Itsellä pitkän hyvän ja oireettoman jakson jälkeen taas on siipi maassa.. Paniikkeja on ollut hieman taas pinnassa.
käsitin viimein siis nyt yli30- vuotiaana että suhteeni omaan äitiini on aina ollut hankala ja ristiriitainenkin.
hän ei mm. koskaan halunut hyväksyä sairauttani..tapaamme nykyään yhä harvemmin..
Taustalla on isäni kuoleman jälkeen tullut äidin uusi mies-suhde.Äitini ei enää halua olla lastelastensa kanssa kuin vain harvoin -tämä alkoi n.5 vuotta sitten..-koska mies ei pidä lapsista! Muutenkin hänen suhteensa kaikkiin muihin sisariini on kylmennyt -paitsi vanhimpaan. Tämän uuden miehen mielestä olen seinä-hullu -kuulema- ja vastuuton jne..Äitini on alkanut olla samaa mieltä. Hän käy jo 70 vuosikymmentään eikä ole mukavaa suuttua vanhalle äidilleen siitä että hänellä ei ole enää aikaa minulle eikä lapsenlapsilleen , mutta...meillä oli ennen kohtuulliset -vaikka ristiriitaiset- välit. Nykyään saan kaiken loan jälleen niskaani ,koska minulla on itsetunto kohonnut sen verran että vaadin hyvää kohtelua äidiltäni -enkä hyväksy hänen alentuvaa kohteluaan enää...Uhkasin laittaa välit poikki kokonaan, jos hänellä ei ole aikaa minulle ja perheelleni edes 4 kertaa vuodessa.. sitä ei siis näyttäisi olevan.Hänelle näyttäisi riittävän puhelinsoitto sillointällöin ja lapseni "hoito" pari kertaa vuodessa.
Oloni on aika kurja tästä -rauhallinen miehenikin puuttui jo asiaan sillä hän näkee sen mitä äitini ei koskaan= olen jo parantunut aikalailla ja pärjään omillani muutenkin elämässä ainakin jotenkin..-mutta sattuu syvälle kun huomaan että äitini ei "viitsi" keskustella kanssani yhtään mistään.. lääkärit aikanaan ihmettelivät äitini asennetta eli "torjumista/hylkäämistä".. onko kellään käynyt näin???
Vaadinko tosiaan liikaa kun pyydän käymään kotonani kahvilla edes kerran 2-3 kk sisällä..matkaa on 19 km. Joulunakaan emme tavanneet-hän ei ehtinyt taaskaan..-Nyt pääsiäisenä en mene enkä edes soita enää tämän päiväisen riidan takia,loukkaannuin kun hän tapasi koko muun suvun paitsi ei (taaskaan) soittanut minua paikalle...
Milloin opin olemaan kaipaamatta? Milloin tämä lakkaa sattumasta? Mistä saan "vara-mummon" ja ihmisen joka olisi minulle kuin rakastava äiti..??
käsitin viimein siis nyt yli30- vuotiaana että suhteeni omaan äitiini on aina ollut hankala ja ristiriitainenkin.
hän ei mm. koskaan halunut hyväksyä sairauttani..tapaamme nykyään yhä harvemmin..
Taustalla on isäni kuoleman jälkeen tullut äidin uusi mies-suhde.Äitini ei enää halua olla lastelastensa kanssa kuin vain harvoin -tämä alkoi n.5 vuotta sitten..-koska mies ei pidä lapsista! Muutenkin hänen suhteensa kaikkiin muihin sisariini on kylmennyt -paitsi vanhimpaan. Tämän uuden miehen mielestä olen seinä-hullu -kuulema- ja vastuuton jne..Äitini on alkanut olla samaa mieltä. Hän käy jo 70 vuosikymmentään eikä ole mukavaa suuttua vanhalle äidilleen siitä että hänellä ei ole enää aikaa minulle eikä lapsenlapsilleen , mutta...meillä oli ennen kohtuulliset -vaikka ristiriitaiset- välit. Nykyään saan kaiken loan jälleen niskaani ,koska minulla on itsetunto kohonnut sen verran että vaadin hyvää kohtelua äidiltäni -enkä hyväksy hänen alentuvaa kohteluaan enää...Uhkasin laittaa välit poikki kokonaan, jos hänellä ei ole aikaa minulle ja perheelleni edes 4 kertaa vuodessa.. sitä ei siis näyttäisi olevan.Hänelle näyttäisi riittävän puhelinsoitto sillointällöin ja lapseni "hoito" pari kertaa vuodessa.
Oloni on aika kurja tästä -rauhallinen miehenikin puuttui jo asiaan sillä hän näkee sen mitä äitini ei koskaan= olen jo parantunut aikalailla ja pärjään omillani muutenkin elämässä ainakin jotenkin..-mutta sattuu syvälle kun huomaan että äitini ei "viitsi" keskustella kanssani yhtään mistään.. lääkärit aikanaan ihmettelivät äitini asennetta eli "torjumista/hylkäämistä".. onko kellään käynyt näin???
Vaadinko tosiaan liikaa kun pyydän käymään kotonani kahvilla edes kerran 2-3 kk sisällä..matkaa on 19 km. Joulunakaan emme tavanneet-hän ei ehtinyt taaskaan..-Nyt pääsiäisenä en mene enkä edes soita enää tämän päiväisen riidan takia,loukkaannuin kun hän tapasi koko muun suvun paitsi ei (taaskaan) soittanut minua paikalle...
Milloin opin olemaan kaipaamatta? Milloin tämä lakkaa sattumasta? Mistä saan "vara-mummon" ja ihmisen joka olisi minulle kuin rakastava äiti..??
Vastaukset 3
Vanhimmat
Äidilläni ei ole minkäänlaisia tunteita minua kohtaan. Häntä ei kiinnosta elämäni eikä lapsenlapsi. Ei millään lailla. Olen useita vuosia pitänyt suhdettamme yllä ja kertonut asioita elämästäni, vaikka äitiä ei ole kiinnostanut. Minusta tuntuu, että äidistä olen kuin lemmikkieläin, joka ei ollutkaan enää kiinnostava kun kasvoi pennusta aikuiseksi. Nyt olenkin päättänyt jättää äidin elämästäni. Minä ja lapseni emme tarvitse hänen tunneköyhyyttään elämäämme. Onneksi minua on siunattu kivalla anopilla, jonka kanssa voi puhua niin iloista kuin suruistakin. :)
Äiti voi olla väsynyt ja ikääkin näyttää jo olevan. Hän on kuitenkin aikanaan pitänyt huolta lapsistaan parhaansa mukaan ja ehkä jopa luopunut heidän vuokseen joistakin unelmistaankin. Jos äitisi haluaa elää nyt omaa elämäänsä vielä, kun on aikaa, niin minusta se on aika luonnollista. Ei vanhempi ihminen välttämättä enää edes jaksa pienempien lasten joskus kovinkin hurjaa menoa. Sinulla on ikävä äitiäisi, kerro se hänelle, rakkaudella. Mutta mielestäni Sinä et saa uhkailla häntä millään, etkä kiristää. Reaktio olisi itselläsikin aivan päinvastainen, kuin mitä toinen toivoo. Lämmöllä ja rakkaudella voit ehkä saada hänen aikaansa.
Äidilläsi ei näytä olevan voimia ja kykyjä vastata sun tarpeisiisi. Enempää häneltä ei voi vaatia. Sinun toiveesi ovat kyllä oikeutettuja. Jaksamisesi kannalta (ettet katkeroidu, joka vie vain sulta itseltäsi voimia) kannattaa hakea apua. Saat korvausta vaillejäämiseesi ja purkaa ulos oikeutettua vihaasi. Äidillesi näistä on turha puhua. Hän ei kestä. Hakeudu jonkun terapeutin juttusille, saat uusia nälkökulmia itsellesi ja voit antaa parastasi lapsellesi.