Tänään Hesarin mielipidesivulla seuraava kirjoitus. Luin, ja komppaan 100%.
Masennuksen hoidossa pitää lähteä liikkeelle perusasioista
Suomessa on satojatuhansia masentuneiksi diagnosoituja, jotka mielellään kertoisivat, mikä heitä auttaisi, jos joku heiltä asiaa joskus kysyisi.
TERVEYDEN JA HYVINVOINNIN LAITOKSEN (THL) ylilääkäri Jukka Kärkkäinen on esittänyt, että masentuneen paluuta työhön pitäisi tukea paremmin, mikäli nykyiseen työkyvyttömyysepidemiaan halutaan ratkaisua.
Olen masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle syrjäytetty, ja kannatan tuota näkemystä.
HALUAISIN kiinnittää huomiota yleiseen ristiriitaan masennukseen suhtautumisessa. Toisaalta masennus nähdään lääketieteen filtterin läpi sairautena, joka ”voidaan parantaa”. Toisaalta ymmärretään, että masennuksen vuoksi työkyvyltään heikentynyt henkilö voi alkaa voida paremmin, kun hänet pidetään mukana hommissa riittävän tuen ja järjestelyjen avulla.
Onko masentunut siis sairas, vai onko hän ihminen, joka on vaikeassa tilanteessa? Jos työkyvyttömyyden voittamisessa kyse on kokonaisuudesta, miksi ihmisen elämäntilanteen kokonaisuutta ei oteta huomioon aina, kun masentunutta yritetään auttaa?
ESIMERKIKSI yhteisöön kuuluminen on ihmisen perustarve, samoin kuin muutamien läheisten ihmisten tarve. Masentunut oireilee usein näiden puutetta tai sitä, että hänen lähipiirinsä tai yhteisönsä on häiriötilassa.
Jokin myönteinen tulevaisuudennäkymä pitää olla. Täytyisi voida tuntea itsensä tarpeelliseksi ja hyödylliseksi ja kokea onnistumisia työssä ja ihmissuhteissa. Elämän ja työn pitäisi olla riittävän mielekästä. Ja niin edelleen.
Mitä useampi elämänalue on häiriötilassa ja mitä pidempään tila jatkuu, sitä vaikeammin ihminen oireilee. Tämäntyyppisten perusasioiden korjaamisesta täytyy lähteä liikkeelle, ei oireiden hoitamisesta.
MASENNUKSEN käypä hoito -suositus ei tuo ratkaisua näihin ongelmiin. Masentunut ei ”parane taudistaan” psyykenlääkkeillä, jotka ovat suomalaisen hoidon kulmakivi. Joidenkin oireita lääkkeet helpottavat, monille ne aiheuttavat vakavia terveydellisiä haittoja.
Muu avohoito perustuu reipastumisideologiaan. Se koostuu lähinnä askartelu- ja liikuntakerhoista, joilla pyritään ”aktivoimaan”, sekä ehkä muutaman viikon välein tapahtuvista tapaamisista hoitajan kanssa, joissa saa lähinnä kehotuksia ”reipastua”. Näillä eväillä pitäisi siis toipua ja unohtaa ne oikeat ongelmat. Jos ei toivu, päätellään, että masennus on ”hoitoresistentti” tai että ”potilas ei ole hoitomyönteinen”.
Käypä hoito -suositukseen kuuluu myös terapia. Se voikin auttaa traumojen ja tunteiden käsittelyssä, jos sitä saa ajoissa ja se on laadukasta ja yksilölle sopivaa. Sellainen lottovoitto osuu harvan kohdalle.
MASENNUKSEN hoitoa olisi helppo parantaa, jos luovuttaisiin perusteettomasta medikalisoinnista ja kivikautisesta reipastumisideologiasta ja käytettäisiin samat rahat sellaiseen apuun, joka vastaa masentuneen yksilölliseen avuntarpeeseen. Kyse on asenteista ja tahdosta. Tarvittaisiin joustavaa ajattelua sekä monien rakenteiden purkamista ja uudelleen järjestämistä.
Suomessa on satojatuhansia masentuneiksi diagnosoituja, jotka mielellään kertoisivat, mikä heitä auttaisi, jos joku heiltä asiaa joskus kysyisi. Erityisesti niillä, jotka eivät ole hyötyneet psykiatrisesta hoidosta, olisi paljon arvokasta tietoa.
Syrjäytetty
Masennuksen hoidossa pitää lähteä liikkeelle perusasioista
Suomessa on satojatuhansia masentuneiksi diagnosoituja, jotka mielellään kertoisivat, mikä heitä auttaisi, jos joku heiltä asiaa joskus kysyisi.
TERVEYDEN JA HYVINVOINNIN LAITOKSEN (THL) ylilääkäri Jukka Kärkkäinen on esittänyt, että masentuneen paluuta työhön pitäisi tukea paremmin, mikäli nykyiseen työkyvyttömyysepidemiaan halutaan ratkaisua.
Olen masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle syrjäytetty, ja kannatan tuota näkemystä.
HALUAISIN kiinnittää huomiota yleiseen ristiriitaan masennukseen suhtautumisessa. Toisaalta masennus nähdään lääketieteen filtterin läpi sairautena, joka ”voidaan parantaa”. Toisaalta ymmärretään, että masennuksen vuoksi työkyvyltään heikentynyt henkilö voi alkaa voida paremmin, kun hänet pidetään mukana hommissa riittävän tuen ja järjestelyjen avulla.
Onko masentunut siis sairas, vai onko hän ihminen, joka on vaikeassa tilanteessa? Jos työkyvyttömyyden voittamisessa kyse on kokonaisuudesta, miksi ihmisen elämäntilanteen kokonaisuutta ei oteta huomioon aina, kun masentunutta yritetään auttaa?
ESIMERKIKSI yhteisöön kuuluminen on ihmisen perustarve, samoin kuin muutamien läheisten ihmisten tarve. Masentunut oireilee usein näiden puutetta tai sitä, että hänen lähipiirinsä tai yhteisönsä on häiriötilassa.
Jokin myönteinen tulevaisuudennäkymä pitää olla. Täytyisi voida tuntea itsensä tarpeelliseksi ja hyödylliseksi ja kokea onnistumisia työssä ja ihmissuhteissa. Elämän ja työn pitäisi olla riittävän mielekästä. Ja niin edelleen.
Mitä useampi elämänalue on häiriötilassa ja mitä pidempään tila jatkuu, sitä vaikeammin ihminen oireilee. Tämäntyyppisten perusasioiden korjaamisesta täytyy lähteä liikkeelle, ei oireiden hoitamisesta.
MASENNUKSEN käypä hoito -suositus ei tuo ratkaisua näihin ongelmiin. Masentunut ei ”parane taudistaan” psyykenlääkkeillä, jotka ovat suomalaisen hoidon kulmakivi. Joidenkin oireita lääkkeet helpottavat, monille ne aiheuttavat vakavia terveydellisiä haittoja.
Muu avohoito perustuu reipastumisideologiaan. Se koostuu lähinnä askartelu- ja liikuntakerhoista, joilla pyritään ”aktivoimaan”, sekä ehkä muutaman viikon välein tapahtuvista tapaamisista hoitajan kanssa, joissa saa lähinnä kehotuksia ”reipastua”. Näillä eväillä pitäisi siis toipua ja unohtaa ne oikeat ongelmat. Jos ei toivu, päätellään, että masennus on ”hoitoresistentti” tai että ”potilas ei ole hoitomyönteinen”.
Käypä hoito -suositukseen kuuluu myös terapia. Se voikin auttaa traumojen ja tunteiden käsittelyssä, jos sitä saa ajoissa ja se on laadukasta ja yksilölle sopivaa. Sellainen lottovoitto osuu harvan kohdalle.
MASENNUKSEN hoitoa olisi helppo parantaa, jos luovuttaisiin perusteettomasta medikalisoinnista ja kivikautisesta reipastumisideologiasta ja käytettäisiin samat rahat sellaiseen apuun, joka vastaa masentuneen yksilölliseen avuntarpeeseen. Kyse on asenteista ja tahdosta. Tarvittaisiin joustavaa ajattelua sekä monien rakenteiden purkamista ja uudelleen järjestämistä.
Suomessa on satojatuhansia masentuneiksi diagnosoituja, jotka mielellään kertoisivat, mikä heitä auttaisi, jos joku heiltä asiaa joskus kysyisi. Erityisesti niillä, jotka eivät ole hyötyneet psykiatrisesta hoidosta, olisi paljon arvokasta tietoa.
Syrjäytetty
Vastaukset 3
Vanhimmat
Samaa mieltä, oli ihan superhyvä juttu! Liippaa valitettavan äheltä mun tilannetta.
Kärkkäinen pimittää eläköitymiskehityksen todellisen pääsyyn, joka on psykiatriset aineet. Dementoituneena on hankala töitä tehdä ja itsensä elättää.
Toisekseen hän vedättää lukijoita uskomaan, että masentuneisuus on sairaus. Ei ole. Sen perään hän väittää, että psykiatriset ratkaisut auttavat ihmisiä palauttamaan elämänlaadun ja työkyvyn. Eivät auta.
Mielipidekirjoitus oli varsin hyvä. Olen jopa vähän yllättynyt, että HS ylipäänsä on suostunut julkaisemaan kirjoituksen.
Tähän aiheeseen olisi niin paljon sanottavaa.
Siihen juttuun voi kommentoida Hesarin nettisivulla. Nyt on tilaisuus saada Hesari julkaisemaan sellaista mitä ei muuten julkaise.