Mies ja koira
Ilma tuntuu kostealta ja kylmältä, kun he astuvat ulos. Mies ja koira. Rankkasade oli huuhtonut viimeisenkin pölyhiukkasen ilmasta lämpimän päivän jälkeen. Hämärä tuli silti joka päivä aikaisemmin alkusyksyn iltoina ja nyt oli pimeää. Yössä ei kuulunut enää linnunlaulua ja kesä alkoi olla ohi. Mies ja koira pysähtyivät terassille haistelemaan vielä viileän ilman raikkautta ja maasta kohoavaa mullan sekä maatuvien lehtien hajua.
Mies otti askeleen kostealle nurmikolle ja koira seurasi perässä. Koira oli vanha, eikä se enää juossut pihalle jahtaamaan pieniä yöeläimiä ja perhosia. Se seisoi miehen vieressä ja tuijotti pimeyteen kuin odottaen jotain tapahtuvan. Yö oli kuitenkin hiljainen tähän aikaan vuodesta ja naapurit asuivat kaukana, joten ympärillä vallitsi hiljaisuus. Mies sytytti taskulampun, joka loi valokeilan nurmikolle ja läheisiin pensaisiin ja lähti kävelemään polkua. Koira seurasi perässä, se tiesi minne he olisivat menossa. He olivat kulkeneet tuon polun yhdessä monia kertoja ja jokaisella kerralla koira tunsi ihmisen alakulon pysyen silti miehen rinnalla, kuten aina tähänkin saakka.
He jatkoivat kävelyä polkua pitkin, joka johti talon takana sijaitsevaan metsään. Metsän rinnalla mies pysähtyi, katsoi hetken taivaalle ja jatkoi hetken mietiskelyn jälkeen matkaa. Vaikka iltapäivällä taivas oli pilvinen niin nyt se oli tähtikirkas luoden kaukaisuuksien takana olevista kappaleista himmeää valoa kulkijoiden reitille. Kaksikko asteli nyt metsässä. Se oli hiukan haastavaa, sillä puiden oksat ja pensaikot olivat vallanneet tilaa polun päälle. Koira tiesi, että matkaa ei olisi enää paljon. Sen pystyi jo erottaa, ääriviivat, jotka kohosivat kaikkien muiden yli, kohti taivasta. Pian he saapuivat suuren puun luokse. Se oli niin korkea, että silmä ei päivälläkään kantanut latvuksen yläosaan. Puu oli koko metsän vanhin.
Puun juurella oli suuri kivi, jonka sammal oli jo osittain päässyt peittämään, mutta josta oli yhä luettavissa naisen nimi. Mies otti taskustaan kynttilän, sytytti sen ja laski hitaasti hautakiven juurelle. Se hohkasi lämpöään pimeydessä ja yöperhonen tuli tanssimaan sen ympärille. Mies seisoi hetken hiljaa ja taputti koiran päätä. He olivat molemmat vanhoja ja lyhytkin kävely sai aikaan kolotusta jaloissa. Koira heilautti häntäänsä hermostuneesti. Se ei tiennyt, kuinka monta kertaa kynttilä oli käyty sytyttämässä haudalle, päästi vain hiljaisen ulinan vaistotessaan isäntänsä mielentilan.
Toinen heistä lähti hitaasti kävelemään takaisin kohti mökkiä ja katsahti taakseen jatkaen silti yksin matkaansa läpi pimeyden. Toinen jäi seisomaan haudan eteen ja istahti puun juurelle katsomaan yössä hohtavaa kynttilää. Poispäin suuntaavia askeleita tahditti unohduksen tuoma lohtu.
Toisen silmät olivat kuin kaksi märkää kysymysmerkkiä. Katse kaipasi lämmintä syliä, jossa levätä, ilman kipua ja ikävää. Rakkaan ihmisen viereen ilman pelkoa juoksemaan ja iloitsemaan. Askeleita ei kuulu ja on täysin hiljaista.
Ilma tuntuu kostealta ja kylmältä, kun he astuvat ulos. Mies ja koira. Rankkasade oli huuhtonut viimeisenkin pölyhiukkasen ilmasta lämpimän päivän jälkeen. Hämärä tuli silti joka päivä aikaisemmin alkusyksyn iltoina ja nyt oli pimeää. Yössä ei kuulunut enää linnunlaulua ja kesä alkoi olla ohi. Mies ja koira pysähtyivät terassille haistelemaan vielä viileän ilman raikkautta ja maasta kohoavaa mullan sekä maatuvien lehtien hajua.
Mies otti askeleen kostealle nurmikolle ja koira seurasi perässä. Koira oli vanha, eikä se enää juossut pihalle jahtaamaan pieniä yöeläimiä ja perhosia. Se seisoi miehen vieressä ja tuijotti pimeyteen kuin odottaen jotain tapahtuvan. Yö oli kuitenkin hiljainen tähän aikaan vuodesta ja naapurit asuivat kaukana, joten ympärillä vallitsi hiljaisuus. Mies sytytti taskulampun, joka loi valokeilan nurmikolle ja läheisiin pensaisiin ja lähti kävelemään polkua. Koira seurasi perässä, se tiesi minne he olisivat menossa. He olivat kulkeneet tuon polun yhdessä monia kertoja ja jokaisella kerralla koira tunsi ihmisen alakulon pysyen silti miehen rinnalla, kuten aina tähänkin saakka.
He jatkoivat kävelyä polkua pitkin, joka johti talon takana sijaitsevaan metsään. Metsän rinnalla mies pysähtyi, katsoi hetken taivaalle ja jatkoi hetken mietiskelyn jälkeen matkaa. Vaikka iltapäivällä taivas oli pilvinen niin nyt se oli tähtikirkas luoden kaukaisuuksien takana olevista kappaleista himmeää valoa kulkijoiden reitille. Kaksikko asteli nyt metsässä. Se oli hiukan haastavaa, sillä puiden oksat ja pensaikot olivat vallanneet tilaa polun päälle. Koira tiesi, että matkaa ei olisi enää paljon. Sen pystyi jo erottaa, ääriviivat, jotka kohosivat kaikkien muiden yli, kohti taivasta. Pian he saapuivat suuren puun luokse. Se oli niin korkea, että silmä ei päivälläkään kantanut latvuksen yläosaan. Puu oli koko metsän vanhin.
Puun juurella oli suuri kivi, jonka sammal oli jo osittain päässyt peittämään, mutta josta oli yhä luettavissa naisen nimi. Mies otti taskustaan kynttilän, sytytti sen ja laski hitaasti hautakiven juurelle. Se hohkasi lämpöään pimeydessä ja yöperhonen tuli tanssimaan sen ympärille. Mies seisoi hetken hiljaa ja taputti koiran päätä. He olivat molemmat vanhoja ja lyhytkin kävely sai aikaan kolotusta jaloissa. Koira heilautti häntäänsä hermostuneesti. Se ei tiennyt, kuinka monta kertaa kynttilä oli käyty sytyttämässä haudalle, päästi vain hiljaisen ulinan vaistotessaan isäntänsä mielentilan.
Toinen heistä lähti hitaasti kävelemään takaisin kohti mökkiä ja katsahti taakseen jatkaen silti yksin matkaansa läpi pimeyden. Toinen jäi seisomaan haudan eteen ja istahti puun juurelle katsomaan yössä hohtavaa kynttilää. Poispäin suuntaavia askeleita tahditti unohduksen tuoma lohtu.
Toisen silmät olivat kuin kaksi märkää kysymysmerkkiä. Katse kaipasi lämmintä syliä, jossa levätä, ilman kipua ja ikävää. Rakkaan ihmisen viereen ilman pelkoa juoksemaan ja iloitsemaan. Askeleita ei kuulu ja on täysin hiljaista.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tykkäisitkö muuten että kirjoitustasi kommentoitaisiin?