkinäisyyttä. Nyt olen ollut sinkkuna joitain vuosia, paria epäonnistunutta viritelmää lukuunottamatta.
Haluaisin melkein enemmän kuin mitään, että suhteemme voisi syventyä, toisaalta pelottaa aivan mielettömästi. Ja siis meillä ei ole (vielä) mitään ystävyyttä kummempaa. En halua että tässä sattuu kummallekaan mitään, mutta on tämä aikamoinen dilemma.
Jotenkin ajattelen, että voisimme oikeasti aloittaa jotain, mikä toisi iloa ja voimaa kummallekin. Ja ihan järkevältä pohjalta tietenkin. Mutta en tiedä miten kestän siitä seuraavat vahvat tunteet. On ongelmia tunteiden säätelyssä, vaikka hoidankin itseäni. Lisäksi kärsin hylätyksi tulemisen pelosta, joka tulee sieltä tosi kaukaa, mutta ei ihan hallinnassa vielä ole.
Hyvä haluan toiselle kuitenkin olla ja uskon että siihen pystyisinkin. Loppujen lopuksi en edes tiedä, mitä hän minusta haluaa, tiedän kyllä että tykkää myös minusta paljon. Mutta haluaakohan mitään suhdetta edes.. Tällaisia ajatuksia halusin purkaa. Ehkä jollain voisi olla, jotain vähän vastaavaa kokemusta? :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
olit kaikkea muuta, mitä vasikkaa ilmoittamassa, ihan viimeisimmässä toukokuussa, huomasin sut, jos tahdot olen täysin tukenasi. tiedätkö, Suomen Poliisikin kävi tutkimassa, siellä on ihmisiä töissä, hymyile, näin :).
tiedätkö, mitä en tiedä, rauhallista illanjatkoa.....
turvallista
https://www.youtube.com/watch?v=eVmaqj668Fk
ole rauhassa, Jeesus Kristus on Kuningas
Jatkat vissiin tappiin asti?
Minulla on aikaisempaa kokemusta. Kaipaan häntä edelleen vaikka siitä on nyt pari vuotta. Huomaan ihastuvani samanlaisiin naisiin kuin hän ihan melkein tuolta istumalta. Parantumiseni on siis vielä kesken.
Missä vika siis?
No, sanalla sanoen siinä etten silloin uskaltanut tehdä mitään. Pohdin aivan kuten sinäkin samoja asioita. Mietin onko meillä riittävästi yhteistä ja vaikka sitä löytyi yllättävästäkin asioista niin oli erojakin. Minua pelotti se että ajatukset parisuhteista oli erilaiset. Tuo nainen oli tottunut menemään ja tulemaan miten haluaa, mutta hän oli aivan kuin sille tielle jäänytkin. Rikkinäinen sitä kautta. Ehkä tuttua sinullekin?
Minua taas oli petetty ja jätettykin ties mistä syystä.
Mutta edelleen harmittaa etten tuolloin uskaltanut ottaa sitä ratkaisevaa askelta ja edes yrittää tutustua enemmän. Jopa ne pienet askeleet tuntuivat kauhean raskailta juuri sen takia että ajattelin että jompaa kumpaa sattuu. Olin pelkuri ja pelkäsin itseni puolesta oikeasti en sen toisen, ehkä sinäkin?
Tuntui että emme vain ehtineet koskaan tavata riittävästi tai viettää aikaa yhdessä siten että jommalta kummalta olisi lipsahtanut ne sanat niistä tunteista mitä välimmämme oli. Tai niin ainakin oletin että oli. Mutta koskaan sitä ei voi tietää tietysti enkä sitä saa myöskään tietää.
Käytökseni myös muuttui joskus hänen seurassaan pelkojeni vuoksi ja hyljeksin häntä, sorrutko ehkä samaan jolloin toinenkaan ei uskalla?
Minun tarinani ei ole kannustava koska hän löysi sitten toisen miehen elämäänsä ja he asuvat jo yhdessä. Ehkä meistä ei olisi koskaan voinutkaan tulla paria, mutta mietin edelleen ja ikävöin häntä koska edes pienet askeleet toisen luokse olisviat voineet johtaa johonkin suureen.
Me kaikki kaiketi pelkäämme sitä oikeaa rakkautta.
Se aina arveluttaa jos toinen on kovasti menevä. Löytyykö luottamusta, harvemmin löytyy.
Parisuhteessa meneminen voi jatkua aina vaan sellaisella joka siihen on kasvanut. Voi jäädä yksin jos ei itse ole menevä luonteeltaan vaan vakaampi tapaus. Samankaltaisuus tässä voi olla hyväksi ellei löydy kompromissia parisuhteessa eri elämän alueilla. Hyvä on olla harkitseva. Toinen voi toista tasapainottaa molempiin suuntiin jos yhteinen päämäärä on selvä.