Olen harkitsemassa aborttia. Oikeastaan olen jo päättänyt tehdä sen ja varannut sitä varten ajankin. Raskaus on aivan alkuvaiheessa, viikolla 5. Kärsin aikaisemmassa parisuhteessani sekundaarisesta lapsettomuudesta vuosikausia, vaikka molemmat osapuolet olivat tutkimuksissa "terveitä". Näin ollen en käyttänyt ehkäisyä lyhyen romanssin aikana ja tulin siitä raskaaksi. Mies ei ole elämässäni ja en ole edes kertonut hänelle, että aloin odottamaan lasta. Olin täysin yllättänyt raskaudesta, ja aluksi jopa ilahduin siitä, koska olen elämässäni niin monina kuukausina aikaisempina vuosina toivonut, että olisin raskaana. Samantien kuitenkin kauhistuin, sillä en missään nimessä halua lasta yksin. Olen hyvin heiveröinen ja ensimmäisen lapseni isä tuki minua voimakkaasti koko silloisen raskauden ja pikkulapsiajan.
En ollut aikaisemmin ajatellut abortista juuri mitään, olin ajatellut, että on ihan ok tehdä se. Nyt kun asia tuli ajankohtaiseksi, niin huomasin, miten hirveän iso asia se on minulle. Ja monimuotoinen. Olen aivan sekaisin ja mitä enemmän keskusteluja siitä luen, sitä ahdistuneemmaksi tulen. Olisi kiva, jos jaksaisitte pohtia mahdollisimman asiallisesti tätä minun tukenani. Tiedän, että abortti on oikea ratkaisu minulle tässä tilanteessa, mutta pelkään miten selviän siitä tunnetasolla.
Parhaiten minulle toimii ajatusmalli, jossa ajattelen nuorta alkiota enemmänkin lupauksena tai potentiaalina ihmisestä. Se on nyt lähtenyt onnistuneesti kehittymään, ja jos kaikki menee hyvin seuraavan 8-9 kuukauden ajan, syntyisi ihminen. Se saattaisi myös mennä kesken tai lähteä kehittymään vikasuuntaan. Joka tapauksessa se on jo elävä olio ja abortti tappaa mahdollisen jatkokehittymisen. Alkio on siis ikään kuin potentiaali ja nainen joko lähtee tai ei lähde tätä potentiaalia tukemaan. Tästä on sitten erilaisia versioita, että missä vaiheessa alkion elämästä tulisi niin pyhä, että siihen ei saisi kajota. Jotkut uskonnot kieltävät jo ehkäisyn. Useampikin taho uskoo hedelmöittymisen hetkeen. Tässä mielessä jälkiehkäisykin on jo potentiaalin tappaminen, on lähtenyt jo tapahtumaan jakautumista, jonka ihminen keskeyttää. Alkioitahan myös vlijellään ja pakastetaan ja heitellään roskikseen hedelmötyshoitojen yhteydessä. Vaikka niillä jokaisella on jo oma yksilöllinen DNA.
Ajattelen, että lasten tulisi mahdollisuuksien mukaan syntyä toivottuna ja niin, että vanhemmat pitävät niistä parasta mahdollista huolta. Kaksi rakastavaa vanhempaa, jotka odottavat ja pitävät lasta ihanana asiana elämäänsä. Ja vanhemmat tukevat toistensa jaksamista vauva- ja taaperovuosina etenkin.
Minun lapseni ei syntyisi tällaiseen tilanteeseen vaan olisin hänen kanssaan aivan yksin. Erittäin pienellä tukiverkolla myöskin. Ja lapsen elämään tulisi kaikenlaista epämääräisyyttä. Ei ole siis kyse siitä, että en mitenkään selviäisi lapsen kanssa vaan siitä, että hänelle jaetut kortit elämässä tulisivat olemaan kehnot ja oma jaksamiseni kyseenalaista.
Kuitenkin abortointi tuntuu niin luonnonvastaiselta tunnetasolla ja pelkään miten tulen siitä selviämään. Oletteko saaneet rauhan asian kanssa? Miten selvisitte lyhyellä ja pitkällä aikavälillä?
Jos olisin yhtään ymmärtänyt miten suurelta tämä päätös tuntuu, olisin yrittänyt varmentamalla varmentaa, että tätä tilannetta ei tule. Luulin olevani hedelmätön ja sen takia luulin, että en voi enää tulla raskaaksi. Luin, että noin 25-30% naisista on tehty abortti, kun he tulevat ikävuoteen 45. Silti aika harva puhuu tästä asiasta, stigmatisointi on niin voimakasta. Itse aloin pitämään aivan äärimmäisen tärkeänä sitä, että oikeus aborttiin säilytetään. Päätös on kuitenkin tunnetasolla aivan äärimmäisen vaikea ja raastava.
En ollut aikaisemmin ajatellut abortista juuri mitään, olin ajatellut, että on ihan ok tehdä se. Nyt kun asia tuli ajankohtaiseksi, niin huomasin, miten hirveän iso asia se on minulle. Ja monimuotoinen. Olen aivan sekaisin ja mitä enemmän keskusteluja siitä luen, sitä ahdistuneemmaksi tulen. Olisi kiva, jos jaksaisitte pohtia mahdollisimman asiallisesti tätä minun tukenani. Tiedän, että abortti on oikea ratkaisu minulle tässä tilanteessa, mutta pelkään miten selviän siitä tunnetasolla.
Parhaiten minulle toimii ajatusmalli, jossa ajattelen nuorta alkiota enemmänkin lupauksena tai potentiaalina ihmisestä. Se on nyt lähtenyt onnistuneesti kehittymään, ja jos kaikki menee hyvin seuraavan 8-9 kuukauden ajan, syntyisi ihminen. Se saattaisi myös mennä kesken tai lähteä kehittymään vikasuuntaan. Joka tapauksessa se on jo elävä olio ja abortti tappaa mahdollisen jatkokehittymisen. Alkio on siis ikään kuin potentiaali ja nainen joko lähtee tai ei lähde tätä potentiaalia tukemaan. Tästä on sitten erilaisia versioita, että missä vaiheessa alkion elämästä tulisi niin pyhä, että siihen ei saisi kajota. Jotkut uskonnot kieltävät jo ehkäisyn. Useampikin taho uskoo hedelmöittymisen hetkeen. Tässä mielessä jälkiehkäisykin on jo potentiaalin tappaminen, on lähtenyt jo tapahtumaan jakautumista, jonka ihminen keskeyttää. Alkioitahan myös vlijellään ja pakastetaan ja heitellään roskikseen hedelmötyshoitojen yhteydessä. Vaikka niillä jokaisella on jo oma yksilöllinen DNA.
Ajattelen, että lasten tulisi mahdollisuuksien mukaan syntyä toivottuna ja niin, että vanhemmat pitävät niistä parasta mahdollista huolta. Kaksi rakastavaa vanhempaa, jotka odottavat ja pitävät lasta ihanana asiana elämäänsä. Ja vanhemmat tukevat toistensa jaksamista vauva- ja taaperovuosina etenkin.
Minun lapseni ei syntyisi tällaiseen tilanteeseen vaan olisin hänen kanssaan aivan yksin. Erittäin pienellä tukiverkolla myöskin. Ja lapsen elämään tulisi kaikenlaista epämääräisyyttä. Ei ole siis kyse siitä, että en mitenkään selviäisi lapsen kanssa vaan siitä, että hänelle jaetut kortit elämässä tulisivat olemaan kehnot ja oma jaksamiseni kyseenalaista.
Kuitenkin abortointi tuntuu niin luonnonvastaiselta tunnetasolla ja pelkään miten tulen siitä selviämään. Oletteko saaneet rauhan asian kanssa? Miten selvisitte lyhyellä ja pitkällä aikavälillä?
Jos olisin yhtään ymmärtänyt miten suurelta tämä päätös tuntuu, olisin yrittänyt varmentamalla varmentaa, että tätä tilannetta ei tule. Luulin olevani hedelmätön ja sen takia luulin, että en voi enää tulla raskaaksi. Luin, että noin 25-30% naisista on tehty abortti, kun he tulevat ikävuoteen 45. Silti aika harva puhuu tästä asiasta, stigmatisointi on niin voimakasta. Itse aloin pitämään aivan äärimmäisen tärkeänä sitä, että oikeus aborttiin säilytetään. Päätös on kuitenkin tunnetasolla aivan äärimmäisen vaikea ja raastava.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei kannata tappaa lasta kohtuun.
Oletko harkinnut, että synnytät lapsen ja antaisit sen adoptoitavaksi? Sekään ei varmasti ole helppo ratkaisu, mutta hyviä lapsettomia pareja, jotka haluaisi olla vanhempia ja obmvst pitkään odottaneet lasta, löytyy varmasti.
Muuten en osaa auttaa. En ole aborttia koskaan joutunut itse pohtimaan. Sinulla on kolme vaihtoehtoa. Mikään niistä ei ole helppo ja ongelmaton. Kukaan ei voi ulkopuolelta tietää mikä on sinulle paras ratkaisu, Tiedät itse mitä jaksat ja mitä pystyt käsittelemään. Toki joku muu saman kokenut varmaan pystyy antamaan vertaistukea ja näkökulmaa ratkaisun tekemiseen. En voi sanoa muuta kuin, että Stemppiä haastavaan elämäntilanteeseen!
Itse uskon siihen, että lapsien pitäisi olla mahdollisimman toivottuja ja saada syntyä mahdollisimman hyviin olosuhteisiin. En oikeastaan ymmärrä keskustelua, jossa aina lähdetään miettimään aivan alkuvaiheen vahinkoraskauksissa, että onko mitään mahdollisuutta pitää lapsi. Lapset kärsivät tästä. Alkuvaiheen alkiot eivät ole vielä lapsia vaan kuten ap toteaa, potentiaali lapsen kehityksestä, joka saattaisi päättyä alkuvaiheen keskenmenoon itsestäänkin vaikka huomenna.
Rajat näissä ovat veteen piirrettyjä viivoja. Lestadiolaiset kokevat jo ehkäisyn ja jopa varmat päivät syntinä ja elämän potentiaalin eliminoimisena. Jotkut pitävät hedelmöittymisen hetkeä ratkaisevana, silti meillä on alettu tuottamaan alkioita ja varmaan solunjakauttamisteknologia kehittyy vieläkin pidemmälle ja alkioita voidaan tulevaisuudessa kehittää jopa keinotekoisessa ympäristössä.
Ihmiset tappavat kohtuunsa jatkuvasti alkioita jälkiehkäisyn keinoin.
Minusta pitäisi keskustella enemmän siitä, että minkälaisiin oloihin tahansa ei aleta tekemään lapsia. Hedelmöittyminen kertoo siitä, että sinulla on mahdollisuus alkaa kasvattamaan sisälläsi lasta, joka ehkä kehittyy loppuun saakka. Ja kyllä toki, ehkäisystä on hyvä huolehtia. Mutta se on kyllä naisille aika ahdistavaa ja seksuaalisuutta rajoittavaa, jos ajatellaan, että alkuvaiheen alkioita ei sais missään oloissa keskeyttää. Silloin naisilla olisi aikamoinen taakka kannettavanaan. Sen takia meillä todennäköisesti on laki, joka sallii alkuvaiheen keskeytyksen. Ruotsissa siihen ei tarvitse antaa edes mitään syytä. Hyvä syy on se, että ei halua lasta tai ei halua niitä tiettyyn elämäntilanteeseen tai tiettyihin olosuhteisiin. Tai "vääränlaisen" puolison kanssa. yms.
Ei asiaan kuitenkaan kannata kovin kevyesti suhtautua. Tässä on tämä iäisyyskysymys, tuleeko naisen ottaa vastaan kaikki lapset, joita hänelle annettaisiin.
Meillä on niin kauan ollut sellainen yhteiskunnallinen diskurssi, että kyllä pitää, että kaikki muut ajatukset tuntuvat niin sanotusti vääriltä.
Onko hoitsut karanteenissa?
Olisiko mahdollista ajatella, että kun on saanut itse mahdollisuuden elämään, miksi sitä ei antaisi toiselle, joka jo antaa merkkejä olemassa olostaan? Hän on jo tuleva ihminen. Muista, että on myös esimerkiksi adoptioon anto mahdollisuus. Kaikkea Hyvää ja Voimia Sinulle!
Abortti on oikea vaihtoehto noin epävarmassa tilanteessa, sikiö ei ole mikään pelinappula!
Minulla oli varattu aika aborttiin ja sitten osoittautuikin, onneksi, tuulimunaraskaudeksi. Sen kanssa prosessi on ihan sama sinänsä kuin abortissa eli lääkkeellinen kohdun tyhjentäminen. Ehdin kuitenkin pyöritellä ajatusta abortista pitkään. Olin järkyttynyt lähinnä siitä, miten vaikeaa aborttia on saada. Luvan siihen kyllä saa, mutta prosessia hidastetaan. Jos itse olisit valmis aborttiin viikolla 4 , niin saattaa mennä 2-4 viikko kun se itse asiassa olisi tapahtumassa. Eli systeemin hitauden takia muutaman kerran solujakautumisen tehnyt alkio onkin ehtinyt kehittyä jo aika paljon pidemmälle. Ja naisen keho sinä aikana muuttunut ja ollut raskaushormonien alaisuudessa pidempään.
Tässä on vielä todella paljon parantamisen varaa. Naisella pitää minun mielestäni olla mahdollisuus päättää alkaako kantaa elämää. Ja koska lääkkeellinen kohdun tyhjentäminen alkiosta on kotona tehtävä toimenpide, ja voitaisiin tehdä silloin, kun alkio ei ole vielä edes silmin erotettava, olisi se minun mielestä tuotava paljon laajemmin naisten ulottuville. Myös yksityisille klinikoille, joissa potilaan valinta on suurempi ja myös kohtelu parempaa.
Jostakin syystä itse näen aivan erilaisena asiana sen, jos aletaan puhumaan jo paljon pidemmälle edenneestä alkiosta.
Näihin asioihin tarvitaan muutosta. Ei lapsen kantamisesta tehtävä päätös voi mitenkään olla kenenkään muun kuin naisen silloin kun puhutaan alkuvaiheen raskaudesta.
ap tässä. Minulle ei adoptioon antaminen ole vaihtoehto. Jos kantaisin lapsen, pitäisin sen itse näillä resursseilla. Kuten totesin, se ei ole mahdottomuus. Kuitenkin kun tätä pohdin lisää, alkuvaiheen lääkkeellinen raskaudenkeskeytys tuntuu tässä vaiheessa parhaalta vaihtoehdolta. Se on mielestäni vastuullista tulevaa lasta kohtaan.
Kävin aika syvissä vesissä näiden uskonnollisten ajatusten kanssa. Että onko minulla oikeus päättää tästä vai ei ole. Rikonko jumalan lakia ja elämää vastaan jne. Sain jonkinlaista rauhaa, kun huomasin, miten eri uskonnoilla ja ihmisillä on tästä hyvin erilaisia käsityksiä. Ja ainakaan kukaan ihminen, kukaan meistä ei oikeastaan ole millään tavalla sen enempää oikeassa tai väärässä. Riippumatta siitä miten kärkkäästi ehkä olisi asiaa tuomitsemassa tai hyväksymässä.
Mietin myös sitä, että raskauden seulontoja tehdään ja kehityshäiriöisiä sikiöitä abortoidaan myöhäisillä viikoilla. Tässäkin tehdään valinta elämän puolesta tai vastaan. Esimerkiksi down lapsethan ovat yleensä onnellisia, mutta vanhemmat eivät välttämättä halua tähän lähteä omista syistään. Niidenkin päätösten kanssa on elettävä, mutta kun seulonnat ovat jatkuneet pidemmän aikaa, niin ihmisten mielipide on tullut sallivammaksi keskeytysten puolesta. Tähän liittyy etäisesti myös se, että minulle tehtiin kaksi röntgeniä, koska en tiennyt raskaudesta ja jos raskaus jatkuisi, olisin siitä erittäin huolissaan.
Löysin myös itselleni paremmin sopivaa näkökulmaa vähän perinteisistä uskonnollisista näkökulmista poiketen. Spirituaalisesta perpektiivistä käsin. Että alkio olisi sielu, joka olisi tulossa minun elämääni, mutta minun vapaan tahdon kautta hän voi etsiä myös toisenlaiset olosuhteet. Tämä kokemus opettaa minulle asioista itsestäni ja elämästä tällä haasteellisella tavalla.
Raskaudessani ei muuten vielä ole todettu näkyvää sikiötä, ainoastaan ruskuaispussi. Eli kyseessä saattaa olla myös tuulimunaraskaus ja sikiötä ei edes koskaan ilmesty, niin sanoin lääkäri joka teki ultran. Tämän puolesta puhuu selkäsärky joka kait usein liitetään keskenmenoihin. Jos terveydenhuoltosysteemi olis ollut nopeampi, minun olisi ollut mahdollista tyhjentää kohtu siinä vaiheessa lääkkeellisesti kuin vasta ruskuaispussi erottui. Minulle tällä olisi ollut merkitystä ja ahdistaa se, että koska asia on tehty hitaaksi ja vaikeaksi en voi toteuttaa.
Haluan kuitenkin ajatella alkiosta rakkaudellisesti. Olla kiitollinen opetuksista, jotka ovat jo tähän mennessä olleet mittavia, ja ehkä muutamista mahdollisista yhdessä koetusta sydämenlyönneistä. Ja tällainen kirjoittelu saa toki minut liikuttuneeksi etenkin raskaushormonien alaisuudessa, jotka kyllä tekevät ainakin minulle halun suojella elämää. Kuitenkin mielestäni elämä suojelua on etenkin se, että kun on vielä tietyllä tavalla mahdollisuus valita, niin valitsen, että en laita toista ihmistä olosuhteisiin, jotka ovat hyvin hyvin haasteelliset. Ja kyllä, minä tulen ehdottomasti olemaan äärimmäisen surullinen siitä menetyksestä, joka tästä väistämättä aiheutuu. Tämä on todella todella ristiriitaista. Sen takia toivon, että minulla olisi etukäteen ollut tämä viisaus ja en olisi tässä puun ja kuoren välissä.