Tuntuu, kun tarpeeksi kauan on elänyt, että ei ole toipunut mistään. Että tulee vaan koko ajan lisää murhetta, vaikkei sen eteen mitään itse tekisikään. Viime aikoina usein ajatellut, että sama olisi kuolla vaan pois. Pitääkö täällä olla velvollisuudesta muita kohtaan, jos ei vaan kerta kaikkiaan jaksa, eikä näe sitä valonpilkahdusta tunnelin päässä?
Välillä tuntuu tältä
Anonyymi
18<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
no voi että kai ny sentää täytyy ottaa niskasta kiinni itteensä ajattele jotai positiivista
Niskasta kiinni ei toimi ainakaan omalla kohdallani. Päihteillä ja itsekusetuksella pärjäsin jotenkuten aika pitkään. Lääkärit määräävät lääkkeitä. En koske mielialalääkkeisiin. Uskon, että ahdistushäiriöni juontaa juurensa siihen, että söin muutaman vuoden mielialalääkkeitä kriisiin. Oma palautumisjärjestelmä häiriintyi pahasti. Kun on sumussa muutaman vuoden, tunteita patoutuu. Nyt tilanne on se, että en tiedä voinko tulla enää "kuntoon". Kyllä se on aivan totta, että ihmisiä lääkitään pikkukriiseissään kroonisesti sairaiksi. Lääkebisnes on kova bisnes. Ja täysin laillista.
Just tälläisiä kommentteja ei pitäisi kirjoittaa itsemurhaa aikovalle. Parempi olla sanomata mitään kuin sanoa noin.
öö nii en oikee tiä mitä sanois mää kans yritin kauan taistella vastaan lääkkeitä ja sit ku söin lääkkeitä ja dokasin samalla ni se meni pahemmaks ja pahemmaks. sitte dokaaminen alko menee ihan överiks ja terveys huonotua pelkkää krapulaa ni en vaan jaksanu siis kertakaikkiaan kyllästyin ni menin ihan tavalliseen terveyskskuksee ja mukava lääkäri ja sanoin että haluan lopettaa ryyppäämisen ja määräs antabus tabletit ja nyt ku elän selvää elämää ni mielialalääkekin toimii oikein ja se auttaa myös särkyihin joita on tullut työni seurauksena
Sain antabuksia, mutta lääkäri soitti että lopeta välittömästi kun maksa-arvot kohos hetkessä yli kahdensadan. Ne ei valitettavasti käy kaikille. Mulla taitaa olla joku juttu, ettei oikein mikään sovi. Mielialalääkkeitä kun söin, sain ahdistuneisuushäiriön ja musta tuli ihmisraunio. En luota lääkäreihin, en psykologiaan. Ei mulle.
Eikö teille anna voimaa luonto; kasvit, puut, vesi, ilma, tuuli, aurinko, eläimet, linnut. Nähkää sen kauneus, puhtaus ja hyvyys.
Kyllä ne antaa voimia. Mutta elämässä on ollut liikaa taisteluja, ne on vienyt voimat. Jatkuva huoli jälkikasvusta on imenyt ehkä eniten. Vuosikausien valvominen. Krooniset sairaudet. Voi kun tosiaan olisi edes joskus kunnon yöunet. Mulle on kertynyt liikaa ongelmia, en tiedä mistä lähtisin niitä purkamaan? Ihmisrauniosta voi olla vähän matkaa luonnosta nauttivaan, tasapainoiseen ihmiseen. Ei ole kokemusta sellaisesta, en tiedä miten sen voisi saavuttaa? En ole luovuttanut, mutta voimat on tosi vähissä.
Sinun kannattaa kokeilla ulkona kävelyä joka päivä pieni lenkki valoisaan aikaan.
Älä ajattele murheitasi silloin, yritä keskittyä havainnoimaan puita, lintuja, taivaan värejä, yleensäkin luonnon värejä ja tämän voi tehdä kävelytiellä, ei tarvitse välttämättä metsään mennä.
Monet ajatukset vaivaavat mieltä, anna niiden tulla ja mennä pois samantien.
Tiedän, että elämä ei ole helppoa, mutta et sinä mitään menetä, jos kokeilet näitä keinoja.
Tsemppiä sinulle.
Käyn päivittäin lenkillä.
Miksi sinulla on huoli lapsistasi? Oletko yksinhuoltaja? Kirjoita kaikki ongelmat ja haasteet paperille ja tee niistä lähiaikatavoitteet.
Jos sulla ei ole jälkikasvua,anna mennä vaan.
Toisaalta, kaikki kuolee ajallaan,joten miksei sit kattoo loppuun asti.
Ei se nyt jäkikasvusta saa olla kiinni. Mä oikeesti ymmärrän, että ihmisillä on erilaisia tilanteita.
aina kannattaa elää, olen ateisti, ja uskon että on vain yksi elämä ja se kannattaa elää
mahdollisimman hyvin.
Olen ollut aina jotenkin optimisti, mutta tökkii, kun tökkii. Aika monet keinot ja metodit yritetty. Ehkä on joku kivi vielä kääntämättä, joku nurkka koluamatta.. Mussa on paha syntymävika, napanuora kaulan ympärillä syntynyt, johtuisko ihan siitä?
https://youtu.be/autHOh-VDDo
koskettava biisi täytyy sanoo kyllä
eikä, jos minäkin olen pärjännyt tähänkin asti, kyllä sinäkin pärjäät ihan hyvin,
muista vain luottaa, itseesi että sinussa on muutos, ja kykenet vaikka olisi kuinka vaikeaa tahansa eteenpäin menemään elämässäsi.
Liikaa ulkoapäin ohjataan elämääni, siltä tuntuu. Minulla on oltava voimassaoleva hoitokontakti. Nyt epäpätevä terapeuttini kertoi, ettei pysty minua auttamaan ja että lääkäri tulee määräämään dialektisen käyttäytymisterapian hoidokseni. Siis määräämään. Olen tällä hetkellä siinä asemassa, etten voi oikein kieltäytyäkään. Haaveilen siitä, että jonain päivänä irrottaudun koko paskasta, vetäydyn johonkin syrjäiseen mökkiin ja saan vihdoin olla vapaa kaikesta määräilystä ja elää omannäköistä elämää täysin omana itseäni, ilman mitään pakkoa ja sopeuttamista toisten tarpeisiin.
Enpä oikein itekään kauheesti näe mieltä pelkässä työkeskeisessä elämässä, pelkkää suorittamista päivästä toiseen.