Moi,
olen itse sairastanut teininä anoreksiaa, mutta nyt olen jo muinaismuistoiässä, joten kaipaisin anoreksiaa sairastavien tai sairastaneiden apua. Tilanne on seuraava: olen lupautumassa tukihenkilöksi murrosikäiselle anorektikkotytölle, ja ihan vilpittömästi haluaisin pystyä jotenkin hänen oloaan helpottamaan. Mikä teistä on/oli avuksi, onko mitään oikeita sanoja tai tekoja? Mitä ehdottomasti ei pidä sanoa tai tehdä? Pakolla en ole kyseisen nuoren elämään tunkeutumassa enkä syömään pakottamassa, rinnalla olen valmis kulkemaan ja parhaani mukaan tukena olemaan.
olen itse sairastanut teininä anoreksiaa, mutta nyt olen jo muinaismuistoiässä, joten kaipaisin anoreksiaa sairastavien tai sairastaneiden apua. Tilanne on seuraava: olen lupautumassa tukihenkilöksi murrosikäiselle anorektikkotytölle, ja ihan vilpittömästi haluaisin pystyä jotenkin hänen oloaan helpottamaan. Mikä teistä on/oli avuksi, onko mitään oikeita sanoja tai tekoja? Mitä ehdottomasti ei pidä sanoa tai tehdä? Pakolla en ole kyseisen nuoren elämään tunkeutumassa enkä syömään pakottamassa, rinnalla olen valmis kulkemaan ja parhaani mukaan tukena olemaan.
Vastaukset 14
Vanhimmat
En oikein tiedä, kun en ole koskaan apua kokenut saavani.
Mutta itseäni ärsyttää sellainen, että muka välitetään, mutta kuitenkin sanotaan "Tee kuten parhaaksi näet", eikä haluta keskustella asiasta.
Ainakin minä kaipaisin kuuntelijaa...!
Itseäni helpottaisi myös, jos esim. poikaystäväni sanoisi, että olen kaunis/sopivan painoinen, eikä vain kuittaisi syömishäiriötäni olankohautuksella.
Monet syömishäiriöiset eivät kuitenkaan halua kuulla olevansa kauniita/sopivan painoisia/tms.
joten tämä on todella yksilöllistä.
Ja sitten... Minua ainakin auttaisi jo se, jos joku edes huolehtisi/välittäisi.
Itse myönnän olevani syömishäiriöinen, mutten pysty tekemään asialle mitään.
En voi parantua, koska kukaan lähipiiristäni ei todella välitä enkä itse yksin pysty tästä selviämään.
Välittäminen, kuunteleminen, huolehtiminen...
Älä anna "turhia" neuvoja, tyyliin: "No hei, söisit nyt edes kerran päivässä ja sitten vaikka jotain välipaloja". Se ei auta.
Myöskin yltiöpäinen moralisointi on pahasta - monet syömishäiriöiset tietävät tekevänsä väärin, joten sen kertominen heille ei auta.
Oli hyvä kuulla sun mielipide. Tutulta kuulosti siihen, mitä aikanaan itse mietin. En ole onneksi moralisoivaa tai neuvoja tuputtavaa tyyppiä (ainakaan omasta mielestäni...), taitaisi ollakin enemmän sellaista sokea taluttaa rampaa -tyyppistä meikäläisen osaama neuvominen. Ja mitäpä moralisointikaan auttaisi, kun kuitenkin täysipäiset ihmiset tapaavat itsekin tietää, miten pitäisi toimia. Tiedon soveltaminenhan se varmaan enemmän ongelmia tuottaa.
Osaatko sanoa, miten minä voin osoittaa tälle tytölle, että korvaa ja olkapäätä tarjoan, jos hän vain sitä haluaa? Ja että ihan oikeasti välitän? (Tyttö siis on ystäväni 14-vuotias esikoinen ja todella lukossa itsensä kanssa - sen näkee ihan päällepäinkin.) Luottamuksen syntyminen varmasti vaatii aikaa, jos yleensäkään hänen mielestään olen luottamuksen arvoinen. Muistelen sitä, kuinka epäluuloinen aikanaan itse olin. En haluaisi päätyä hänen silmissään feikkikategoriaan heti kättelyssä...
Todella paljon tsemppiä sinulle kamppailussasi. Toivottavasti vielä löytyy se ihminen, joka todella välittää ja kuuntelee. Yksin ei kukaan jaksa. Itselläni se ainoa ihminen oli aikanaan ihan 'tavallinen' lääkäritäti, jolla sattui olemaan sydän ja pää paikallaan. Voimahali sinulle ja hyvää Pääsiäistä!!!
En osaa oikein neuvoa...
Itse vain kaipaisin niin kipeästi kuuntelijaa, että eräänlainen moralisoimaton huolehtivaisuus, siis nimenomaan se, että osoittaa kiinnostuksena kuunnella, riittäisi minulle.
Toisaalta... Olen myös epäluuloinen... Rajat sen välillä, että luotanko vai enkö, ovat häilyvät.
Anteeksi, kun en osaa auttaa.
Tämä riippuu niin ihmisestä. Joillekkin jopa se, että suoraan sanoo olevansa korvana ja olkapäänä, laukaisee ajatukset, että ehkä... Voisi puhuakin.
Mutta jos tyttö on lukossa, kuten kerroit... En tiedä.
Hmmm... Anteeksi.
Eli kiitos siitä, älä suotta pyytele anteeksi. Ei taida valitettavasti tosiaan mitään taikasanoja tms olla. Täytyy vain meikäläisen yrittää mennä tilanteeseen avoimena ja tuntosarvet pystyssä. Mietin tässä, että taidan sanoa tytölle ihan suoraan, että itseäni vähän pelottaa oma riittämättömyys ja pienuus, se etten ehkä osaa muuta kuin vain olla olemassa ja paikalla. Mutta että parhaani olen valmis tekemään. Sen enempään kai ei meistä kukaan pysty. Toivottavasti pienuudessani edes jotain osaan sanoa tai tehdä oikein, ehkä ne lukotkin jossain vaiheessa rupeaa aukenemaan. Ja ehkä tyttö itsekin jossain vaiheessa uskaltaa sanoa, mitä haluaa minun tekevän ja olevan tekemättä.
Koeta jaksaa ja kiitos neuvoistasi. Arvokkaita ovat minulle :>.
Onhan se niin, että anorektikko kaipaa kuuntelijaa ja paljon, paljon rakkautta, tukea ja apua niin lähimmäisiltään kuin ammatti-ihmisiltä. Totta on sekin, että anorektikko ei voi parantua ellei itse tahdo parantua. Olet päässyt jo pitkälle, kun myönnät olevasi sairas. Rohkaisisin sinua hakemaan ammattiapua, koska silloin joku ihminen kuuntelee sinua ja hän todella kuuntelee! Ammatti-ihmisissäkin on monenlaisia auttajia ja voi mennä aikaa ennen kuin sopiva terapeutti-suhde (voi kuulostaa aluksi karmealta!) löytyy, mutta ei se mahdotonta ole löytää esim. mukavaa psykologia. Läheisille on välillä raskasta yrittää auttaa syömishäiriöistä kärsivää, koska heidän on mahdotonta ymmärtää syömishäiriöisen maailmaa. Joten vaikka läheiset haluaisivatkin auttaa, he voivat kokea sen mahdottomaksi ja itsensä täysin neuvottomiksi.
Rohkeutta matkaan parantumisen tiellä!
vaan rukoilet sen puolesta. Jumala autto mut pois tilanteesta ja esirukoilijat. Ei se ihminen muuten pääse kokonaan yli huonosta itsetunnostaan koskaan.
minua itseäni auttoi se, että minulle läheinen ihminen jatkuvasti muistutti minua siitä että olen sairas, en syö normaalisti, en voi hyvin. joskus toisaalta vihasin tätä ihmistä sen takia, että hän yritti saada minut syömään edes mandariinin, kun omasta mielestäni olin terve, mutta hän sai minut lopulta hakemaan apua ja ottamaan sen vastaan. tämä samainen ihminen toimi minulle kuitenkin myös olkapäänä ja kannustajana, parhaalta tuntui se, kun hän sanoi olevansa todella ylpeä minusta jos söin edes vähän paremmin. se korvasi sitä pahaa oloa edes osittain, jonka syöminen aiheutti..
mutta niinkun jo todettiinkin, on tämä todella yksilöllistä miten syömishäiriöistä voi auttaa.. välittämistä kaikki kuitenkin kaipaavat, ja ehkä myös rajojen kautta. minulle ei esimerkiksi koskaan kotona sanottu, että söisit nyt. ainoastaan tämä toinen ihminen uskalsi asettua vastakkain anoreksiani kanssa, ja hänelle kiitos siitä.
toivottavasti ystäväsi lapsi saa apua, ja voimia teille =)
Hyvä tietää, että ehkä jossain vaiheessa tuolle tytölle uskaltaa muistuttaa syömisestäkin. Varmaan kuitenkin vasta sitten, jos/kun ollaan jonkin verran tutustuttu ja toivottavasti ystävystyttykin. Itsestäni ainakin tuntuu, että jos aikanaan joku vieras 'täti-ihminen' olisi tullut muistuttamaan syömisestä, niin olisi herättänyt vain uhmaa ja vastustusta. Niinhän ilmeisesti sullakin oli, että oli tarpeeksi läheinen tuo muistuttaja, joten kykenit kuuntelemaan ja ymmärtämään, että ei pelkkää ilkeyttä ja kontrolloimisenhalua ollut hänen motiivinaan. Ymmärsinkö oikein?
Kiitos neuvoista ja kannustuksesta. Mukavaa Pääsiäistä sinulle!
niin tietysti itsellänihän tilanne oli siinä mielessä erilainen, että tämä ihminen oli minulle jo ennestään hyvin läheinen. eli tosiaan kannattaa varmaan ensin yrittää voittaa luottamus, koska muuten saattaapi anoreksiaa sairastavalle tulla juuri sellainen olo, että muut yrittävät kateuttaan tai ilkeyttään lihottaa häntä..
hyvää pääsiäistä sinullekin, ihanaa että maailmasta löytyy vielä kaltaisiasi ihmisiä jotka oikeasti jaksavat välittää muista ja tukea heitä =)
kuuntele. Älä arvostele. Usein syömishäiriön takana on muutakin, kuin halu laihtua...esimerkiksi hallitsematon elämäntilanne. Niin kuin varmasti itsekin tiedät, ei syyttäminen, neuvominen ja arvostelu tuota todennäköisesti tulosta, vaan lukitsevat ihmisen enemmän...
minun mielestä olisi paras tapa vain kuunnella. Ei edes järin kommentoida tai puuttua. Se on välittämistä.
Ota selvää että mistä tää anoreksia johtuu. Jos se johtuu siitä että haluais olla laihempi ja kauniimpi nii sillon pitää puhua ihan eri lailla kun jos se yrittää purkaa jotain muuta pahaa oloa tohon anoreksiaan. Tai sit se on avunhuuto esim. liian vähästä huoiosta tai muuten huonosta elämäntilanteesta. se ongelma sieltä takaa pitäis ensin korjata ja vasta sitten voi parantua. Yritä saada se jotenkin ymmärtämään oma ongelmansa (älä kuitenkaa hoe että olet sairas tai että pitää syödä - se ei auta) ja sitten saada se haluamaan parantumista. Ekana kannattaa luoda läheiset välit jollain muulla tavalla eikä anoreksiasta puhumisella. muuten se menee enemmän vaan lukkoon.
Ei ihmistä voi auttaa, jos hän haluaa salata oman sydämen ja kaiken tuskan mikä hänellä on. Päinvastoin saattaa käydä niin, että auttajalta loppuu voimavarat... Tiedän tämän, koska jouduin kuuntelee aikoinaan yhtä ystävää, joka sairasti tota ja olin liian empaattivinen ja minulle itselle meinasi käydä huonosti, kun huomasin, etten pysty auttaa... Sama juttu on myös alkoholtin kanssa, sillä ei he ymmärrä olevansa sairaita. Sitten, kun joillekin on möys viiltelyt ja itsarit puheet arkipäivää... niin ei sitä kauan pysty auttaa, kun oma terveys siinä meinaa mennä. En tarkoita, ettetkö voi tukea, mutta varo, ettet itse masennu.
Itse tuntui, että aikanaan sain parhaan avun siitä, että sain puhua jonkun kanssa ihan tavallisista arkipäivän asioista ilman että he vetivät sairauttani joka keskusteluun. Vasta sitten, jos tyttö itse mainitsee jotain aiheeseen liittyvää, voisit varovasti puhua siitä, ensi alkuun vaikkapa ihan vain yleisellä tasolla.
Äläkä missään tapauksessa kysele asioita tyyliin "paljonkos olet tänään syönyt, mitä oli koulussa ruokana?" jne. Ruoka kaikenkaikkiaankin on aika huono puheenaihe, vaikka se anorektikkoa kiinnostaakin.
Ja älä ota henkilökohtaisesti tytön raivonpuuskia. Niitä tulet varmasti saamaan osaksesi. Koeta ajatella, että se ei ole tämä tyttö joka sinua haukkuu läskiksi saatanan ämmäksi joka tulee sotkeutumaan hänen elämäänsä, vaan se on tytön pään sisällä asusteleva anoreksia-masennusmörkö, joka myöhemmin sekin katuu sanomisiaan. Ja erityisesti, jos hän ei jonain päivinä halua puhua ja sinusta tuntuu että hän ei edes siedä sinua silmissään, älä yritä väkisin. Tule uudestaan jonain toisena päivänä.
Lopuksi tärkein. Se luottamus. Ilman sitä ei pääse mihinkään, se on pohjana kaikelle joten se kannattaa muodostaa kunnolla ja ajan kanssa. Tyttö ei varmasti uskoudu sinulle jos kuvittelee että kerrot kaikki hänen sanomisensa esimerkiksi hänen äidilleen.
Onnea ja menestystä sinulle haastavassa tehtävässäsi :)
hei,
Luulen, että paras apu on kuunnella ihmistä ja tarjota olkapää, jos sitä tarvitaan. Kaikki kannustus kohti terveempää elämää on myös paikallaan. Joskus tarvitaan myös "kovempia otteita". Itse kysyin kerran yhdeltä anoreksiaa sairastavalta ystävältäni, että "Haluatko elää vai haluatko kuolla?" Kysyin niin pitkään, kunnes sain selkeän (niin selkeän kuin siinä kunnossa olevalta ihmiseltä voi saada) vastauksen, että hän haluaa elää. Sitten sanoin ystävälleni, että jos et syö, et elä. Sanoin myös, että olen niin paljon apuna ja tukena kuinvain osaan. Koskaan en kertonut niistä nikseistä mitä itse olin käyttänyt vuosia aikaisemmin sairastaessani anoreksiaa ja bulimiaa. Niiden kertomista kannattaa aina vältää, koska niistä anorektikot saavat vain vinkkejä itselleen, eivät ne tarinat heitä järkytä.
Voimia ja auringonpaistetta :)
Niin ja PALJON, PALJON VILPITÖNTÄ RAKKAUTTA! Säästä kuitenkin voimia myös itsellesi.