Pienen elämäni tarina // Tarina vailla loppua
Kaikki se mitä elämässäni olen kokenut, vaikka elinikää on vasta kolmetoista vuotta, ei tämän tietokoneen muistiin mahtuisi. Jos minua kadulla vastaan tuleva ihminen kysyisi elämäni tarinaa, en osaisi vastata. Kertoisin ehkä siitä kuinka linnut laulavat aamuisin tai kuinka rikoin lasiputken kemian tunnilla. Tästä voisi päätellä, etten edes tiedä mitä elämässäni on tapahtunut. Luuletpa ehkä, että olen kulkenut silmät kiinni. Pelottavaa eikö totta? En tunne elämäni tarinaa ja tämä on sentään minun elämäni. Päiväkirjoja lukemalla et paljoakaan viisaammaksi tulisi. Ehkä saisit tietää kenestä pidin eilen, kenestä nyt, mutta onko sillä loppujen lopuksi väliä? Viisas ihminen jos sattuisit olemaan tutkisit luultavasti perhe valokuvat, kuvathan kertovat tunnetusti enemmän kuin tuhat sanaa. Mutta onko mieleesi, koskaan tullut kuinka paljon vaikka kolmella sanalla voi olla merkitystä? Tai vaikka yhdellä? Mutta sanatkin ovat vain kukkasia elämässä, ne sanotaan ja unohdetaan.
Kukapa ei olisi joskus miettinyt elämän tarkoitusta? Se saattoi olla ohimenevä ajatus bussipysäkillä, kun potkit pikkukiviä. Tai se saattoi olla monien tuntien hiljaisuuden aihe.
Monet, todella monet väittävätkin löytäneensä vastauksen, mutta lieko totta… Mitä sitten jos löytää vastauksen? Elääkö loppu elämänsä onnellisena? Sitäkään en kai koskaan saa tietää.
Sitä aina etsitään, mutta mitä löydämmekään? Rauhaa, rakkautta ja rahaa? Se on sitä prinsessa satujen aiheuttamaa harjakuvaa… tuskin kukaan voi noita kaikkia saada. Rakkaus se on jotain, mitä koskaan en ymmärrä. Se satuttaa, kiduttaa ja itkettää. Minä kun luuliin, hölmö kun olin, että rakkaus on ihanaa. Olihan se aluksi, niin, ehkä noin silmänräpäyksen ajan.
Raha, ah jos sitä olisi! Väitetään, ettei rahalla onnea saa ja pyh! Ehkei sitä suoraan kaupasta ostetakkaan, ei en sitä lainkaan yritä väittää. Mutta jos sinulla on kaikki laskut perinnässä ja tiedät, että viikon päästä kotinasi on katu… oletko onnellinen?
Rauha… no kaikke roskaa sitä väitetään sielunrauhasta sun muusta, uskoo ken tahtoo. Mutta hei, ihmiset ovat erillaisia. Aina löytyy joku, joka erottuu muista. Kaikista ei voi pitää ,sehän on selvä. Mutta se nyt on aivan naurettavaa tapella joka asiasta.
Elämäni? Tässä ja nyt? Eilen ja huomenna? Mitä se on? Tunteiden pohjalle perustuvia muistoja, jotka ovat yhtä hauraita, kuin perhosen siivet? Elänkö ohuessa kristallipallossa, joka rikkoutuu kuiskauksen voimalla? Ei, sen täytyy olla jotain vakaata ja pysyvää. Kiven kovaa. Enkeleiden tekemää.
----------------------------------
Ja palautetta, kiitos :)
Kaikki se mitä elämässäni olen kokenut, vaikka elinikää on vasta kolmetoista vuotta, ei tämän tietokoneen muistiin mahtuisi. Jos minua kadulla vastaan tuleva ihminen kysyisi elämäni tarinaa, en osaisi vastata. Kertoisin ehkä siitä kuinka linnut laulavat aamuisin tai kuinka rikoin lasiputken kemian tunnilla. Tästä voisi päätellä, etten edes tiedä mitä elämässäni on tapahtunut. Luuletpa ehkä, että olen kulkenut silmät kiinni. Pelottavaa eikö totta? En tunne elämäni tarinaa ja tämä on sentään minun elämäni. Päiväkirjoja lukemalla et paljoakaan viisaammaksi tulisi. Ehkä saisit tietää kenestä pidin eilen, kenestä nyt, mutta onko sillä loppujen lopuksi väliä? Viisas ihminen jos sattuisit olemaan tutkisit luultavasti perhe valokuvat, kuvathan kertovat tunnetusti enemmän kuin tuhat sanaa. Mutta onko mieleesi, koskaan tullut kuinka paljon vaikka kolmella sanalla voi olla merkitystä? Tai vaikka yhdellä? Mutta sanatkin ovat vain kukkasia elämässä, ne sanotaan ja unohdetaan.
Kukapa ei olisi joskus miettinyt elämän tarkoitusta? Se saattoi olla ohimenevä ajatus bussipysäkillä, kun potkit pikkukiviä. Tai se saattoi olla monien tuntien hiljaisuuden aihe.
Monet, todella monet väittävätkin löytäneensä vastauksen, mutta lieko totta… Mitä sitten jos löytää vastauksen? Elääkö loppu elämänsä onnellisena? Sitäkään en kai koskaan saa tietää.
Sitä aina etsitään, mutta mitä löydämmekään? Rauhaa, rakkautta ja rahaa? Se on sitä prinsessa satujen aiheuttamaa harjakuvaa… tuskin kukaan voi noita kaikkia saada. Rakkaus se on jotain, mitä koskaan en ymmärrä. Se satuttaa, kiduttaa ja itkettää. Minä kun luuliin, hölmö kun olin, että rakkaus on ihanaa. Olihan se aluksi, niin, ehkä noin silmänräpäyksen ajan.
Raha, ah jos sitä olisi! Väitetään, ettei rahalla onnea saa ja pyh! Ehkei sitä suoraan kaupasta ostetakkaan, ei en sitä lainkaan yritä väittää. Mutta jos sinulla on kaikki laskut perinnässä ja tiedät, että viikon päästä kotinasi on katu… oletko onnellinen?
Rauha… no kaikke roskaa sitä väitetään sielunrauhasta sun muusta, uskoo ken tahtoo. Mutta hei, ihmiset ovat erillaisia. Aina löytyy joku, joka erottuu muista. Kaikista ei voi pitää ,sehän on selvä. Mutta se nyt on aivan naurettavaa tapella joka asiasta.
Elämäni? Tässä ja nyt? Eilen ja huomenna? Mitä se on? Tunteiden pohjalle perustuvia muistoja, jotka ovat yhtä hauraita, kuin perhosen siivet? Elänkö ohuessa kristallipallossa, joka rikkoutuu kuiskauksen voimalla? Ei, sen täytyy olla jotain vakaata ja pysyvää. Kiven kovaa. Enkeleiden tekemää.
----------------------------------
Ja palautetta, kiitos :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pyysit mielipiteitä "Pienen elämäni tarinasta", ja ajattelin kertoa, mitä mielessäni heräsi lukiessani tarinaasi.
Ensin taidan nipottaa vähän: olihan siellä meinaan niitä kirjoitus- ja pilkkuvirheitä. Toi nyt kuulostaa hurjan kyyniseltä, mutta se vaan menee niin, että virheetöntä ja sujuvaa tekstiä on helpompi lukea. Mutta hei, don´t worry - pilkkuvirheet on munkin perisynti(:
Oli tuossa tekstissä mun mielestä ihan oivallisiakin kohtia, mutta pääasiassa se oli (sorry vaan) tyhjää yhden ja saman jauhamista. Mun mielestä siinä oli kertakaikkiaan LIIKAA kysymyksiä, mihin ei edes kai aiottu vastata. Tai kun kyllä retoriset kysymykset on ihan ok, mutta rajansa kaikella. Ehkä tekstisi on syntynyt ajatustenvirtana? Jos näin on, olet tainnut juuttua jossain vaiheessa suvantokohtaan, heh!
Mutta mitä mä nyt sanoisin yhteenvedoksi? Aloituskappale oli paras ja oikeastaan ainut hyvä. Sitten teksti lässähti puuduttavaksi kysymystulvaksi. Ei nyt millään pahalla, mutta viimeisen kappaleen yltiösyvällisiltä ja vääntämällä väännetyiltä tuntuvat pohdiskelut kääntyvät enemmänkin naurettaviksi, kun kuitenkin ekassa kappaleessa kerrot pohdiskelijan olevan 13v. tyttö. En mitenkään yläkoulun pikku-filosofeja vähätelläkseni, mutta silti... Lue eka kappale uudestaan, ja koita saada loppuunkin tekstiin samanlaista draivia, niin hyvä tulee!
Kiitos! Juuri tuollaista palautetta kaipasin. Kehotuksestasi luin jutun vielä sadannen kerran läpi ja tottahan se on ensimmäinen kappale oli paras. Varmaan vaan sitä sokeutta omalle tekstilleen. Tämä keskusteluhan oli tarkoitettu kirjailijan aluille, eli en ole mikään mestari. Kiitos kuitenkin, kun vastasit :)
"Pienen elämäni tarina"
Vaan eipä siitä paljon kerrottavaa tunnu löytyvän. Tietysti jos ikä on 13 ei voi olettaakaan.
Vaikka:
"Kaikki se mitä elämässäni olen kokenut, vaikka elinikää on vasta kolmetoista vuotta, ei tämän tietokoneen muistiin mahtuisi."
------------------------------------------------
"Se saattoi olla ohimenevä ajatus bussipysäkillä, kun potkit pikkukiviä."
Ehkä tämä on se oikea juoni, pähkäilyä bussipysäkillä, myöhästyttyään bussista.
------------------------------------------------
Mutta ei tämä huono ollut, ihan luettava ja piti kynsillä kiinni loppuun asti.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä komiat 7-
Sherlokki
Siis tuosta noin kirjoitettu... enemmänkin tämä on vain pohdintaa. Ei tarinan kertomista. Eli tämä selvennykseksi.